>Jäljet

>

Nykyihminen lukee jälkiä omalla tavallaan. Hän voi huomata sen, että blogissa on käyty, hän voi jopa analysointiohjelmalla saada selvää siitäkin, kenen palvelimelta on käyty, kauanko on viivähdetty, montako sivua on luettu ja mistä sivuilta on tultu.

Mutta ulkona maantiellä olevista traktorin jäljistä post -moderni ihminen ei osaa sanoa edes sitä, kumpaan suuntaan kulkuväline on mennyt.

Minä opin jäljistä ensimmäisenä traktorinjäljet. Niistä oli helppo nähdä se, mihin suuntaan oli liikuttu, mutta niistä oli kohtuullisen helppo nähdä myös se, kuka oli liikkunut.

Naapurin Väinön Porsche – traktorissa oli kapeammat renkaat ja uudempi kulutuspinta. Kurakkoon jäänyt jälki oli selväpiirteinen ja syvä. Meidän omissa traktoreissamme oli taas kuluneet renkaan ja vähän ne olivat leveämmätkin.

Autonjäljet soratiellä olivat siinä mielessä vieläkin helpompia tunnistaa, että autoja oli vähän ja niiden akselivälit ja etenkin raideleveydet vaihtelivat enemmän kuin nykyään. Ajotyylistäkin saattoi päätellä kuka oli ollut liikkeellä. Joskus kuralätäkön kohdalla saattoi sitten nähdä pintakuvion jäljen, jolloin kulkijan tunnistamisen saattoi tehdä lapsikin. Kaikkien lähiajoneuvojen rengasmerkit tiedettiin kyllä.

Aika nuorena isä sitten opetti minulle sen, koska metsässä olevat jäljet olivat naarashirven, koska taas uroshirven. Minun taitotasoni jäikin sitten siihen. Opin nuorena seuraamaan sulanmaan aikana haavoittuneen hirven matkaa metsässä, mutta se oli jo minun taidoilleni melkein liian vaikeaa. Veripisara keltaisella koivunlehdellä saattoi olla vain nuppineulanpään kokoinen ja sitä minä en enää huonoilla silmilläni syksyisessä hirvijahdissa nähnyt.

Urbaanissa maailmassa metsästysjäljetkin ovat muuttuneet toisenlaiseksi. Lumisella jalkakäytävällä tai kävelytiellä kulkija näkee monensorttisia jälkiä, mutta niiden tulkitseminen on jo vaikeampaa. Rollaattoria ja rullasuksea on mennyt sekaisin ihmisten ja eläimien kanssa.

Koiran kusi postilaatikon kyljessä kertoo tietenkin vähän siitä, kuinka kaukana koira on kotoaan ja kuinka paljon se on jo joutunut reviiriään merkitsemään. Enemmän kuitenkin voi päätellä koiranomistajan jalanjäljestä.

Jos se näyttäisi olevan ylisuuri lenkkikenkä 30 asteen pakkasella, koiran ulkoiluttaja on perheen pöhlö teinipoika, jonka tupakantumpin voi luultavasti löytää jostain aivan koirankusen lähimaastosta.

Jos taas koiran ulkoiluttajan jalkine on ollut naisten talvisaapas, koiran emännästä voi tehdä monta tärkeää huomiota.

Mitä pienempi saappaan korko näyttäisi olevan, sitä vaarallisempi sitten kulkijakin luultavasti on. Koiran ulkoiluttajan painon taas voi päätellä siitä, kuinka syvälle korko on lumeen uponnut. Koiran jäljistä voi taas päätellä koiran koon.

Muitakin urbaaneja merkkejä jätämme ympäristöömme jatkuvasti. Tekemättömistä pihan lumitöistä naapuri esimerkiksi voi päätellä sen, menikö isännällä edellisyönä myöhään.

Vaikka muutummekin metsäläisistä kaupunkilaisiksi, mukavaa on edelleen osata sanoa rusakon jäljistä se, onko otus menossa vai tulossa. Enää sillä ei ole muuta funktiota kuin triviaalitietämys. Sellainen kuitenkin tekee mukavan olon. Mukava on edelleen erottaa etuvetoinen ja takavetoinen auto toisistaan jälkien perusteella. Maaseutuoloissa osattiin usein erottaa aikoinaan myös vekselivetoinen ajoneuvo.

Junan jälkiä en minäkään ole koskaan oppinut lukemaan.