>Maalintekijän kuolema

>

Jääkiekko tuntemukseni rajoittuu kovin vähäisiin muistoihin. Menetin kiinnostukseni lajiin siinä vaiheessa kun Matti ”Mölli” Keinonen meni alushousumainoksiin ja ryhtyi mainostamaan tupla- sepaluksisia kalsareita.

Vähän sen jälkeen HIFK vei Esa Isaksonin Raumalta omiin riveihinsä ja kun tämä sitten olisi halunnut palata takaisin Lukkoon kauden jälkeen, helsinkiläiset olivat kopioineet jostain kanadalaisesta oppikirjasta käsitteen karanteeni ja sulkeneet Isaksonin pelikelvottomaksi pitkäksi aikaa.

Seuraavissa kohtaamisissa tietenkin pelattiin kiekkoa siihen malliin, että Tapparan Tuukka Mäntyläkin olisi vihreä kateudesta.

Mutta minun piti puhua uudesta sanasta. Erkkolaisen sivuilla nimittäin puhuttiin äsken siitä, että SM- liigan mestaruuspeli on tänään Hämeenlinnassa alkanut ”Hörpyllä”. Ajattelin ensin, että joku on ottanut katsomossa omasta pullosta huutoa vahvistavaa lientä, jotta pitkin Hämeen härkätietä tulleet vastustajat voitaisi huudolla ja räyhällä sotkea suohon.

”Hörppy” tarkoittaakin sitä, että maalivahti päästää helpon laukauksen sisään. Minun aikanani huudettiin ensin miestä pois kentältä, sillä siellä on peli. Jos maalivahti ei tästä ottanut nokkiinsa, huudettiin että ” IMURI ! !”

Mutta nyt minä tiedän tosiaan taas uuden sanan.

Barthesin ja Kristevan tavoin voinkin nyt ryhtyä saivartelemaan siitä, onko jääkiekko-ottelussa tehty maali ollenkaan todellinen maali, vai syntyykö se vasta sitten, kun katsoja sen silmillään näkee ja kokee sisimmässään ja tunteittensa avulla prosessoi. Eikö olekin niin, että kuolleesta aineesta tehty kuminen esine siinä vain lentää läpi oluenhuuruisen väliaineen pisteestä A pisteeseen B, menettäen lopulta liike-energiansa.

Eikö olekin niin, että Uuno Kailaan runon tavoin vasta ihmisen sisimmässä tapahtunut kumilaatan lennon analysointi ja tapahtumalle tarinan keksiminen sekunnin sadasosassa lopulta loihtii eteen maalin, tai tässä tapauksessa ”hörpyn”.

Mitään ”hörppyä” ei ole olemassakaan. Laukauksen tekijä on kuollut laukaushetken jälkeen ja maalivahti häipyy jonnekin muistojen hämärään. On vain katsojan tulkinta, tässä ja nyt. Koko peliä lopulta pelaa vain katsoja omine tulkintoineen.

Sanoi illan urheiluruutu sitten mitä tahansa. Maalintekijä on kuollut. Eläköön Maali !!!

Tervetuloa lukijaksi Timbe.

>Niin on, jos kerran siltä nayttää

>

Riihimäellä meijerin hihnat pidetään pyörimässä liittoon kuulumattomien toisen liiton jäsenten ja omistajien avulla. Asiasta on syntymässä oivallinen älämölö kuten syntyi vuonna 1976, jolloin ruokahuoltoa viimeksi yritettiin keinuttaa lakkoaseella suuressa määrin

Siihen aikaan elintarviketyöläisten liitto oli vielä äärivasemmiston hallussa. Poliittisen kentän sillä laidalla oli paljolti vallalla sellainen ajattelutapa, että tyttölapsen nimeksi voitaisi sivilirekisteriin laittaa ”Traktor” ja maata olisi helpompi viljellä , jos omistussuhteita muutettaisi niin että tilarekisterissä olisi vain yksi nimi.

Isäni oli tietysti meijeri osuuskunnan omistaja, niin kuin kaikki muutkin osuuskunnan jäsenet. Tarpeellinen määrä viljelijöitä koulutettiin meijerin käyttäjiksi, koska lehmät piti lypsää joka tapauksessa. Maito kuljetettiin meijereihin ja valmistettiin maitojauheeksi. Se ei mennyt kauppoihin rikkurimaitona, vaan jäi varastoon odottamaan aikoja parempia.

Aamut olivat kuulemma jännittäviä. Isäni joutui ajamaan meijerin portista läpi, tunkemaan auton varovaisesti läpi porttia vartioivan työläislauman ja samalla kuuntelemaan ihmismielen tuottamia karkeuksia. Isäni sanoi oppineensa paljon uusia sanoja noina aamuina.

Auto kärsi yllättävän vähän noissa ”murtautumisissa”. Puolen päivän aikaan isäni piti tietenkin päästä autolla takaisin maailmalle meijerin pihasta. Kuplavolkkari oli oivallisesti muotoiltu näihin ulos- ja sisäänajoihin.

Sekin lakko sitten lopulta loppui. Isältäni loppui myös ansio. Sen muistan, että hänen samansa tili ylitti hyvin sen tulon, mitä 8 lehmästä saatiin.

Siihen aikaan kaikkeen syypää oli maanviljelijä. Nyt maanviljelijöitä on tässä maassa niin vähän jäljellä, että elintarviketyöläisenkin kaaliin mahtuu se tosiasia, että maanviljelijät eivät ihan kaikkeen voi olla syyllisiä.

Mielenkiintoinen uutinen päästettiin julki eilen television uutisissa. Näytettiin metsää ja kerrottiin pääministeriehdokas Pekkarisen taikomasta energiapaketista, josta sikiää nyt vihreää sähköä ja energiaa koko valtakunnan siunaukseksi ja hintana on se, että metsänomistaja saa noin 300 -400 euroa hehtaarilta vuodessa energiajae-tuloja.

Ihmettelin vähän sitä, ettei toimittaja parahtanut ja voivotellut tämänkin rahasumman nyt päätyvän lopulta maanviljelijöiden tai keskustalaisten pussiin. Ilmeisesti edelliset sukupolvet eivät ole kertoneet toimittajalle sitä asiaa. Toimittajalle ja tavalliselle kansalle lienee yllätys se, että tällä hetkellä lukumääräisesti eniten metsänomistajia on SAK- keskusjärjestössä. Sitten seuraavaksi eniten heitä lienee AKAVA –joukoissa ja vasta kolmanneksi eniten MTK- nimisessä keskusjärjestössä.

Nyt emme puhu tietenkään pinta-aloista, vaan omistajamääristä. Kummallista onkin, että SAK –ei ole ryhtynyt voimallisemmin ajamaan näitä risupaketteja eteenpäin. SAK on päinvastoin ajatellut niin, että ajamme raskaan teollisuuden tarpeisiin puoli tusinaa uutta ydinvoimalaa, niin sitä kautta me saamme rakennusliittoon kuluville jäsenillemme 6 vuodeksi työtuloa, josta taas meille tulee 1,2 %, jolla taas me voidaan pitää helvetin monta laivaseminaaria.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina siltä, miltä se näyttää. Paperimiehet sen jo tietävät. Lentoliikenteen työntekijät sen jo tietävät ja tulevaisuudessa sen tietävät yhä useammat. Toivo Sukarikin sen jo tietää.

Minua on kiusannut se ylenpalttinen suitsutus, mikä on kohdistunut viime aikoina asuntoministeriin ja hänen kaavapäätöksiinsä. Erityisesti oikeusministeri on antanut tiiviin kaupunkiasumisen tiimoilta ihastuneita kannustushuutoja asuntoministerin suuntaan. Oikeusministerille ja kaavoituksen suunnittelijoille tiedoksi sellainen asia, että väki pakkautuu tällä hetkellä teidän toivomallenne tavalla etelään ja länteen. Puolet Suomen väestöstä asuu nykyään vaakasuorassa olevan viiva alapuolella ja puolet yläpuolella. Tällä hetkellä se viiva kulkee Etelä- Satakunnassa, mutta se liikkuu kohti oikeusministerin ja asuntoministerin kotiseutuja noin 10 km vuodessa.

Minä asun täällä viivan pohjoispuolella. Täällä on mukavan väljää asua ja jos ette pakota minua muuttamaan viivan alapuolelle, asiat ovat hyvin. Kun viiva lähestyy teitä, siellä Helsingissä voi kohta olla ahdasta. Reunimmaiset voivat tippua Kaivopuiston rannasta mereen, jolloin ruotsinkielisen purjehdusseuran jäsenten ikäväksi velvollisuudeksi on poimia nk. köyhää kansaa veneisiinsä. Sellainen on kieltämättä inhimillistä, mutta vähän nöyryyttävää.