>Pippa

by Michael Tillman

>

Eilen ei työnantajan työmaaruokalasta saanut enää iltapäivällä kahvia. Syy oli se, että henkilökunta oli lähtenyt vapun viettoon. Aaton aattona.

Epäilen, että henkilökunta oli lähtenyt hääjuhlaa katsomaan.

Minäkin olen vähän tohkeissani häistä. Seurasin lähetystä muutaman minuutin, näin kuningatar- isoäidin ja näin hääparin suudelman.

Ja sitten näin morsiamen siskon. Hänen nimensä on Pippa.… Pippa. Pippa…. pitää oikein maistella. Hänestä on hyvää vauhtia tulossa Teuvo Hakkaraisen veroinen julkkis. Hän on söpö ja kaunis ja viekoitteleva. Hakkaraisen tavoin hänkin saa tunteet kuumenemaan.

Jo tammikuussa suomi24 –areenalla on keskusteltu siitä voisiko laittaa lapsen nimeksi Pippa.

Joku rohkea on joka tapauksessa laittanut sen koiralleen nimeksi ja puhuu hänestä hyvällä lämmöllä.

Ahh.. , mutta häät ovat joka tapauksessa ihania. Ja neljät häät on tosi ihana elokuva, vaikka sitten yksi siinä kuoleekin. Muistelkaapas sitä runoa, jota luetaan arkulla siinä elokuvassa. Tippa tahtoo tulla paatuneenkin miehen silmään.

Eilen en itkenyt häitä katsoessani. Ei mies itseään kolmessa minuutissa itkuun pysty piiskaamaan. Ei varsinkaan silloin, jos kyse on kaukaisten ihmisten häistä. Vaikka joukossa olisi Pippakin.

Läheisten ihmisten häissä itketään. Se on selvää. Itku on häissä ja hautajaisissa puhdistava tuli, Katarsis, joka auttaa meitä kestämään siirtymäriitin ahdistusta. Itku on regressio. Kun ei asialle mitään itse voida, ja ollaan siirtymässä uuteen ja tuntemattomaan, palataan niin alhaiselle tasolle, että joku helpotusta tuottava reaktiomalli löytyy. Yleensä viimeistään lapsuus ja itkun taso tuovat avun.

Taidanpa katsoa vappuna hääelokuvaa