>Celluloid heroes

>

Pääsin tänään esiintymään televisioon kahdesti. Semmoinen tarjoa ihmispoloiselle mahdollisuuden samaistua presidenttiin, pääministeriin, Marko naminami julkkikseen taikka puoluesihteeri Jungeriin. Jos vielä pääsisi kertomaan ajatuksiaan kyseiseen mediaan, voisi tuntea suurta yhteenkuuluvaisuutta em. henkilöiden kanssa. Minä en päässyt. Siksi tässä nyt selvyyden vuoksi kirjoitan asiasta. Minä välähdin tv-katsojan verkkokalvoilla pari kertaa.

Minulla oli tumma puku päälläni, joten siinä suhteessa tilanne oli hallinnassa. Muuten olin sivuosassa ja ilman vuorosanoja. Voinen kuitenkin tästä lähtien nyt lanseerata blogia sanoilla : Tillman, televisiosta tuttu !

Julkisuus ei saanut minua pyörryksiin. Päin vastoin. TV-kameroiden eteen joutuminen sai minut ensin vähän mietteliääksi ja sitten asia asettui suhteellisen mitään sanomattomaan rooliin. Unohdin asian oikeastaan kokonaan. Ajattelin julkisuutta tilaisuuden kylkiäisenä, joka vain tapahtuu, yleisen hyvän ja asian vuoksi ja sitten häviää. Ajattelin julkisuutta kertakäyttöisenä asiana.

Kunnes sitten puhelin alkoi soida. Yksi ja toinen halusi huomauttaa asiasta ja varmistaa sen, että olin tietoinen asiasta. Minua näytetään televisiossa. Olinhan minä tietoinen ja näinhän minä itseni, kaikkine puuttteineen. Kravatti oli sidottu ainakin kolme senttiä liian lyhyeksi ja silmälasit olivat vanhaa mallia. Mutta siitä viis. Huomenna olen jo eilispäivän asia.

Televisioon pääsemisen lisäksi päivä oli muutenkin ainutkertainen ja ikimuistettava. Luultavasti tässäkin tapauksessa tulen muistamaan päivän mm siitä, että olin tapettiostoksilla tavaratalossa keskellä sunnuntaita ja vähän aikaisemmin isäni tekemä puukko vedettiin tupesta seurakuntakeskuksessa kesken muistotilaisuuden. Virkapukuisia oli paikalla paljon, mutta ketään ei pidätetty, sitä vastoin monia kannustettiin ja tuettiin yhä rohkeampiin tekoihin.

Mainokset