>Sosiologian kenttäjaksolla aamutuimaan

>

Häähumu on laskeutunut. Yhteisö voi olla tänä aamuna hyvin onnellinen siitä, että kaksi nuorta ihmistä perustivat eilen perheen ja ryhtyivät elämään elämäänsä yhdessä, tulevaisuudesta unelmoiden. Syntyy jälkeläisiä, syntyy persoonallista iloa ja onnea, sekä sen lisäksi Talcot Parssonin perheteorian mukaan paljon muutakin hyvää. Tarinat, riitit, rituaalit, tietoaines ja muu sen sellainen siirtyy eteenpäin, jälkeläisiä tuotetaan ja aikuisväestön tunne-elämää tasapainotetaan.

Avioliitto ei tietenkään välttämättä ole edellytys em. seikkojen tapahtumiselle, mutta eilisen hääjuhlan vuoksi on mukava tällä kertaa sitoa tapahtumat näin perinteisesti yhteen. Totuuden nimissä on sanottava, että myös sattumalla on usein asiaan oma sanottavansa.

Omalla kohdallani sattuman sipaisua johdatteli 1939 sangen ansiokkaasti Ryssä, joka päätti hyökätä marraskuun lopulla Suomeen. Siinä hässäkässä äitini joutui maattomaksi ja kotipaikattomaksi, siirtyi satoja kilometrejä Satakuntaan ja viimein tapasi isäni 1950-luvun alussa.

Jos Ryssä ei olisi aikoinaan hyökännyt, äitini olisi luultavasti varttunut Kannaksen lämpiminä kesinä naimaikäiseksi kotiseudullaan Kuolemajärvellä ja lopulta lipunut avioliiton satamaan jonkun nuoren ikätoverinsa kanssa pitäjän komeassa kivikirkossa. Tuloksena olisi ollut ehkä Matti Saukko tai Tarmo Kiiski, mutta juuri minua ei olisi niistä geeneistä syntynyt.

Jos Ryssä ei olisi hyökännyt, minua ei olisi olemassa. Niinpä joudun tässä potkimaan ministeri Kataista nilkkaan vielä uudemman kerran ja pyytämään, että hän ei revittelisi nyt oikein voimiensa tunnossa. Ryssä on ainakin minulle tärkeä ja iloinen asia. Heidän toimiensa vuoksi olen saanut mahdollisuuden ponnahtaa ilmoille ja pienen hetken vaeltaa täällä maanpäällä.

Niin, ja kasvattaa jälkipolvea. Se on tärkeä ja uutteruutta vaativa asia isälle ja äidille. Jos asian jättää yhteiskunnan tai Ryssän tehtäväksi, tuloksen on sitten aivan mitä sattuu ja lopputulosta saa olla jatkuvasti selittelemässä ja arvailemassa.

Aamulla vein vaimoni viiden jälkeen gebhartilaisen osuustoimintaliikkeen ylläpitämän kolmekirjaimisen ihmishuoltamon pihaan. Hän nousi siitä linja-autoon, joka vei hänet viikoksi lomalle vaeltelemaan pohjoisen tuntureille. Huoltamolla oli vähän väkeä.

Pääosan huoltamon noin 20 asiakkaasta muodostivat 13 –vuotiaat pikkutytöt, jotka sunnuntaiaamuna ennen kuutta kiskoivat sätkää posket lommoilla sen näköisinä, että tässä on nyt yötä vietetty jossain muualla kuin omassa neidonkammiossa ja sunnuntaipäivää aloitellaan ABC:n aamuhartaudella; kiroilemalla harvat paikalla olleet rekkamiehet asfaltinrakoon.

Paatunut minäkin olen ja kaikki mahdolliset mauttomuudet itse elämässäni harrastanut, mutta kyllä teki häijyä. Tässä tapauksessa uskon niin, että karkea pimujoukko ei ole Ryssän aiheuttama geneettinen virhe, vaan kasvatuksen, tai sen puutteen, looginen seuraamus.

Epätoivoissani mietin, että olisiko jälleen lopulta paras, jos joku sekoittaisi pakan ihan kokonaan uuteen uskoon.