>Ensimmäinen lahja

>

Minä laitoin kalkkunaa uuniin. Silloin tietää helposti olevansa jouluvalmistelujen paremmalla puolella ja suurin härdelli on ohi. Me kuulumme syötävän suhteen onnettomaan vähemmistöön. Me emme pysty noitumaan joulun jälkeen sian silavapitoisuudesta, suolauksen onnistumisesta, emmekä sinappihunnun viehkoudesta. Me tyydymme tehokasvatettuun lintuun.

Tänä jouluna miesporukoiden kännyköissä leviää kulovalkean tavoin hupivideo, jossa täytetään kalkkunaa. Täytetään kunnolla. Minun yks yks kymppi nokialaiseni ei välitä muuta kuin tekstiviestejä ja niitäkin vaivalloisesti. Poikien communikaattoreista olen saanut ko. leikettä katsella. En suosittele. Leike sivuaa vain hyvin viitteellisesti joulun sanomaa.

No asiaan. Meillä siis paistuu uunissa lintua. Lasissa on Kuohun Amber ja elämän suurin murhe tällä hetkellä on savustetun kalan etsintä huomenna. Huonomminkin voisi olla. Tänään tuli kirjallisuusinstituution tentistä 5/5, hyllyssä on sylillinen hyvää luettavaa, lumityöt on tehty ja lahjat paketoitu. Eiköhän tämä tästä.

Vein naapuriin poikamiehelle konvehtirasian ja langasta taivutetun enkelin. Hän oli ilahtunut ja hämillään. Hän oli lähdössä yöksi töihin ja sitten suoraa sieltä Roin kaupunkiin tyttöystävänsä luokse. Hänellä oli ongelma. Hänellä ei ollut varattuna obligatorista konvehtirasiaa, jota olisin voinut kierrättää sitten eteenpäin. Niinpä hän hakikin pakastimesta itsepyytämiään kuhafileitä puolikiloa ja toi minulle paketin ovelle ja toivotti hyvää joulua. Minä pokkasin ja ihastelin naapurin joululahjaa. Elämäni ensimmäisen kerran sain joululahjaksi kuhafileitä. Nerokasta.

Tuommoinen suorastaan piiskaa ensi jouluna uusiin ja ylväisiin ponnisteluihin lahjonnan kilpavarustelussa. Jotain vielä jämäkämpää pitää nyt keksiä. Aikaa on onneksi noin vuosi. Mitä voi antaa joululahjaksi ensi vuonna miehelle, joka räjäytti nyt pankin upeilla kuhafileillä ?

Tunnelissa

Yksinäisessä niemessä radan varrella
pienessä talossa on vain yksi valo

Ravintolavaunun pariskunnalla on kääritty patja ja
he juovat kaljaa ja tuhlaavat tulevien vuosien katseita jo nyt

Miehellä on isot etuhampaat ja hellät kädet

Olut kihisee päässäni ja juna ajaa tunneliin
Minun on nyt helpompi kuvitella pimeydessä
kun korvani ovat menneet lukkoon.

Tunnelin jälkeen miehen takin hupun sisävuoressa näen naisen kasvot

kasvoilla leikkii hengästynyt orgasmi

Elämä näyttää tällä kertaa olevan sillälailla rypyillään

>Aattoviikon nostalgiaa

>

Joulun alla pitäisi kaiketi kirjoittaa jouluisista aiheista. Eipä siinä, kyllä se minulle passaa. Olisikin tuntunut perin vastenmieliseltä kirjoittaa Helsingille myönnettyjen yleisurheilukisojen pelastamisesta, taikka Jyväskylässä tapahtuneesta nuoren tytön puukotuksesta. Molemmat asiat saavat minut tuohtumaan ja pois tolaltani. Sellainen ei ole erityisen jouluista, joten varjelkaamme rauhaa täälläkin, blogissa.

Kerrotaanpa vaikka yksi ylvästelyn ja muistelun aihe joulunvietosta. Minä kuulun siihen sukupolveen, joka on päässyt joulukirkkoon vielä hevosella ja kirkkoreellä. Se asia tulee säilymään mielessäni niin kauan kuin jouluja kohdalleni annetaan.

Talossa ei 1950-lopulla ollut henkilöautoa. Oli vain hytitön traktori ja perävaunu. Sellaisella olisi tietenkin voinut 7 km kirkkomatkan taivaltaa, mutta siinä kyydissä olisi helposti tullut kuskille kylmä, ja muille kuskia surku. Niinpä ainakin yhtenä vuonna muista se, miten isäni valjasti Hupi-hevosen kirkkoreen eteen, varasi kaikille vällyjä ja istuimille pehmikettä sekä otti hevoselle paksun loimen ja evästä kirkkomatkalle.

Oli tietysti pimeää. Aisat narisivat hämärässä ja hevosen kavioiden ääni kuului vällyjen alle selvästi. Reen rautaiset anturat narisivat lunta vastaan ja hevosen tuoksu levisi kaikkialle. Kurkimme pienestä raosta aina ulos ja yritimme arvata, missä kohtaa kulloinkin mennään. Isä ei ollut laittanut aisakelloa, eikä mitään muutakaan helisytintä valjaisiin, joten saimme nauttia kaikesta yksinkertaisesti ja ilman melua. Kello oli ohittanut ehkä viisi, mutta ei ollut vielä puolta kuutta.

Einolla ja Jennyllä näkyi öljylamppu palavan tuvan ikkunassa. Heillä ei ollut vielä sähköä, eikä sitä koskaan ehtinyt tullakaan. Oli muuten pimeää kun ohitimme talon navetan takaa kulkevaa tietä myöten. Hevonen keräsi vauhtia seuraavaan mäkeen ja jonnekin taakse jäi sekin torppa.

Hevosen kavioista irtosi aina välillä tiaroja. Muistan selvästi sen, miten kysyin isältä niiden nimeä. Tilsaksi niitä taidetaan nykyään kutsua. Niitä kertyi matkan aikana monta kappaletta rekeen ja jalkojen peittona olleen vällyn päälle.

Kirkon pihassa Hupille katseltiin vähän rauhallisempi paikka ruumiskellarin läheltä. Se peiteltiin loimella ja sille annettiin säkistä heiniä eteen. Loppumatka oli ajettu rauhallisesti, jotta hevonen ei olisi jäänyt hikisenä pakkaseen moneksi tunniksi.

Kirkko oli aivan täynnä ihmisiä. Pääsimme silti omaan penkkiimme. Olisi ollut pieni häpeä, jos olisi joutunut istumaan jonkun toisen talon taikka torpan penkillä. Tavallisilla perheilläkin oli omat lempipaikkansa.

Jumalanpalvelus kesti kauan. Sopiva saarnan pituus oli siihen aikaan tunti, joten kun kuudelta aloitettiin joulupäivän aamuna toimitus, vähän ennen yhdeksää kaikki oli käyty kirkossa pitkän kaavan kautta läpi ja saatoimme rientää hevosen luokse.

Taivas oli jo vaalennut, päiväkin oli aukeamassa ja jo kaukaa kuulimme Hupi-hevosen hirnahduksen, kun se tunnisti meidät kirkkoväen joukosta. Lähdimme takaisin kotiin iloisin mielin. Hengellinen ravinto oli ehkä osana iloon, mutta kyllä pitkän penkissä istumisen jälkeen oli taas mukava päästä liikkeelle ja kotiin edellis-illan joululahjoja katsomaan. Ehkä pyyteetöntä iloa osoitti hevonen, joka juoksi hoputtamatta kovaa ravia kotiin päin. Sitä odotti siellä lämmin talli, päivälliseksi tehtävä ape ja muutama herkullinen porkkana ja pari palaa sokeria.

Meitä muita odotti ihana joulupäivän rauhallisuus, riisipuuro ja vapautus kaikista pikku askareista. Vain seinällä oleva puinen Eerikson- puhelin saattoi soida tapaninpäivänä, ellei sitten lumi ollut painanut puhelinlankoja metsässä maahan. Joulupäivänä vain oltiin.