Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: tammikuu, 2011

>Matkalla kuntoutukseen 28.01. 2007

>

Junassa minua vastapäätä tuli istumaan nuori vaalea nainen. Hänellä oli sylissään nippu papereita ja lomakealusta. Hän tahtoi haastatella.

Tämä junavaunu ei ollut kotini , enkä päässyt muutenkaan pakoon.

Nainen oli jo nainen. Ei siis mikään 22 vuotias tytönheitukka, vaan ainakin 30 vuotias. Hänen hiuksensa olivat pitkät, vapaat ja ne haisivat tupakalle. Hänen meikkinsä oli nähnyt eilisen illan, yön ja tämän lauantainkin. Ajattelin, että nainenkin oli nähnyt jo kaikenlaista.

Hän kysyi minulta suureen ääneen käytänkö vitamiinivalmisteita. Sanoin hänelle, että viimeksi Vitol –tippoja ja valkoista suklaata 50 – luvulla. Kysyin siltä, tiesikö se, että silloin lapsille haettiin apteekista valkoista suklaata

Se meni sekaisin kysymyksistä ja seuraavaksi se ryhtyi luettelemaan minulle yskänlääke – merkkejä. Mitä niistä olen käyttänyt ? Nyt se korosti viimeisen kahden vuoden aikana.

Minulle ei tullut mieleeni muuta kuin RAMAVIT. Se sanoi, että se on taas vitamiinivalmiste, ei yskänlääke. Jatkoin miettimistä. Sain mieleeni vain kanferin tipat ja kiinamixturan. Se sanoi, että sillä ei ollut papereissaan sellaisia lääkkeitä.

Se jatkoi vitamiinien luettelemista ja kyseli aina välillä, voinko melkovarmasti, varmasti, erittäin varmasti muistaa kuulleeni jonkin tuotemerkin. En osannut olla itsestäni varma. Sanoin, että menen kuntoutukseen.

Se kyseli muista vitamiineista niin huolimattomasti, että luulin sen tarkoittavan kaikkia lääkkeitäni. Luettelin sille kaikki lepakkolääkkeeni ja unihiekkani erittäin varmasti ja kuuluvalla äänellä. Se ei osannut niitäkään pitää tunnettuina vitamiineina.

Kanssamatkustajat seurasivat kiinnostuneena haastattelua. Olin huomaavinani, että moni tunnisti sen, minkä sorttisia vitamiineja minä päivittäin söin.

Se kiitti minua, sanoi vielä tarvitsevansa yhden haastateltavan tästä junasta ja sen jälkeen se sanoi hyppäävänsä Turun laivapikajunaan ja jatkavansa työtään siellä.

Uskoin Turkuun menevien olevan terveystietoista joukkoa ja olevan hyvin selvillä ihmisen pirteäksi saamisesta. Annoin vinkin, että ravintolavaunusta kannattaa ehkä aloittaa. Se taas väitti, että lemmikkieläin vaunuissa matkustavat ne, jotka ovat kaikkein parhaiten tietoisia omasta hyvinvoinnistaan.

Sanoin sille, että tutkimuksen luotettavuuden vuoksi sen kannattaisi kuitenkin käydä muutama haastattelu tekemässä myös ravintolavaunussa. Se sanoi Turusta vielä yrittävänsä Helsinkiin, jotta saisi selvän kuvan myös rantaradalla matkustavien vitamiinitilanteesta. Se sanoi säästävänsä ravintolavaunun sille osuudelle.

Se kääntyi ympäri ja iski kiinni lihavaan rouvaan käytävän toisella puolella. Se ja puoli junavaunua saivat hyvän selvityksen rouvan vitamiineista.

Juna valui Tampereen asemalle. Junan välikössä ihmiset antoivat minulle hyvin tilaa. He katsoivat 20 senttiä olkapääni ohi jonnekin. He katselivat varmasti selkäni takana vaunueteisen seinässä olevaa junaverkoston karttaa. Ajattelin, että he katseella tarkistivat naisen reittiä.

Ravistelin talvitakin taskussa olevaa betasalpaaja purkkiani ja hymyilin heille ja katsoin suoraan silmiin.

>Mustat rintaliivit

>

Kirkonpihassa Satakunnassa törmäsin keskikouluaikaiseen luokkatoveriini. Hän oli muuttunut. Hän oli menettänyt muotonsa, ensimmäisen miehensä ja hänestä näki, että hän oli ehtinyt elämään koko elämänsä alle 20 vuotiaana. Hän oli menossa haudalle tervehtimään vanhempiaan ja miestään. Hänellä oli uusi mies mukanaan ja tukenaan. Sanottiin kädestä päivää ja arvuuteltiin, josko tunnetaan vielä.

Muistan hänet mustista rintaliiveistä. Hänellä oli sellaiset keskikoulussa. Hänellä oli myös mustat sukkanauhaliivit. Tiedän sen siitä, että olen nähnyt ne. Isot pojat saivat välitunteihin säpinää siten, että hiipivät tyttöjen taakse ja nostivat heidän hameitaan ylös. Vuonna 1968 tyttöjen hameet olivat helppoja nostaa . Valkoisten puseroiden läpi rintaliivit näki ilman käpälöintiä.

Kaikesta tästä johtui se, että luokkatoverini tuli isoäidiksi 37 vuotiaana. Sitä pidettiin kohtuullisen hyvänä saavutuksena siihen aikaan. Monet meistä luokkatovereista olimme juuri ehtineet naimisiin.

Luokkatoverini viihtyi koko keskikoulun ajan kaikki illat erään Volvo Amazonin etupenkillä, ja joskus vissiin myös takapenkillä sillä aikaa, kun me muut yritimme keskittyä Colliinin ruotsinkielen oppikirjaan ja harjoitustehtäviin.

Luokkatoverini äitikin oli tullut isoäidiksi 37 vuoden iässä. Isoäitiys nuorena on periytyvää. Niin minulle ovat vanhat ja viisaat naiset kertoneet.

En kysellyt hautausmaan portilla mustista rintaliiveistä. Uusi mies oli sen verran työmiehen oloinen, että hän on varmasti pitkäikäisemmästä muotista tehty kuin luokkatoverini edellinen mies. Ihmeteltiin ajan kulumista. Varoin paljastamasta mitään. Näin sen, että rintaliivien kuppikoko ja ympärysmitta olivat 40 vuodessa muuttuneet. Ja huomasin senkin, että Amazonin tilalle oli tullut Nissan Micra.

Mustat rintaliivit…. Hmmm.

Ajattelin niin, että jos minä ajoin nuoruuteni poikamiehenä Fiat 600 :lla , ilman naista , edessäni on nyt sitten vissiin aika, jolloin vanhuuteni vietän 700 – sarjan bemarissa ja ympärillä riehuu plutoona nuoria naisia mustissa pikkujoulu-alusvaatteissa.

Eikö se jotenkin noin mene. Että lopussa tilit tasataan.

Ymmärrettävistä syistä johtuen tällä kertaa ei tekstiin liity kuvaa.

>Lumenpudottaja

>

Kaivurimies Mutanen on saanut seuraajan. Julkisuudessa oleva lumimies on hankkimassa ulosottoa varten rahaa. Lumimies on saanut tarpeekseen lumesta ja elämästä Suomessa. Hän aikoo lähteä Aasian aurinkoon. Vaikka juuri nyt näyttäisi töissä olevan paras sesonki päällä. Työ ei vissiin maistu taikka katolla huimaa.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että lähdön tunnelmaa pilaa vähän se, että yhdellä sun toisella on saatavia. Rahoitusyhtiön autokin pitäisi saada myytyä. Ja kotiteatteri. Nuori mies on ehtinyt kaikenlaista touhuamaan.

Mutanen lähti Kuusamoon ja Kokoomuksen vaaliehdokkaaksi. Sittemmin Mutanen on pyörtänyt päätöksensä. Lumimiehen kohdalla emme nyt vielä tiedä sitä, minkä puolueen ehdokkaaksi hän lähtee, mutta uskoisin, että aika näyttää. Mies, joka laittaa elämänsä uuteen uskoon, on epäilemättä kykenevä myös laittamaan tämän valtakunnan asiat toiselle tolalle.

Virtuaaliheimot ryhmittyvät yhä uudelleen näiden ihmisten taakse. Reaalimaailman harsomainen hahmo näkyy jossain taustalla, mutta epäselvänä. Ne ihmiset, jotka elävät nk. tavallista elämää joutuvat etsimään olemassaolonsa oikeutuksen jostain muualta ja muilla keinoilla.

Eilisen uutismaailman merkittävin uutinen lienee kuitenkin se, että paperimies Ahosella ei näyttäisi olevan paluuta enää paperimieheksi, eikä edes paperimiesten etumieheksi. Vaikka ay-työtä ei perinteisesti ole koskaan luonnehdittu nk. kunnon työksi, sillä toiminnalla on ollut kuitenkin läheinen kosketuspinta tuotannolliseen elämään ja modernin maailman hyödyketuotantoon.

Nyt tämän maailman edustaja epäonnistui siinä loikassa, jonka monet ihmiset joutuvat näinä aikoina tekemään. Ahosen tie paperitehtaan huminasta laihdutusohjelman mannekiiniksi ja ajankohtaisohjelman syväkurkuksi epäonnistui. Tai näyttää epäonnistuneen meidän silmissämme.

Epäilemättä hänen asuntovaununsa on oma eikä rahoitusyhtiön. Epäilemättä hänelle maksetaan jäsenyydestä erilaisissa hallintoelimissä sen kaltainen korvaus, että hän tulee hyvin toimeen.

Mutasen, Lumimiehen, Ahosen ja monen muun kohdalla merkittävää on se, että virtuaalimaailmassa pärjääminen ei enää perustukkaan hikeen, ruumiilliseen työhön, sitkeyteen, koulutukseen, ahkeruuteen, vaan kaaosteorian sattumaan, onneen, sisällön kummallisuuteen ja olemassa olevien normien rikkomiseen.

Harri Olli ei ole kuuluisa siitä, kuinka pitkälle hän hyppää, vaan siitä, mitä hän juo.

Koskelan Jussi ei näissä kisoissa taitaisi pärjätä. Eikä korpraali Määttä. Tämä maailma taitaa olla Honkajoen ja Rahikaisen.

Kuvassa tehdään suorittavaa työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa voi tiukanpaikan tullen vaikka syödä, jos ei Thaimaaseen lähdöstä sattuisi tulemaan mitään.

>Avaruuden antropologit

>

Mitä kummaa mahtaa ajatella tulevaisuudessa jostain avaruudesta tuleva ulkomaailman elävä, taikka tiedemies, kun hän saapuu omasta mielestään tutkimattomalle ja tuntemattomalle planeetallemme.

Hän tietenkin tyypillisen tutkimusmatkailijan tapaan tekisi tarkkoja muistiinpanoja meidän elämästämme ja sivilisaatiosta. Jos olisimme esittelemässä paikkoja, hän saattaisi saada hyvinkin tarkkoja tietoja meistä ja meidän oloistamme.

Mutta jos sivilisaatiomme olisi päässyt sammumaan, avaruuden arkeologin olisi itse pääteltävä se, mitä pirua me olemme tehneet mäkihyppytorneilla, koirapuistoilla, lintutorneilla, tanssilavoilla, hiihtoputkilla, kesäteattereilla, raviradoilla, eukonkannon kilpailuradalla ja caravaanari-alueilla.

Epäilemättä noiden ilmiöiden selittämisestä kumpuaisi muutama gradu ja linnunradan lisuri. Olisi mukava olla kuulemassa.

Ja mukava olisi kierrellä sellaisissa tulevaisuuden museoissa, joiden esittelysaliin olisi uudelleen konstruktoitu kokonainen maakuntaviestin lähtöalue. Mustikkasoppaa olisi roiskittu vahanukkien päälle ja musiikki raikaisi.

Pahaksi onneksi maakuntaviestiareena olisi kaivettu tanssipaikan parkkialueen välittömästä läheisyydestä. Tästä johtuen tutkijat olisivat vetäneet hieman vääriä johtopäätöksiä kaivausten tuloksista.

Museon diadraamassa osa ihmisistä hiihtäisi suksilla ympäri tanssilavaa viestihiihtoa, osa hiihtäisi sisällä ja loput ihmisistä lisääntyisivät katajapensaikossa puolimetrisessä hangessa niin että hanki ja katajat pölisisivät.

Kuten huomaatte, minun on aika mennä nukkumaan ja toivoa hartaasti, että saan edelleen loppuviikonkin kulkea avohoidossa, yhteiskunnan valvonnasta vapaana.

>Henkien taistelu

>

En tarkoita nyt Aitolehteä ja Eerikäistä. Enkä myöskään Keskistä ja tummaa tyttöystävää. Tarkoitan minua ja naapuriani.

Naapuri jäi vuoden vaihteessa eläkkeelle. Ja lunta sataa. Tästä yhtälöstä seuraa sellainen kaikille tuttu ja mielenkiintoinen seikka, että auraustraktori saapuu aina aamuisin ja työntää pihaliittymän täyteen lunta. Usein traktori saapuu vasta sitten kun minä olen jo kustannuspaikalla tunnin pari julistanut nuorisolle hyvää sanomaa.

Kun sitten illan suussa palaan kotiin, liittymäni lumityöt on tehty. Enkelinä ei ole suinkaan vaimo, vaan hyvä naapurini, jolla taitaa olla auttamisen halua ja lähimmäisenrakkautta paljon, ehkä myös nyt vapaa-aikaa.

Tänään auratraktori tuli jo klo 4. Tämän päivän töiden takia nukuin muutenkin vähän huonosti, joten nousin ylös, ja ajattelin, että jospa tänään ehtisin itse puhdistamaan liittymän.

Samalla sitten kävin työntämässä myös naapurin liittymän puhtaaksi. Nyt sitten mielenkiinnolla seurataan, tuleeko vielä lunta ja mihin tämä lojaali naapuritoiminta johtaa.

Toivoisin, että jatko kävisi näin. Lunta tulee lisää. Kaikki paikat ovat lunta kohta täynnä ja me heräilemme vuoron perää kamppailemaan siitä, kumpi ehtii puhdistamaan naapurin liittymän. Kunnes sitten lunta on niin paljon, että se ei enää mahdu mihinkään.

Sitten naapuri tuo maatilaltaan järeämmät pelit. Hänellä on nimittäin nelivetotraktori, lumilinko ja etukuormaaja. Voi olla, että saan silloin oman pihanikin puhtaaksi ja leveämmäksi. Tämän oletan tapahtuvan joskus helmikuussa. Ja tähän nyt tähdätään.

Satakunnassa opin nuoruudessani, ja myöhemmin nyt avioliitossa opin sen saman, että jos jotain haluaa tapahtuvaksi, pitää olla kaukaa viisas ja käyttää kiertoilmaisuja. On tökeröä sanoa, että haeppas se traktorisi sieltä maatilaltasi tänne kaupunkiin ja työntele nuo meidän pihat puhtaiksi ja avariksi. Soveliasta sitä vastoin on antaa asioille senkaltainen luonne ja kulku, että asiat ikään kuin itsestään hoituvat.

En minä ilmaiseksi.

Varaston hyllyllä on odottamassa pari riviä kiiltäväkylkisiä pulloja, joiden avulla ajattelen välttyä siltä häpeältä, että tarjoaisin setelirahaa.

Aitolehti ja Eerikäinen sitä vastoin ajattelevat vain tätä päivää. Uutena vuonna oli tullut vähän kinaa pariskunnalle siitä, mihin kohtaan pikkutyttärelle tatuointi laitetaan ja nyt kahden viikon kuluttua sitten jätetään jo eropaperit. Kaikki naineet miehet tietävät, että kaksi viikkoa kuluu pelkästään mykkäkoulussa ja sen jälkeen aloitetaan vasta riitely.

Henkien taistelu on menossa myös Tuurissa. Keskinen heitti kastikkeen vessanpönttöön. Tästä nappasi nuorikko herneen nenäänsä uskonnollisista syistä. Nuorikko on nyt bilettänyt Tampereen yössä pari viikkoa, epäilemättä muista kuin uskonnollisista syistä.

Ja lopuksi tältä paikalta. Jäämme seuraamaan henkeä pidätellen sitä jännitysnäytelmää, kenen pihaliittymän valtiovarainministeri Katainen ja kumppanit kolaavat puhtaaksi seuraavaksi. Siinä voi kuitenkin käydä niin, että avun saajilla ei satu lumikolia olemaan ja meidän porraspielet jäävät meidän omiksi murheiksi.

Kuvassa kinokset ovat levittäytyneet ihanan tasaisesti. Turha mennä kolaamaan. Olisi mukava, jos ne omalle pihallekin tulisivat näin.

>Karthagon kuulumisia

>

Tunisiassa näyttää piisaavaan työttömiä nuoria miehiä. Pirunmoinen tekemisen puute ajaa urokset viimein johonkin hyödylliseen, eli feodaaliherrojen kaatoon.

Tämä nuorten miesten ylijäämä taitaa olla yleinen kaikissa Välimeren eteläpuolella olevissa maissa aina Somaliaan asti. Toimettomuus kurjistaa, adrenaliinia pursuaa ja rajattomat uudet tiedotusvälineet vievät viestiä salaman nopeasti taivaanrannan taakse.

Minua ihmetytti uutisfilmien välähdyksissä pari asiaa. Tunisian katunäkymät ovat siistejä ja länsimaisia, rähinöivillä miehillä on hyvät hupparit ja nahkatakit päällään mellakoissa ja katusuluilla pysäytetyistä autoista joka toinen näyttäisi olevan citymaasturi. Siistin näköistä paikkaa sanoisi outo television katsoja.

Lapsuuden muistot Tunisiasta ovat pienet. Habib Bourguiba oli Kekkosen kavereita ja elinikäinen presidentti hänkin. Kekkonen kävi vähän Nootti-Kriisin jälkeen Tunisiassa ja kiipesi palmuun samalla ketteryydellä kuin Puhemies Niinistö sähköpylvääseen tässä taannoin. Kekkonen kuulemma kiipesi leikkimielisyyttään, Niinistön oli pakko.

Kekkonen ja taatelipalmu ovat vieläkin kovaa valuuttaa Tunisiassa. Tässä pieni esittely asiasta.

Teksti on lainattu täältä.

”OSTA KEKKOS-PALMU Kädet viuhuvat ilmassa. Puhe muuttuu huudoksi. Pienellä sivukujalla El Hamman -kylässä kaksi pitkiin valkoisiin mekkoihin pukeutunutta vanhusta kinaa naamat punoittaen. Oliko se toinen vai neljäs puu? Entä missä rivissä, ensimmäisessä vai toisessa? Yhteisymmärrys on kuitenkin löydetty jo siitä, että kyllä, kerran tässä kylässä vieraili muuan kalju valtiomies. Ja kyllä, hän kiipesi palmuun. Miksikö se on aivan varmaa? Siksi, koska toinen herroista, Ali Ben Mohamed Sahroui, auttoi miestä kiipeämisessä. Palmuplantaasilla työskentelevä nuorukainen varmisti, ettei arvovieras pääse putoamaan.

Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkonen vieraili Tunisian El Hammassa vuonna 1965. Ohjelmaan kuului piipahdus valtion omistamalla taatelipalmuplantaasilla, joka oli silloin yksi maan suurimmista ja maineikkaimmista.

Plantaasi on edelleen voimissaan. Mehrez Ben Mohamedin omistamalla alueella kasvaa 196 palmua, joiden taatelit maistuvat tunisialaisille aamuin ja illoin, ja erityisesti Ramadanin aikaan. Taatelisato korjataan syys–lokakuussa. Silloin palmulehdot ovat kaunis näky: taatelinoksat muuttuvat kirkkaan oransseiksi, lähes neonvärisiksi. Juuri ennen poimintaa ne saatetaan huputtaa keltaisilla muovipusseilla, jotta satunnaiset sateet eivät muuttaisi hedelmiä liian vetisiksi.

Todellinen Kekkos-fani voisi saada kuuluisan palmun jopa omakseen: maineikas puu irtoaisi kuulemma 1 000 eurolla.

El Hamman kylä sijaitsee 10 kilometriä Tozeurista pohjoiseen. Palmu, johon Kekkonen kiipesi, löytyy Mehrez Ben Mohamedin plantaasilta, blokista numero 55.”

Sillä tavalla. Mukavaa olisi, jos nuoret miehet jatkaisivat turismia ja palmujen hoitoa. Eilen Libyan päämies oli jo aika huolestunut televisiossa, ja luulen myös Egyptin valtaapitävien seuraavan asioita. Nuoria miehiä piisaa sekä Karthagosta itään ja länteen.

Tähän palmuun jos aikoo kiivetä, pitää olla oikein pienen valtion oikein pieni valtiomies. Tämä kantaa ehkä vain San Marinon alivaltiosihteerin

>Lajittelin rikkaan kanssa jätteitä

>

Venäläinen matkailija osui eilen kanssani samaan aikaan marketin pihassa olevalle ekopisteelle. Mietin pysäköintiä vähän, sillä venäläinen citymaasturi oli viistopysäköity niin, että en päässyt kovin lähelle ekopistettä. Ajattelin pysäköidä myös niin, että maasturi pääsisi esteettömästi liikkeelle itään päin , eikä omistaja joutuisi jäämään tänne asumaan pysyvästi.

Where we are all ?

Sanoin, että me ollaan nyt täällä molemmat, ekopisteellä, mutta noita yleisroskia ei näihin voi laittaa, vaan ainoastaan lajiteltuja. Näin, että se osasi kaiken lajittelukelpoisen ihan oikeaoppisesti lajitella. Se pyöri siinä orpona sen sekajättensä kanssa.

Sanoin suomeksi, kun en osaa venäjää muuta kuin sen vähän, mitä sotaveteraanit ja Kansa Taisteli – lehti ovat minulle lapsuudessa opettaneet. Englanniksi en viitsinyt puhua, kun mies tunui hyvin ymmärtävän suomenkieltäkin ja tajuavan, että ei ainakaan tänne, mihin muualle sitten tahansa.

En ruvennut oikomaan tuota englanninkielistä kysymystäkään. Mitäpä minä. Hyvin kun ymmärsin sen, mitä toinen kysyi, niin mitä sitä toisen mieltä pahoittamaan. Mir vaan.

Huomaan olevani nykyään muutenkin töykeä ja inhottava tavan takaa. Olen tulossa vanhaksi. Ryhdyn varmasti kyttäämän toisten tekemisiä ja kirjoittelemaan kerrostalorappujen ilmoitustauluille.

Ai, niin. Minä asun omakotitalossa. En voikaan. Luultavasti alan kyttäämään vaimon menemisiä ja tulemisia sekä kirjoittamaan paikallislehtiin omituisia kirjoituksia.

Naapurin isännälle tuli 1960-luvun lopussa eturauhassyöpä, joka lähetteli niin ilkeitä ja rajuja etäispesäkkeitä isännän elimistöön, että hän ryhtyi kirjoittamaan pienille paperilapuille ilkeitä proosarunoja naapurien ja tuttavien tekemisistä ja elämisestä. Ja meni muutenkin omituiseksi ja estottomaksi.

Minulle niitä lappuja ei koskaan näytetty. Minulle sanottiin vain, että jos kunnollinen rehellinen työnteko ei maistu ja tekee mieli edelleen kirjoitella runoja paperille, vika voi olla päänupissa tai prostatassa.

Harvallapa sitä rippikoulussa vielä on eturauhassyöpä.

Kuvassa mukavia pikkupossuja. Inhottava ihminen on aidannut luontokappaleet näytille. Tämmöiset töpselikuonot olisivat eri käteviä jäteongelman ratkaisijoita

>Jäljet

>

Nykyihminen lukee jälkiä omalla tavallaan. Hän voi huomata sen, että blogissa on käyty, hän voi jopa analysointiohjelmalla saada selvää siitäkin, kenen palvelimelta on käyty, kauanko on viivähdetty, montako sivua on luettu ja mistä sivuilta on tultu.

Mutta ulkona maantiellä olevista traktorin jäljistä post -moderni ihminen ei osaa sanoa edes sitä, kumpaan suuntaan kulkuväline on mennyt.

Minä opin jäljistä ensimmäisenä traktorinjäljet. Niistä oli helppo nähdä se, mihin suuntaan oli liikuttu, mutta niistä oli kohtuullisen helppo nähdä myös se, kuka oli liikkunut.

Naapurin Väinön Porsche – traktorissa oli kapeammat renkaat ja uudempi kulutuspinta. Kurakkoon jäänyt jälki oli selväpiirteinen ja syvä. Meidän omissa traktoreissamme oli taas kuluneet renkaan ja vähän ne olivat leveämmätkin.

Autonjäljet soratiellä olivat siinä mielessä vieläkin helpompia tunnistaa, että autoja oli vähän ja niiden akselivälit ja etenkin raideleveydet vaihtelivat enemmän kuin nykyään. Ajotyylistäkin saattoi päätellä kuka oli ollut liikkeellä. Joskus kuralätäkön kohdalla saattoi sitten nähdä pintakuvion jäljen, jolloin kulkijan tunnistamisen saattoi tehdä lapsikin. Kaikkien lähiajoneuvojen rengasmerkit tiedettiin kyllä.

Aika nuorena isä sitten opetti minulle sen, koska metsässä olevat jäljet olivat naarashirven, koska taas uroshirven. Minun taitotasoni jäikin sitten siihen. Opin nuorena seuraamaan sulanmaan aikana haavoittuneen hirven matkaa metsässä, mutta se oli jo minun taidoilleni melkein liian vaikeaa. Veripisara keltaisella koivunlehdellä saattoi olla vain nuppineulanpään kokoinen ja sitä minä en enää huonoilla silmilläni syksyisessä hirvijahdissa nähnyt.

Urbaanissa maailmassa metsästysjäljetkin ovat muuttuneet toisenlaiseksi. Lumisella jalkakäytävällä tai kävelytiellä kulkija näkee monensorttisia jälkiä, mutta niiden tulkitseminen on jo vaikeampaa. Rollaattoria ja rullasuksea on mennyt sekaisin ihmisten ja eläimien kanssa.

Koiran kusi postilaatikon kyljessä kertoo tietenkin vähän siitä, kuinka kaukana koira on kotoaan ja kuinka paljon se on jo joutunut reviiriään merkitsemään. Enemmän kuitenkin voi päätellä koiranomistajan jalanjäljestä.

Jos se näyttäisi olevan ylisuuri lenkkikenkä 30 asteen pakkasella, koiran ulkoiluttaja on perheen pöhlö teinipoika, jonka tupakantumpin voi luultavasti löytää jostain aivan koirankusen lähimaastosta.

Jos taas koiran ulkoiluttajan jalkine on ollut naisten talvisaapas, koiran emännästä voi tehdä monta tärkeää huomiota.

Mitä pienempi saappaan korko näyttäisi olevan, sitä vaarallisempi sitten kulkijakin luultavasti on. Koiran ulkoiluttajan painon taas voi päätellä siitä, kuinka syvälle korko on lumeen uponnut. Koiran jäljistä voi taas päätellä koiran koon.

Muitakin urbaaneja merkkejä jätämme ympäristöömme jatkuvasti. Tekemättömistä pihan lumitöistä naapuri esimerkiksi voi päätellä sen, menikö isännällä edellisyönä myöhään.

Vaikka muutummekin metsäläisistä kaupunkilaisiksi, mukavaa on edelleen osata sanoa rusakon jäljistä se, onko otus menossa vai tulossa. Enää sillä ei ole muuta funktiota kuin triviaalitietämys. Sellainen kuitenkin tekee mukavan olon. Mukava on edelleen erottaa etuvetoinen ja takavetoinen auto toisistaan jälkien perusteella. Maaseutuoloissa osattiin usein erottaa aikoinaan myös vekselivetoinen ajoneuvo.

Junan jälkiä en minäkään ole koskaan oppinut lukemaan.

>Pakko juoda tänään vähän jarrua !

>

Huomaan äkkiä, että kaksi viikkoa tätä vuotta on eletty. Nuuttipukit ovat menneet, auto on katsastettu ja hammas paikattu. Mitäpä sitä keski-ikäinen mies sitten muuta enää voisi toivoa näinä aikoina, jolloin esivalta on ohjannut prosessejaan niin oivallisesti, että edes veroilmoituksen teko ei ahdista miestä.

Taidan olla pakotettu illalla juomaan vähän olutta. Minulla on nimittäin kaikesta em. riemuista poiketen myös ilmaantunut murheita. Painoni on laskenut nyt nämä 14 päivää kiihkeästi.

Muutin ruokailutottumuksiani sikäli radikaalisti, että vuodenvaihteessa jätin ruokavaliosta hiilihydraatit pois. Ei enää perunaa, ei enää riisiä, ei enää leipää. Olen siirtynyt pekoni-kanamuna –aamiaisiin, syön salaattia ja vihanneksia, kalaa, kanaa, A- luokan makkaroita, hapankaalia ja vaikka mitä kivaa.

Perheen naisväki on kauhuissaan. Minä kaipaan vähän leipää, mutta muuten menee upeasti.

Paitsi, että painokäyrä putoaa kohta lattiasta läpi. Olen ajatellut niin, että joudun tänään ehkä hieman hillitsemään tuota syöksykierrettä muutamalla hiilihydraattitölkillä. Olen nimittäin huomannut, että lumityöt ilman perunaa ja pastaa maistuvat helposti paskalta. Pienestä ihmisestä loppuu puhti.

Nälkä ei ole, pois se minusta. Ajattelen tässä nyt vain pyyteettömästi omaa ruumistani ja mahakumpuani. Mahanahkani jää muuten tuohon kengurupussiksi loppuelämän ajaksi, ellen nyt vähän hidasta tätä. Laskin nimittäin illalla, että jos jatkan tätä tahtia diettiä, 20 kuukauden kuluttua minä painan enää puoli kiloa ja olen saman kokoinen kuin aikoinaan olin, kun olin pilke isäni silmäkulmassa.

Tohtori Heikkilän suosittelemasta ruokavaliosta voisi nyt kahden viikon kokemuksella sanoa kuin Lampinen alikersantti Rokasta konepistooli-lahtauksen jälkeen: En tiedä, mutta saatana olet ruokavalioksi.

>Onko teillä hetki aikaa ?

>

Taidan jättää illalla lumityöt tekemättä. Väsyttää. Olen valistanut nuorisoa kuusi tuntia yhteen soittoon. Sellainen on väsyttävää, vaikka tietäisi olevansakin oikeassa ja oikealla asialla.

Lumitöiden tekemättömyys saattaisi olla siinäkin mielessä hyvä idea, että SDP on uhannut ryhtyä ennen vaaleja valistustoimintaa ja jalkautua pihapoluille ja kaavateille. Taidan tekniseltä toimistolta pyytää, että kaupungin miehet ajaisivat pari autokuormaa jalkakäytävä-lunta meidän liittymään. Sellainen antaisi levollisen mielen ja rauhan.

Minut on koulutettu ja kasvatettu siihen, että osaan asiallisesti käännyttää Jehovan todistajat maantielle. Olen SDP:n suhteen kuitenkin vähän epävarma ja jännittynyt. En ole koskaan elämässäni käännyttänyt oveltani vielä demaria. Yhden toisen puolueen kansanedustajan sain lähtemään kotoani sillä, että en tullut ollenkaan kotiin kaupungilta. Rakas vaimoni soitti minulle huolehtivasti ja peitellyin sanakääntein kertoi, minkä sortin vieras minua kunnallisvaaliehdokkuus-asioissa olohuoneen keinutuolissa odottaa.

Ei riittänyt hänellä intoa odottaa, kun toimittelin asioitani.

Mutta nyt on pelkona se, että ovikelloon nojaa kaksi demaria Forssan kokouksen julkilausumat lentolehtisessä painettuina . Toinen kysyy sitten, voisimmeko tulla sisälle keskustelemaan ?

Ja kun heidät kieltää, toinen kaivaa tuon Forssan kokouksen julistuspaperin ja kysyy saako jättää tämän hyvän sanoman kuitenkin, josko sitä illemmalla isäntä voisi tutkiskella itsekseen.

Kun sitäkään ei saa jättää, se toinen kysyy vielä, voidaanko laulaa värssy siitä laulusta, jossa katkotaan kahleita. Siihen sitten on vain vastattava, että kärsimysten malja vuotaa kohta yli äyräiden.

Hyvää tapaa noudattaen toivotetaan vielä antoisaa kerjuupäivää.

Jotenkin noin se ehkä menisi.

Puolitoista vuotta sitten puheenjohtaja Urpilainen sanoi jalkautuvansa kouluihin ja oppilaitoksiin . Hän sanoi haluavansa kertoa nousevalle nuorisolle siitä, kuinka tämä pohjoismainen hyvinvointivaltio kehitetty ja mitä sen jatkaminen ihmisiltä vaatii. Hän sanoi haluavansa kontaktin nuoriin ja nuoriin aikuisiin, jotka tätä maata tulevaisuudessa kehittävät.

Olen seurannut silmä kovana tämän lupauksen toteutumista, mutta en ole nähnyt yhtään uutista siitä, että näin olisi tapahtunut. Siksi onkin surullista, että puolue hädissään unohtaa nuoret ja on nyt ryntäämässä sinne sun tänne, vailla mitään punaista lankaa.

Suurissa kaupungeissa ja anglo – amerikkalaisessa kulttuurissa tuo ehkä onnistuisi jotenkin, mutta suomalaisen pikkukaupungin ja maalaispitäjän tutussa ympäristössä uskon niin, että demarit saavat ensin tehdä pari kuukautta rankkaa vaalityötä siinä asiassa, että saavat väestään suostuteltua joitakin henkilöitä kiertämään ovelta ovelle.

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että kun SDP- airut tulee oven taakse, oven aukaisijalle tulee vaivautunut olo. Ja kun vastapuoli on vaivautunut, sanan julistaja vaivautuu hyvin nopeasti. Olen minä sitä kokeillut koulutusmessuilla joskus.

Sitten on päästykin siihen saavutukseen, että ainakaan tuo ei äänestä meitä, ei ehkä ketään muutakaan. Juttelut ja keskustelut syntyvät niissä tapauksissa, joissa maaperä on jo herkkää ennestään. Tällä kampanjalla SDP pyrkii säilyttämään ne 16 – 18 % äänestäjistä, jotka muutenkin olisivat äänestäneet.

Minä kun asun omakotitalossa, en voi laittaa edes oveeni mainospostia ja demarimainostusta koskevaa kieltoa, sillä postilaatikko on kaukana kaavatien varressa. Minun pitää sen vuoksi hankkia pihalle jotain sellaista, josta aatteen julistaja heti tietää, jo kadulta katsoessaan, että nyt tuli turhareissu. Minun pitää antaa ystävällismielinen vihjaus siitä, että täällä menee aika hukkaan.

Tai sitten pidän sälekaihtimet kiinni ja otan ovikellosta patterit pois. Ja teippaan kevään ajaksi ulko-oveen Oiva Lohtanderin ja Kari Tapion kuvat.

Tai sitten yritän vain käyttäytyä ihmisiksi ja toivoa, että minkään muunkaan puolueen edustajat eivät ryhtyisi lähestymään minua kotonani tai kotini välittömässä läheisyydessä.

Kuvassa naamioituneet demari-feissarit valmistautuvat jalkautumaan kansan pariin.

Ps. Tänään on sitten Nuutin päivä. Älkää sekoittako ovenne takana olevia SDP feissareita nuuttipukkeihin. Feissarit haluavat teille hyvää tulevaisuutta, nuuttipukit taas laulavat pilkkalauluja ja juovat talon viimeiset joulusahdit.