>Juhlan aika

>

Lähden kohta katsomaan, miten tuttavaperheen nuorimies purjehtii morsiamensa kanssa avioliiton satamaan. Näin vieraana, kypsässä iässä ja naineena miehenä, kirkonpenkissä on aika levollista istua.

Roolini on siis selvä. Tavallisen vieraan osana on katsella kaikkea sivusta, nauttia nuoruuden huumasta ja tietää oikea paikkansa pitopöydän ruokajonossa.

Naimattomilta pitää muistaa kysyä, joko niitä juhlia on kohta tiedossa. Eronneiden kohdalla on muistettava taas keskustella preesensissä tai futuurissa. Sellaista pidetään suotavana ja senkaltainen puheenkerta jatkuu helppona ja vapautuneena.

Näissä häissä ei tarjoilla alkoholia, joten ei ole pelkoa siitä, että suvun mustat lampaat päättäisivät käyttää estradia hyväkseen ja tyhjentää vuosien painolastit yhdellä kertaa. Näissä häissä ei synny kuljetuslogistisia ongelmia iltamyöhään.

Aion tarkkailla tänään ihmisten puheita. Pappi puhuu tietenkin virkansa puolesta, mutta myös varmasti ystävänä. Morsiamen isä puhuu tietenkin. Häntä en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Best man puhuu varmasti. Häneen puheensa synnytystuskat olen nähnytkin, muiden vastaavia voin vain kuvitella. Julkinen puhuminen on monille tiukka paikka.

Minun ei siis tarvitse tänään puhua. Siitä on minua jopa erikseen varotettu. Puhuminen on asia, jota oppii hallitsemaan harjoittelemalla. Kun kolmekymmentä vuotta on sitä tehnyt ammatissaan 45 minuutin pätkissä, luonnollista on, että varoituksiin on aihettakin. Puhumista pitää osata myös hillitä. Monet opettajat rakastavat ääntään. Hämmästyttävää on kuitenkin se, että monet maallikot rakastavat vieläkin enemmän omaa ääntään.

Tänään taas saan kuunnella koko skaalan. Saan varmasti ihastella upeita lauseita, mutta luultavasti pääsen myös kiemurtelemaan tuolillani ja puremaan huultani. Raportoin tarkemmin teille siinä vaiheessa kun sunnuntai valkenee.