>Algerian taivas ja suomalainen grilli hehkuvat kuumina

>

Gebhardilainen osuustoimintaliike lähetti sellofaaniin pakatun kuukausittaisen lehtensä taas eilen. Kuoressa oli myös muita mainoksia ja laskelma siitä, kuinka olen hyödyttänyt osuustoimintaliikettä ostoskäyttäytymiselläni.

Sellofaaniin pakattu lehti saa minut joka kerta toivomaan, että tällä kertaa sisältö olisi yhtä rajua kuin R-kioskissa myytävien vastaavien aviisien. Yleensä toive on ollut turha. Tosin tälläkin kertaa sisällössä esiteltiin runsaasti paljasta lihaa, mutta ohjeita annettiin pääasiassa grillaajille, ei irstailijoille.

Minä näen näköjään kummallisuuksia jo joka paikassa. Grillausohjeissa minua häiritsi se, että lehti antoi tarkat ohjeet kaasugrillin sytytykseen ja käyttöön, kuten myös tavallisen hiiligrillin ja sytytysnesteiden käyttöön. Halaistua sanaa ei puhuttu perinteisestä grillistä

Luin juuri loppuun Albert Camus´n Sivullinen – romaanin. Ehkä minun eksistentiaalinen asenteeni grillivalintaan ja – valistukseen johtuu juuri siitä. Minä olen valinnut itselleni puuhiili-grillin ja sillä siisti. Kukaan ei saa puuttua. Ei varsinkaan lehti.

Minulla on takapihallani epämääräinen kasa tiiliä, joiden rakosessa grillaan. Brutaali prosessi etenee suurin piirtein näin. Liiteristä haetaan sylillinen sekaklapeja, ne poltetaan tiilikasan kolossa, ja kun hiillos on syntymässä, päälle lasketaan soraseulan ritilästä rälläkällä leikattu ritilä, jolle lasketaan sitten operoitavat lihat.

Kukaan ei ole vielä kuollut, mutta kiitoksiakin on tullut. Minä en käytä kalliita kaupan hiiliä enkä sytytysnesteitä. Kypsennän lihan metodilla, jota esi-isät ovat käyttäneet tuhansia ja tuhansia vuosia. Eksistentiaalinen grillaaja. Grillini existentia on ensisijainen ja ylivertainen verrattuna sen essentiaan, olemukseen.

EVVK. Noin sanoisivat nykynuoret. Minä olen sanoissani vähän sopuisampi ja grillaan edelleen niin kuin tahdon. Välillä tulee hyvää ja välillä sitten ihan priimaa. Ja kun grillauslaatua ryhdytään kovalla äänellä arvioimaan, aina on sekin mahdollisuus olemassa, että voidaan siirtyä kasvisosekeittoon.

Camus`n Sivullinen ei tunnu jättävän ihan helposti kuitenkaan rauhaan. Onnistuin luikertelemaan lukiovuoteni läpi ilman, että olisin tutustunut tähän kummalliseen sivulliseen. Nyt on sitten tämäkin häpeä ja puute korjattu.

Jos olisin lukenut tämän nuoruudessani, olisin kukaties ymmärtänyt joistakin asioita enemmän. Nyt näyttää siltä, että vanhuudessa luettu sivullisen on ahdistava ja kauhistuttavakin, sillä enää ei ole oikein aikaa ymmärtää mitään tai ketään. Nyt törmää siihen kauhistuttavaan tosiasiaan, että minulla on vahvoja tunteita , ja että olen niiden kanssa operoidessani paljon huonommassa asemassa kuin Sivullinen, joka osasi kaikessa toimia oman järkensä mukaisesti loppuun asti.

>Oikutteleva kuolema

>

Vera Jayne Palmerin kuolinpäivää tässä taas mennään. Helle on nousemassa ja kesäkuu loppumassa. Siitä sen muistaa.

Rouva kuoli auto-onnettomuudessa 34 vuoden ikäisenä vuonna 1967. Hän ehti olla naimisissa kolme kertaa, soittaa viulua, esiintyä 1955 Playboy-lehden kuukauden leikkitoverina ja parina seuraavana vuonna yli 2500 lehtikuvassa. Sen lisäksi hän näytteli teatterissa ja valkokankaalla.

Kieltämättä hän viihtyi usein rooleissaan vähissä vaatteissa. Silti hänet muistetaan siitä, että ulkokuoren alla oli terävä keskiluokkainen kaunotar, jonka elämä vain jotenkin loppui siinä vaiheessa, kun nykynaiset vasta suunnittelevat , mitä he omalla elämällään tekisivät.

Jayne Mansfield on minulle aina merkinnyt älyllistä, sensuellia ja kiihkeää naista, jonka tekemiset ovat aivan syyttä suotta jääneet kansikuvatyttöjen varjoon. Kun Oikuttelevan Bussin ( The Wayward Bus) tarinaa laitettiin filmille, Camille Oakesin rooli annettiin Jayne Mansfieldille, koska filmiyhtiö halusi vähän näpäyttää Marilyn Monroeta, joka oli kävellyt niskojaan nakellen ulos Century Fox- studioilta. Helpolla yhtiö ei tätä uutta tähteä saanut, sillä heidän oli ostettava oikeudet tähden silloiseen työhön, lopetettava se ja vasta sitten pääsi oikutteleva bussi liikkeelle.

Jos Jayne vielä eläisi, hän olisi pirteä ja upea 78- vuotias täti-ihminen, joka saattaisi Linda Lampeniuksen kanssa vieläkin tempaista jonkun lyhyemmän konserton. Saataisi hän muutenkin olla sykähdyttävä näky.

Kuolema on kuitenkin yksi iso kummallisuus, joka noukkii meitä täältä yksi toisensa jälkeen pois. Juhannuksena kuoli mies, jonka kanssa kolmekymmentä vuotta sitten suunniteltiin maailmaa ja pohdittiin elämää kaikilta kanteilta. Nyt on pohdittava juttuja ilman häntä.

>Suuntana taivaanranta

>

Puhelimeen rakennettu navigaattori on mukava vehje siinä mielessä, että se varoittaa useimmilla tieosuuksilla ylinopeudesta. Tietyömailla navigaattorin sisään leivottu lady taas tuntuu olevan itsepäinen ja hankala. Alkukesän aikana hän on yrittänyt ohjata minua useasti sinne sun tänne. Tilanteissa on pelastuksen tuonut sama toimintatapa, joka ennenkin on autossa osoittautunut toimivaksi; naisten ohjeista ei aina kannata välittää, vaan vähän käyttää myös järkeä.

Esimerkiksi Alkossa asioidessa tuntuu vähän tuskalliselta, kun taskusta kuuluu; ”poistu seuraavasta liittymästä! ……..Poistu nyt ! ”. Tai kun vehje kassalla kuuluttaa suureen ääneen; ”Laskee uudelleen ..!”

Toisaalta vehje on ollut myös viisas ja oivaltava. Erityisen mukavaa on ollut se, että monen hotellin kohdalla vekotin ohjaa suoraa takakautta hotellin parkkiruutuihin, olivatpa ne sitten katolla , taikka kellarissa.

Toisaalta taas sitten erään opiskelijan antamat ajo-koordinaatit olisivat ohjanneet keskelle Barentsin merta. Koordinaatteja vaihtamalla olisin päässyt Pohjois-Intiaan. Lopulta navigaattorin yhteyteen rakennettu puhelin osoittautui kaikkein parhaaksi välineeksi.

Itä-rajalla oleva valtatie 6 on juuri nyt sellaisissa muutoksissa, että navigaattori kannattaa sulkea ja seurata kiltisti venäläisten city-maasturien letkaa. Ne ajavat kohden Lappeenrannan keskustaa taikka sitten Nuijamaalle. Auringon asennosta voi nopeasti päätellä sitten määränpään.

Navigaattorissa on näyttäisi olevan eräs harmillinen piirre. Osa osoitteista löytyy vai siten, että kulkija tietää kohteena olevan kaavatien tarkan paikkakunnan ja joissakin tapauksissa tarkan postinumeron. Maaseudulla seikkaillessa paikallistuntemus karttuukin nopeasti siinä, kun kyselee ihmisiltä sitä, onko tässä kylässä joskus ollut posti ja postinumero. Siitä tiedosta on sitten pääteltävä se, miten asian voi selittää omalle kännykkänavigaattorilleen. Varsinaisten ajoneuvolaitteiden osalta laitteet ovat aika fiksuja ja esittelevät paljon vaihtoehtoja.

Paikallisväestön kanssa keskustellessa usein jo sitten selviääkin, mistä etsitty paikka löytyy, kenen kanssa etsitty henkilö on naimisissa ja missä tämä kohdehenkilö on juuri nyt käymässä.

Hyödyllinen ominaisuus näissä kännykkänavigaattoreissa on se, että kulkumies voi hakea majapaikkaa ja kun sopiva on löytynyt, napin painalluksella voi soittaa hotelliin ja kertoa oletetun saapumisajan.

Minä vasta opettelen näitä juttuja. Pari kertaa oppi on meinannut viedä ojaan, eli pusikkoon. Laiton räpeltäminen käsipuhelimella ajoneuvoa ajaessa näyttäisi olevan näin vanhan miehen kohdalla erittäin turmiollista. Jotain sotkua luultavasti tuon vehkeen kanssa tulee ennen kuin marjat pihlajassa taas punertavat. Ulkomaanmatkoja varten ainakin on keksittävä jokin keino, jolla tuo laite saadaan sen verran invalidiksi, ettei se kokoajan kysele tarpeettomia asioita ulkomaalaisten operaattorien palveluista.

Tai sitten otan käyttöön vanhan puhelimen ja suunnistan vaistojeni mukaan.

Tulevalla viikolla suunnistukseen riittää se, että valitsee risteyksessä sen tien, joka lupaa aurinkoa ja siedettävää ajokeliä ja hylkää sen tien, jonka päälle näyttää kerääntyvän mustia ukkospilviä. Sillä metodilla pääsee mukaviin ja kummallisiin paikkoihin.

>Rantakoivun alla

>

Juhannuksena on kuollut synkkä määrä ihmisiä. Median mukaan 20.

Media ei ole laskenut mukaan niitä, jotka ovat kuolleet ihan normaalisti sydänkohtaukseen taikka syöpään. Vaimon serkkupoikakin kuoli viikko sitten 58 vuoden iässä. Eikä mitään mainintaa missään.

Kahdenkymmenen ihmisen kuolema sivistysvaltiossa karnevaalin tuloksena on minusta aika pieni määrä lopulta. Meitähän hilluu juhannuksen vietossa noin 5 miljoonaa ihmistä. Jos heistä osaa asiansa hoitaa asiallisesti noin 4 miljoonaa, jäljelle jäävän miljoonan ihmisen tuhosaldoksi tuo 20 ihmistä on lopulta aika pieni.

Minä vietin teinivuoteni Säkylän Eenokilla. Siellä tapettiin pahimpana vuonna 2 henkilöä. Melkein joka vuosi sai joku siipeensä. Paikalla oli huippuvuosina 12 000 juhlijaa pelkissä soputeltoissa, ilman mitään fasiliteettejä. Ainoa eväs oli Kariniemen hiilloksella kypsennetty broileri ja erittäin kuiva suomalainen valkoviini.

Tupakkaan, tavalliseen viikonloppuviinaan ja itsemurhiin kuolee kokoajan valtavasti ihmisiä. Pelkästään itsemurhiin noin 20 ihmistä viikossa. Minä odotan koko ajan, että media ryhtyy kirjoittamaan positiivisia tarinoita juhannuksesta. Tarinoita siitä, miten joku selvisi hengissä viime hetkellä tulipalosta, tarinoita siitä, miten joku löysi itselleen elämänkumppanin juhannuksena, taikka tarinoita siitä, ketkä ovat syntyneet maaliskuun 26 päivä.

Heidän elämässään juhannus on ollut merkillisen tärkeä ja poikkeuksellinen hetki. Heidän kohdallaan yöttömän yön hämärässä on kuitenkin tapahtunut niin, että herkkä ugrilainen katse on kohdannut toisen.

Tässä maailmassa niin harvoin asioille annetaan oikeat suhteet.

Tillman aloittaa huomenna 6 viikon vuosiloman . Sen kunniaksi lataan tähän vähän videoleikettä, jotta pääsette tunnelmaan. Jos tuntuu äitelältä, kuunnelkaa tätä.

>Jussi

>

On juhannuksen aika. Mittumaarihan jo meni ja päivät ovat alkaneet lyhenemisensä samaan tahtiin kuin mitä tekee WSOY- kustannustalon kirjailijaluettelo. Kirjailijat kuitenkin ulos marssiessaankin säilyttävät yleensä tietyn tason ja tyylin. Juhannusjuhlijatkin säilyttävät tyylinsä, mutta silti se tyyli tahtoo hämmästyttää joka vuosi.

Suomussalmella mieshenkilö on saanut siipeensä kunnolla kun on porannut sodanaikaista ammusta. Selvistä päin. Niin kertoo uutinen.

Eilen Slovakian jalkapallomaajoukkue rökitti Italian laulukuoroon. Luulen, että illan mittaan tapahtuu vielä muutakin yllättävää. Vaistoni sanoo niin. Loppupeleissä luulen niin, että me suomalaiset taidamme yllätyksissä voittaa juhannuksena slovakit. Luulen myös niin, että osa asioista tapahtuu sitten jo juovukeaineiden inspiroimana. Suomussalmen tapauksen jälkeen jään pelonsekaisessa mielentilassa odottamaan juhannuksen lopullista saldoa.

Tillman kävi aamulla nuoren miehen kanssa marketissa paikkausreissulla, eli ostamassa vielä jonkun hätäisen varmistavan grillilihapötkylän ja muita unohtuneita tarvikkeita. Sen jälkeen hain metsästä juhannuskoivut ranskalaisnaisten poikien väsäämällä autolla, ilman kattotelinettä. Kaadoin takapenkin nurin, otin hattuhyllyn pois ja vedin etupenkin etuasentoon. Sitten paketoin 6 –metriset juhannuskoivut tyvestään jätesäkkiin ja työnsin paketin takahuklarista kohti tuulilasia.

Peräluukku kiinni ja menox sanoi annie lenox. Tuuhea latvusto teki matkastani arvoituksellisen, sillä latvusto peitti ranskalaisen kulkuvälineen rekisterikilven ja osan takavaloista ja sen lisäksi latvusto lakaisi renkaan jäljet tienpinnasta tuntemattomiksi.

Metsänomistajalle helpotukseksi ja tiedoksi se, että pyrin ottamaan juhannuskoivut metsänhoidollisesti niin, että kyseinen rötöstelyni itse asiassa auttoi ko. metsäkohteen kehitystä. Voisin jopa tiukassa paikassa esittää maanomistajalle laskun asiasta.

Juhannuskoivut ovat nyt sitten pystyssä. Lehtimajaa en ryhtynyt tekemään, sillä nuoripari tuskin jaksaa sellaisessa kisailla.

Minä taas keskityn yksityisetsivä Vareksen seikkailuihin Turun kaupungissa. Reijo Mäen uusin kirja on muuten ihan lupaava ja sovelias juhannusromaani, mutta jos lukija juo Laitilan Kukkoa siinä tahdissa kuin kirjan päähenkilö, noutaja tulee jo ennen illan lipunnostoa. Taidan laittaa etsivän välillä huilaamaan. Kirjan aloitussivuilla etsivä on jo päässyt harrastamaan luonnonhelmassa raivokasta seksiä, joten kirja todella tällä kertaa mainosten mukaan käsittelee aikuisviihdettä. Saa nähdä, miten ujo Merikarvian poika tällä kertaa selviää kimuranteista rikosmaailman seikkailuista.

Jäämme odottamaan jännityksellä sitä, ylittääkö Suomen kansa tänä juhannuksena itsensä pöljyydessä ja hölmöydessä. Alku on ainakin lupaava. Suomussalmella taivastellaan sirpaleita. Slovakiassa juhlitaan jalkapallojoukkuetta.

Tillman toivottaa kaikille lukijoille riemullista ja mieltä hivelevää juhannusta. Tillman viettää juhannuksen kotonaan, sillä en ole mökki-ihminen. Suurin syy mökittömyyteen on tietenkin aineellinen köyhyys, mutta myös se, että pidän olotilasta, jossa lämmin vesi, Internet, ja muut fasiliteetit ovat käden ulottuvilla. Sitä paitsi, vesi on Suomessa yleensä kylmää ja uimiseen soveltumatonta.

Juhlikaan valon määrää ja koettakaa poistaa pimeyttä tästä maailmasta. Pitäkää huolta takapihojen siileistä, piilottakaa autonavaimet niiltä, jotka haluavat lähteä yöllä katsomaan jostain lisää juomaa. Älkää ainakaan lähtekö naapurista 5 kilometrin päästä hakemaan lisää viinaa mönkijällä taikka päältä ajettavalla ruohonleikkurilla.

Hyvää ugrilaista karnevaalia kaikille !

>Rajan lonkerot

>

Kävin toissa päivänä ja eilen katsomassa paria opiskelijaa Viipurin lähistöllä. He tuntuivat pärjäävän työpaikoissaan hyvin huolimatta ”vanhan venäläisen kaupungin ” läheisyydestä. Heitä ei huolettanut yhtään se, että Viipurin keskustaan oli alle 50 kilometriä. Minä sitä vastoin tunsin ihokarvojeni nousevan käsivarsissani. Lähimmillään näytti siltä, että Viipuriin oli matkaa linnuntietä 27 kilometriä ja minun mummolaani vähän enemmän.

Venäläiset näyttivät kadulla hyvin ystävällisiltä. Minihameiset nuoret naiset näyttivät erittäinkin ystävällisiltä. Venäjän kieli soljui kaduilla ja kauppojen mainokset olivat venäjäksi.

Vaikeaa oli ajatella, että kävelen Lappeenrannassa. Vaikeaa oli mieltää se, miten äärettömän lähellä on Viipuri, oma mummola, Pietari ja 8 miljoonaa ihmistä. Vaikeaa oli ajatella, miten lähellä kaikki outo ja vieras voi olla.

Olen aina ihmetellyt sitä, että kesällä 1944 ikkunat helisivät Lappeenrannassa. Tällä viikolla vasta tajusin, että venäläinen tykistö miltei kykeni ampumaan nykysuomen alueelle ja Lappeenrannan esikartanoihin.

En ole lukenut asiaa koskevaa kirjallisuutta kovinkaan paljon, mutta ajattelisin niin, että kyseisenä kesänä on Lappeenrannassa eletty pelon vallassa ja sydän syrjällään. Vertailun vuoksi voisi ajatella tilannetta, jossa vihollinen olisi tulossa Helsinkiin ja ratkaisutaisteluja käytäisi Lohjalla, Inkoossa taikka Kellokoskella.

Lopulta sitten uusi raja muodostettaisi jonnekin Korson ja Keravan puoleen väliin. Itse kaupunki säilyisi, mutta tutut ja arkipäiväiset paikkakunnat jäisivät naapurille. Hyrylän asukkaat itkisivät Tuusulajärven etelärannalla ja kiikaroisivat Järvenpään keskustan suuntaan ja itkisivät Ainolan menetystä.

Etäisyys – ja välimatkaharha on kummallinen asia muutenkin. Oletteko huomanneet, että kun ajatte outoa tietä jonnekin huisinnevadaan ja tulette seuraavana päivänä takaisin, paluu tuntuu aina nopeammalta, reippaammalta ja sujuvammalta. Mennessä aika ja kilometrit matavat.

Minä olen käynyt Viipurissa kerran vuonna 1990. Nuijamaalla rajavartija tuli linja-autoon ja laski meidät uudelleen kävelemällä pitkin linja-auton käytävää ja käytti laskuvälineenä kalasnikovin piippua, jolla hän erikseen osoitti jokaista . Sellaisessa tilanteessa voi olla ihan varma, että on tullut lukuun mukaan. Tunne on selvä ja varma.

Kirjallisuusmiehenä kävin katsomassa Viipurin kirjaston ja historiallisessa mielessä piti tietenkin poiketa katsomassa Pohjolan-taloa ja sen kellarikerroksen ikkunoita. Kävimme myös Leningradissa.

Sen jälkeen en ole siinä naapurimaassa käynyt. Ei ole pienintäkään himoa.

Lappeenrannassa oli muuten mukavaa. Paikallinen E-osuustoimintaliikkeen sylissä syntynyt Cumulus- hotelli oli ymmärtänyt sen, millä tavoin saa porvariasiakkaankin haltioituneeksi. Reppurisaunaan oli katettu pöydällinen ilmaista Alkon Lonkeroa ja viereen laitettu ystävällinen lappu, jossa kulkumiestä kehotettiin vapaasti nauttimaan talon antimista.

Se lappu oli kirjoitettu vain suomeksi.

>Vuosien takaa

>

Ajattelin, että törmään Heikki Hietamieheen taikka Pave Maijaseen tänään. En ole kuitenkaan nähnyt kumpaakaan täällä Lappeenrannan kaduilla, mutta törmäsinkin sitä vastoin sotakaveriini 35 vuoden takaa. Oltiin samassa tuvassa 8 kuukautta. Tänään istuttiin terassilla viereisissä pöydissä muutama minuutti, kunnes toisen oli pakko kysyä. Oletko sinä kuudennen patterin miehiä ?Edellisen kerran törmättiin Tukholmassa kesällä 1975.

Vuodet eivät olleet vieneet muistia ja muistoja minnekään. Muistimme tupakaverit nimeltä ja alikessut jopa luonteiltaan. Patterin päälliköstä meillä oli enää hyviä muistoja.

Ihmeellinen on maailma. Verkostot pelaavat ja lämmin side pysyy läpi elämän. On oikeastaan sääli, että naisilla ei ole vastaavia nuoruuden juttuja olemassa.

Kävimme muutamia muisteluja läpi ja pöydälle jäi vähän hylsyjä. Yhteystiedot vaihdettiin. Kaverista oli tehty vuosien saatossa korpraali. Minä jatkan edelleen tykkimiehenä.

>Urheilu kasvattaa

>

Potkupalloilu on saanut maat ja kansat taas sekaisin. Itse olen tehnyt viimeiset viikon vapaa-aikoinani niin intensiivisesti huoneiston pintaremonttia, että en ole ehtinyt syventyä yksityiskohtiin. Joku , tai jotkut ovat kuitenkin vittuilleet siinä määrin joillekin, että he ovat taas ottaneen itseensä ja suuttuneet.

Minäkin olen urheilussa monta kertaa suuttunut. Kansakoulun kolmannella luokalla suutuin siihen, että siteet eivät pysyneet hiihtokilpailussa kiinni. Lukiossa suutuin siitä, kun pesäpallo tuli silmään ja myöhemmin sitten suutuin siitä kun kahdessa perättäisessä lentopallo-ottelussa silmälasini särkyivät. Urheilu on lupauksensa mukaisesti tuottanut minulle sarjan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, joiden vuoksi olen vetäytynyt urheilunäyttämöltä tyystin.

Pohjois-Korea sitä vastoin aikoo näyttää suorana lähetyksenä heidän seuraavan pelinsä omalle kansalleen, tai ainakin niille, joilla on ollut varaa hankkia vastaanotin. Se on minusta hyvä uutinen ja urheilun arvon mukaista. Pääsevät siinä samalla myös Portugalin pojat näyttämään taitojaan harvinaiselle yleisölle.

Nämä ranskalaiset muistetaan niin monesta. Zidane , Henry ja Ribery ovat olleet julkisuudessa aikalailla, mutta vähitellenhän tässä tulee tutuksi koko Ranskan maajoukkue. Urheilu siivittää ihmisen mieltä ja laittaa ajatukset myllertämään. Joskus siinä sitten ihminen sekoaa.

Minua pyydettiin viime vuonna paikallisen jalkapalloseuran nappulajoukkueen huoltajaksi. Ilmeisesti tehtäviini olisi kuulunut pallojen kuljettelu parkkipaikalta kentälle, pikkuveikkojen jako joukkueisiin ja harjoituskeilojen asettelu niin, että tämä pikkunatiaiset sitten voisivat pujotella läpi keilaradan. Loppuilta olisi kulunut sitten siihen, että olisin toiminut sijaisvanhempana ja yrittänyt paikkailla lasten kasvatuksessa aikaisemmin tapahtuneita virheitä.

Aluksi suostuin, mutta sitten järkeni onneksi alkoi taas juosta ja minä kieltäydyin.

Illat ja viikonloput urheilukentillä ja kisareissuilla olisivat olleet pitkiä ja ahdistavia. Kun en ole tähänkään asti harrastanut urheilua, enkä juuri katsonutkaan, mitäpä minä nyt enää ryhtyisin sellaiseen hommaan, jossa ensitöikseen pitäisi rikosrekisteri toimittaa seuran johtomiehille ja sitten jos hyväksyntä tulisi, kaiken vapaa-aikansa urheilun alttarille lahjoittaa.

>Loma lähenee

>

Alkaa olla kohta mittumaarin aika. Kesäpäivän tasaus tarkoittaa meille kaikille sitä, että hyvät ravustuspimeät lähestyvät, luonto alkaa rehottaa täyteläisyydessään jo lähes kuvottavasti ja on kiireesti suunniteltava, mitä aikoo tehdä jäljellä olevilla työpäivällä. Enää ei tarvitse suunnitella juurikaan sitä, mitä aikoo tehdä juhannuksena. Vanhemmalle ihmiselle riittää se, kun vain on paikoillaan. Nyt suunnitellaan sitä, miten pääsee kivuttomasti irti sorvista ja siirtymään vapaalle.

Minä meinaan käydä maanantaina haastattelemassa psykiatria ja kysellä vähän hänen vointiaan sekä sitä, miltä allekirjoittaneen kellotapuli hänestä nyt näyttää; ovatko yläkerran kamarissa matot mytyssä ?

Sitten teen tiistaina parin päivän virkamatkan Lappeenrantaan. Kuvittelisin niin, että se voisi olla mukava ja lupsakka kaupunki kesäkuussa. Siinä kaupungissa voi törmätä Pave Maijaseen taikka Heikki Hietamieheen, kuten myös Vesa Vierikkoon. Voi siellä törmätä kuulemma venäläisiinkin ja yliopistoihmisiin.

Torstaina ja perjantaina olen vaan ja siivoan työpöydän sedimenttejä. Osa pöydällä olevista papereista on talven aikana muuttunut tarpeettomaksi ja vanhentuneeksi, ja osa on jopa kellastunut. Ne kellastuneet meinaan seuloa roskiin. Paperin ja AIV-rehun tärkein ero on siinä, että AIV-rehu paranee kellastuessaan, virkamiehen pöydällä oleva paperi taas ei.

>Naimisiin, mutta mihin saadaan kaikki häälahjat mahtumaan ?

>

Kesä on juhlien aikaa. Usein käy niin, että postiluukusta tipahtaa kutsu häihin, syntymäpäiville, rippijuhliin taikka ylioppilasmenojen todistajaksi. Riemulliset juhlat ovat sikäli harmillisia, että jotain lahjaa ja viemistä on pakko keksiä, sillä pelkän setelirahan antaminen katsotaan yleensä brutaaliksi ja mauttomaksi teoksi.

Tarja ja Pentti olivat vieneet kuninkaalliselle hääparille Sarpanevan lasiastian. Saattaa olla, että muutakin kippoa ja kappoa hääparille tuli, joten vaarana on, että lahja hukkuu muun krääsän joukkoon. Mielikuvitusta on taas säästelty.

Kun allekirjoittanut meni kihloihin vuonna kivi ja kilpi nykyisen vaimoni kanssa, työkaverit olivat keränneet kihlalahjaa varten sievoisen summan ja ostivat sillä sulhaselle täydelliset perhokalastus-varusteet.

Kihlattuni näytti muutaman vuoden nyreää ilmettä työkavereille asiasta, mutta minä pääsin tekemään monta kivaa retkeä koskille ja tutustumaan moniin hienoihin paikkoihin ja sain upeita elämyksiä. Kalaa minä en juurikaan saanut, sillä minä en tunnetusti ole saamamies. Sitä vastoin opin sitomaan perhoja ja se oli minusta nautittavaa.

Lahjanhankinta ei siis aina mene putkeen. Lasimaljakkoa jokainen voi hankkia mielensä mukaan sitten kun näyttää siltä, että tarvetta on. Hääparille olisi voinut antaa jotain vähän persoonallisempaa ja ainutlaatuisempaa lahjaksi. Kansallismuseosta olisi varmaan löytynyt jotain 1700 –luvun kamaa, jonka oikea paikka olisi Tukholma.

Toivottavasti häät menivät putkeen, eikä mitään kömmähdyksiä sattunut. Toivottavasti häähumussa syntyi paljon uusi pareja ja toivottavasti ylhäisö juhli mielensä mukaan ja paljon. Prinssit ja prinsessat saattoivat tänään moikata toinen toisiaan ja antaa toverillisia poskisuudelmia. Juuri pidemmälle he eivät enää uskalla mennä, sillä taitavat olla kaikki kovasti sukua keskenään. Tuoretta verta on hyvä etsiä kuntosaleilta, diskoista ja kansan parista.

Minulle parempiosaisten häistä tulee mieleen aina elokuva ” Neljät häät ja yhdet hautajaiset”. Elokuvassa on hyviä teemoja ja hääpuheita. Nuoren naisen isänä joudun ehkä joskus tulevaisuudessa kopioimaan joitakin kikkoja hääpuheista. Hömppäelokuvassa on jotain kummallisen vetoavaa, sillä pystyn edelleen katsomaan sen ja nauttimaan koheltamisesta yhä uudelleen.