>Ylen annan kohta, ellei meno muutu järkevämmäksi

>

Huomennakin luennoin taas urakalla aamusta lähtien. Ajatukseni eivät ole viime päivinä pysyneet kasassa juurikaan, joten tännekin on tullut kirjoitettua mitä sattuu ja koska sattuu. Olen pahoillani, arvoisat lukijat. Ajatus ei vain kulje, sillä olen jotenkin lukkiutunut. Poliitikot ja vallanpitäjät ovat viikon aikana saaneet lausunnoillaan minut vähän säikyksi. Viestintäministeri on kieltänyt Ylen ja ylemaksun jo useammin kuin mitä Pietari teki Jeesukselle hiilitulilla. Voi olla, että me on hävitty tää peli.

Sisäasiainministeriön poliisiosastolta on taas käyty ahkerasti lukemassa kirjoituksia, joten pitänee siistiä kielenkäyttöä ja putsata linkkilistasta vääräoppiset ja valtavirta-ajattelun vastaiset linkit pois. Jos lukija huomaa lentäneensä pois linkkilistalta, tiedätte popliinitakkisten käyneen siinä tapauksessa kovistelemassa kirjoittajaa.

No, jospa siitä sitten taas tuo valvonta hellittäisi vähän. Kohta taidamme olla tilanteessa, jossa valtiovalta säätelee ajatuksiamme, sanoja ja kirjoituksia yhtä reippaasti kuin sisäministeri sijoittelee hälytyskeskuksia.

No minä olen jo iltalääkitykseni ottanut, joten tällä kertaa laitetaan tämä teksti nyt pam- päätteisten yhteiskuntahuumeiden piikkiin. Yhdessä 800 000 muun kanssalääkityn kanssa ryhdyn kuuntelemaan pääni sisältä kuuluvia ääniä ja laitan päivän kunniaksi linkin soimaan.

Tänään on nimittäin Carola Standertskjöldin (1941—1997) syntymäpäivä. Ei taida tulla toista samanlaista taitajaa enää minun elinaikanani Suomen musiikkitaivaalle.

Carolan kuoleman hetkellä olin 43 vuotias. Luulin eläväni ikuisesti, olevani kuolematon ja ainaisesti turvassa. Kun Carola kuoli, huomasin alkavani vanheta. Ei tullut enää uusia aatelisnaisen levyjä, eikä uusia lauluja. Tuona vuonna tajusin ensimmäisen kerran konkreettisesti sen, että elämä loppuu ja kiihtyvällä vauhdilla yksilö joutuu luopumaan, samalla kun saa uusia asioita tilalle.

Siihen asti olin tottunut siihen, että jotain tulee aina enemmän, lisää, parempaa ja asiat sitten lopulta loppuvat kuin Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. Olin luullut, että ihminen elää rajua ja ekstaasin omaista elämää kuolinhetkelle asti ilman kipuja ja vaivoja. Sitten kuolema tulee sekunnissa ja kaikki on ohi. Ei tarvitse pelätä ja odottaa.

Carola joutui odottamaan ja pelkäämään, sekä sen lisäksi sietämään ajatusta siitä, että kaikki loppuu aivan liian varhain.

Tiistain päätteeksi laitan tähän linkin siihen kaikkein kuluneimpaan lauluun. Silti minä pidän siitä edelleenkin valtavasti.