Opetusministerin antama signaali näyttää olevan vahva lähtölaukaus sille, että tässä maassa ryhdytään harrastamaan kahden kerroksen koulutusfilosofiaa. Tämän aamuisen uutisen mukaan
tukiopetus- ja lisäopetusmarkkinoille on tulossa kaupallinen yritys, joka 40 euron tuntikorvausta vastaan pitää huolen siitä, että nuori erottuu vertaisistaan päätä pidemmäksi ja lopulta saavuttaa korkeakoulupaikan ja muuten hyvää lisäarvoa tuottavan aseman yhteiskunnassa.
Tässä taannoin arvelin preppauskurssien yleistyvän kaupungeissa ja kaikkialla siellä, jossa maksukykyisiä vanhempia on. Ennustukseni olivat ehkä turhan varovaisia. Toiminta saattaa levitä päiväkerhoihin ja ala-asteille jo ensi talven aikana.
Lisäopetuksen hinta estää varmuudella tavallisen perheen kohdalla näiden palvelujen oston.
Olen kuullut huhuja, joiden mukaan Helsingin seudulla on nyt jo kaupunginosia, joiden yläasteille, tai yläkouluihin, kuten niitä nykyään nimitetään, ei enää kantaväestön lapsia juuri mene, vaan he siirtyvät jonnekin muualle. Sellainen siirtyminen opettaa perheet hyväksymään opetuksen segmentoitumisen, ja vähän myöhemmin sen yksityistymisen.
Seuraavassa vaiheessa epäilemättä ryhdytään keskustelemaan yksityis-yliopistoista ja niiden roolista älymystön koulutuksessa. Muutaman vuoden kuluttua sitten ensimmäiset uuden järjestelmän hedelmät ryhtyisivät keskustelemaan kansaedustajalaitoksen muuttamisesta sellaiseksi, että ylähuoneeseen pääsisi ilman, että äänestäjiä tarvitsisi vaivata asiassa mitenkään.
Minä olen käynyt kansakoulua muutaman vuoden 1960 – luvulla. Vaikka en silloin tiennyt maailman raadollisuudesta mitään, pidin käsittämättömänä sitä, että kansakoulun opettaja tiesi etukäteen, kenelle hän osoittaisi kunnan antamat avustuskupongit, joilla paikallisesta kenkäkaupasta saattoi ostaa puoleen hintaa uudet hiihtomonot.
Niiden kuponkien jakaminen oli minusta ahdistavaa. Ahdistavinta oli kotona kysyä vanhemmilta sitä asiaa, että otanko minä sellaisen kupongin, jos sitä tarjotaan.
Sen järjestelmän tarkoitus oli tasata eroja yhteiskunnan alaportailla. Eniten kuitenkin koulutuksen eroja tasasi ilmainen ja yhtäläinen kouluruokailu, joka yleistyi juuri 1960- luvun alussa. Ensimmäistä kertaa kaikki, rikkaat ja köyhät, söivät samaa ruokaa, samassa pöydässä.
Vuodesta 1965 eteenpäin olinkin sitten yksityisessä yhteiskoulussa, jossa kaikki palvelut olivat maksullisia. Jo silloin havaitsin sen kummallisen piirteen, että maksulliset yhteiskoulut erosivat tasoltaan toisistaan erittäin paljon.
Peruskoulu-uudistus toi järjestelmään paljon hyviä muutoksia. Nyt kun päättäjien kaipuu suuntautuu taas erillisjärjestelmien luomiseen, olisikin hyvä muistaa, että melkoisella varmuudella uudet kaupalliset tuki- ja lisäkoulutuspalvelut tuovat mukanaan eriarvoisuutta, ja varmuudella myös palvelujen suuria laatueroja. Maksullisuus ja hankitun hyödykkeen korkea hinta ei edelleenkään välttämättä takaa tässä yhteiskunnassa laatua. Usein käy jopa päinvastoin. Kuten vaikkapa kotimaisessa rakentamisessa. Ja monessa muussa.
Kuvassa aiheeseen liittyvä t-paita, uniikki yksilö, ainoa maailmassa, käsin maalattu ja lahjaksi saatu. Kuten paidan vuosiluvuista hyvin voitte päätellä, olin aikaani edellä jo tuolloin ja kävin lukioni neljässä vuodessa.
Tillman 