Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

>Remontti

>

Mäkinen sanoi myyneensä päivällä kuorman pontattua lattialankkua miehelle, jolta oli mennyt pönttömuuri läpi lattiasta.

Se mies oli saanut oikeastaan käskyn siirtää sitä muuria vain metrin verran toiseen paikkaan. Laiskana miehenä se oli laittanut muurin ympäri liinan. Se liina oli kulkenut salista makuuhuoneeseen, parisängyn yli ja sitten sieltä ikkunan kautta ulos Fergusonin peräkoukkuun.

Mäkinen tiesi, että sitä lattiaa on käyty jo kaukaakin katsomassa.

Salo pärski, oli tukehtua pullaansa ja sen sieraimista tuli räkää ja vaaleanruskeaa kahvia pitkin pöytää. Väistettiin miehissä. Salolla oli surkea koordinaatio töissä, eikä se menestynyt paremmin kahvitunnillakaan.

Sanoin, että se ei sitten ollut mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Salo sai uuden kohtauksen ja me hakattiin sen selkää niin, että koko ABC katsoi revyytä.

Mäkinen katsoi salaa minuun ja yritti huulillaan muodostaa sanaa mikro….mikro.

Salo kuivasi naamaansa ja pöytää. Se ei huomannut Mäkisen pantomiimia. Mäkinen olisi halunnut saada Salon hiljaiseksi, mutta minua ei mikro juttu tänään huvittanut.

Mulkaisin Mäkistä ja pudistin päätäni. Sanoin sille, että pitää lähteä. Se ymmärsi siitä, etten jaksa enää kuulla Salon mikrosta mitään.

Salolta oli saunan lauteita tehdessä loppunut lämpökäsitelty koivu niin viime metreillä, että se oli tarvinnut vain 25 sentin pätkän sitä. Se oli laittanut tavallisen koivunlankun mikroon täydellä teholla ja sen jälkeen unohtunut urheiluruutua katsomaan. Sen oma muija ja palohälytin olivat ryhtyneet huutamaan juuri kun Riitta Liisa Roposen hikinen pylly oli pyllähtänyt hiihdon päätteeksi maalissa kameran eteen.

Salo on hulluna Roposeen ja sen hymykuoppiin. Se osaa luetella sen Roposen hopeasommat edes takaisin ja ajat sadasosina. Sillä on vintissä monta mappia lehtileikkeitä Roposesta. Kerran kännissä Salo oli vienyt Mäkisen temppeliinsä.

Salon muija on Roposesta mustasukkainen ja huutaa Salolle aina kun ohjelmassa vilahtaa suksi tai edes siteen puolikas naisen alla. Salon muija nimittää Roposta hikiropposeksi. Tai pallisilmäksi.

Salo sanoi menevänsä kotiin. Mäkinen hieroo sormissaan nikotiinipurkka –liuskaa. Siltä oli röörit aukaistu pallopäällä. Siitä oli tullut sen jälkeen totinen mies. Se kumminkin meistä osasi parhaiten juttuja kertoa. Se sanoi aina, että on helppo kertoa juttuja totisella naamalla, kun itseä ei juuri mikään enää ole viime aikoina naurattanut.

>Tyhjyyden ylistys

>

Taidan lähteä lentokentälle illalla. Siellä näyttäisi nyt olevan rauhallista ja kotoisaa.

Lentokenttäkokemukseni yhtä lukuun ottamatta ovat traumaattisia, hikisiä, humalaisia ja lentopelkoisia. Olen odotellut 12 tuntia lomalennon lähtöä, olen seissyt väärässä jonossa 2 tuntia, olen etsinyt kilometrin pituisen käytävän päässä olevaa porttia juosten, olen kärähtänyt turvatarkastuksessa ja olen urpoillut keskellä Eurooppaa myöhästyneenä jatkolennolta.

Aina on ympärillä paniikkihäiriöisen helvetti. Baabelin kieli-sekahedelmäsoppa sorisee korvissa hiki valuu pitkin persevakoa ja kuulutuksista ei saa selvää, vaikka on juuri pitänyt kansainvälisessä seminaarissa luennon englanniksi. Ainoa lentoasemien hienostunut ja ihana ääni on oikeastaan se aavistuksenomainen sihinä, mikä syntyy, kun ohikulkee napakasti kävellen kolme lentoemäntää rinnakkain ja heidän aistikkaat säärensä deniereihin verhottuina hipaisevat toisaan kävelyn aikana.

Romanissa 1978 kaikki oli toisin. Bukarestin lentoasemalla oli 40 suomalaista opiskelijaa kolme mustaa kissaa ja joukkueellinen sotilaita rynnäkkökivääreillä varustettuina. Kyllä oli hiljaista ja rauhallista. Meidät laskettiin kuuteen kertaan täysin tyhjällä lentoasemalla. Välillä sotilaat ajoivat takaa kissoja pitkin asemahallia, välillä he taas laskivat meitä aseenpiipuilla yksitellen osoittaen.

Laitettiin diktaattorille vielä postikortti menemään. Siinä luki: Nikolai, olemme olleet maassasi nyt kaksi viikkoa. Olemme nähneet paljon sinun kuviasi. Sinä olet kaunis mies.

Ja nimet alle.

Mutta kyllä oli ihanaa olla lentoasemalla. Taidan lähteä illalla kävelemään tyhjälle lentoasemalle. Kyllä sekin kokemus pitää vielä saada.

Minulla on kuitenkin tästä uudesta työmarkkinatilanteesta sellainen käsitys, että tulevaisuudessa Suomessa paperitehtaat jauhavat taukoamatta, hitsit välkkyvät taukoamatta, mutta lentoasemat ovat tulevaisuudessa hiljaisia kerran vuodessa.

Joku wälläri sinne nyt on saatu remmiin ja kunhan kuljetusalat saavat jättiliittonsa kuntoon , pääsemme kaikki tulevaisuudessa ihmettelemään sitä, että miksi helvetissä kansallisvaltion rajat tuntuvat tiukkenevan yhdentyvässä Euroopassa.

Joku väitti aikoinaan, että homma menisi ihan toisinpäin.