>Eetosta ja lyrikkaa

>

Taitaa olla nyt likellä niitä kellonaikoja tämä ehtoo ja alkuyö, jolloin Adolf Ehnrooth kohteliaana miehenä 70 vuotta sitten aukaisi ladon oven, kun hän ja Jorma Gallen-Kallela olivat menossa pidättämään venäläisen pommituskoneen miehistöä. Huonostihan siinä sitten kävi. Niin sanotaan, että Gallen-Kallela olisi ollut sodan ensimmäinen upseerivainaja.

Muilla rintamilla tavallisia kaatuneita alkoi tulla jo aamusta asti.

Minun sotamuistoni rajoittuvat isoisäni pariin vahingossa lausuttuun lauseeseen ja naapurin miehen mahassa olleeseen arpeen. Siitä kohtaa häntä oli ammuttu läpi.

Isoisä sanoi ampuneensa sotareissulla 5 laukausta kiväärillä.

Sitten tunsin yhden konepistoolimiehen, joka ei koskaan puhunut sodasta sanaakaan. Hän vain riimitteli heinäpellolla runoja, nauratti meitä lapsia jutuilla. Hän teki päivän aikana kymmeniä runoja ja niissä kaikissa oli täydellinen loppusointu-rakenne ja ne kertoivat pellolla työtä tekevistä heinämiehistä ja –naisista. Ja lapsista. Jokainen pääsi päivän aikana moneen runoon mukaan.

Kuumana heinäkuisena iltapäivänä jaksoimme olla pellolla pelkästään sen vuoksi, että saisimme kuulla oikean runon itsestämme. Pieni lapsi tunsi olevansa kaiken keskipisteenä.

Piti vain odottaa maltillisesti sitä hetkeä kun suoni puhkesi.

Sodasta ei saanut puhua. Ymmärsimme sen, että hän oli joutunut 18 vuotiaana konepistoolin kanssa sellaisiin töihin, että niiden jälkeen heinäpellolla olo oli helppoa ja lystikästä hommaa. Puhuttiin sitäkin, että hän olisi ollut Ahti Vuorensolan kuuluisassa autokolonnassa Äänisen rantatiellä 1944.

Me emme vielä silloin ymmärtäneet sodan kauhuista mitään, vaan kuuntelimme onnellisina värssyä toisen perään. Ne voittivat kansakoulun lukukirjan kuluneet säkeet, sillä näissä runoissa esiintyi oikeita ihmisiä.

Ja kun sitten mentiin syömään, joskus sattui niin, että tämä konepistoolimies puhui kaikki asiansa tuvassakin riimitellen, kunnes taidekokemuksen hysteria tarttui meihin kaikkiin työmiehiin ja ruokapöydän ympäröi hymy ja onnellinen tyrskähtely.

>Onko tukka hyvin, tunnetko tuoksun ?

>

Maailmalla on kuulemma olemassa herra, joka kerää kuuluisuuksien hiuksia. Tämä John Reznikoff on nyt sitten anteliaasti , ilmeisesti hyvää korvausta vastaan luovuttanut tukun Michael Jacksonin karvoja My DNA –parfyymitehtaalle.

Tämä tehdas sanoo pystyvänsä uuttamaan hiuksista dna:n ja sitä kautta ko. henkilön tuoksun. Kohta markkinoilla on siis parfyymia, joka tuoksuus Michael Jacksonille. Samainen yhtiö myy myös niin ikään edesmenneiden Elvis Presleyn, Marilyn Monroen sekä Napoleon Bonaparten geeneistä valmistettuja tuoksuja.

Tillman pahoittelee Suomen Keskustan puolesta suuresti sitä, että UKK-partavettä ei ainakaan tällä systeemillä saada ensi kesän puoluekokoukseen myyntiin.

Mutta muuten liikeidea osoittaa amerikkalaisen yhteiskunnan suunnatonta kekseliäisyyttä ja tuotteistamiskykyä. Kaikki on hyödynnettävissä ja kaikki hyödynnetään. Tässä näette, miten Reznikoff esittelee kokoelmaansa televisiotoimittajalle. Napanöyhtä-kerääjät ovat pelkkä kuriositeetti tämän kaverin rinnalla.

Viikonloppuna saimme lukea aviiseista, miten eräs pariskunta oli onnistunut ujuttautumaan Valkoiseen Taloon ruokapitoihin. Nyt he sitten kaupittelevat tarinaansa lehdille ja epäilemättä kohta asiasta on tekeillä elokuva.

>Adventtisunnuntain iltapäiväpuuhia

>

Pirjo Hassisen esikoisromaani Joel ilmestyi vuonna 1991. Kirja kuvaa maailmaa ennen matkapuhelimia, se kuvaa maailmaa ja ihmisiä, jotka eivät edellisestä lamasta vielä tienneet mitään. Siksi kirjassa ruumiillisuus, seksuaalisuus ja nuoren naisen fantasiat nousevat niin selvinä esille.Miksikö minä semmoista luen? No tietenkin siksi, että opintoihin ja meneillä olevaan Moodle- kurssiin kuuluu nyt tällä kertaa tämmöinen tehtävä.Nykymaailman seksuaalikoodisto ja muu viitekehys ovat muuttuneet niin paljon 20 vuodessa, että jäljelle on jäänyt vain oleellinen. Nyt kirja tuntuu hupaiselta, kömpelöltä ja jopa naivilta.Maria Tammisto opettaa työväenopistossa venäjää. Hänen elämänsä on turvallista ja tavallista. Kirjailija antaa ymmärtää että venäjänkielen iltaopetustunnit antavat Marialle tyydyttävän toimeentulon. Marian äiti, Maire Tammisto pitää naisten alusvaateliikettä maaseudun kaupungissa olevassa liikekeskuksessa. Maria käy silloin tällöin auttamassa äitiään, vaikka liikkeessä on ennestään jo pari apulaista.Hassinen kuvaa muutenkin hyvin ohuesti ja kummallisesti 1990-luvun alun liike-elämää. Suurta fantasiaa on se, että alusvaateliike antaisi elannon omistajalleen ja kahdelle apulaiselle. Lamastakaan ei kukaan puhu mitään ja koko kirjasta löytyy vain yksi nousukaudesta kielivä repliikki. Kirja elää siis tavallaan välitilassa. Kirjailija on joko tahallaan, tai sitten kokemattomuuttaan jättänyt esikoisteoksessaan yhteiskunnan kuvaamisen vähälle huomiolle. Kirja on vanhaa viiniä. Seksuaalisuuden viitekehyksessä ehkä hyvinkin luotaavaa, mutta muuten aika on jauhanut vääjäämättä kuvauksen hassuksi.Marian isä on kadonnut jonnekin. Muutenkin Marian suhde miehiin on häilyvä ja epäilevä. Äidin uusi miesystävä ei löydä sijaa Marian sydämessä ja lopulta Maria menettää tämäkin isähahmon. Marian ympärillä pyörii myös Otto, serkkupoika, jonka kanssa Marialla on puoli-eroottinen ja nöyryyttävä kokemus nuoruudessaan. Tätä nöyryytystä ja sen voittamista kuvataan kirjassa Otto-serkun toistuvina, hieman lapsekkaina lähestymisepisodeineen. Maria pystyy pala palalta murtaman nuoruuden häpeän pieniksi siruiksi ja polkemaan ne jalkoihinsa.”Maria oli ollut koko opiskeluaikansa kesätöissä äidin liikkeessä, tavallisena myyjänä tosin, mutta siinä kaikessa oli ollut opiksi ottamisen leima. Välistä hän oli tuntenut itsensä tirkistelijäksi, välistä ahdasmieliseksi puritaaniksi, joskus jopa lääkäriksi tai joksikin muuksi mielensä kovettaneeksi, joka oli tottunut näkemään paljaita yläruumiita, hiostuneita rinnan alusia, märkiä kainaloita ja lihakkaita nännejä”Marian maailma muuttuu kuitenkin. Hän ryhtyy tarkkailemaan ympäristöään avoimin ja kirkkain silmin. Aluksi seksuaalisuuden ja fantasian kohteena ovat äidin liikkeessä olevat naisten alusasut. Niiden maailmaa kirjailija kuvaa Marian välityksellä ja kertoo samalla vähän kerrallaan Marian heräämisestä omien tuntojensa ja elämänsä tulkiksi.– Okei, minä otan nämä, hän sanoi, ja ennen kuin Maria ehti tajuta, nainen oli irrottanut liivit yltäänNaisen yläruumis oli häkellyttävän paljas ja alaston. Hänen rintansa olivat kauniit, intiimit ja ruskeat. Maria huomasi kimaltelevan sormuksen naisen vasemmassa kädessä. ja äkkiä hän ajatteli naisen miestä, joka varmaan leikki vaimonsa rinnoilla ja joskus, puolileikillään puristaa niitä ja sanoo: mitäs minun Emmanuelle. Nauraisiko tuo nainen ?Marian elämään ui mies, väritön harmaa tutkija, Jyrki, joka asuu kerrostalossa pubin yläkerrassa. Jyrki on hellä ja rauhallinen yliopistomies, joka tutkii hassuja sosiologisia laadullisen tutkimuksen juttuja. Jyrki täyttäisi hyvin puuttuvan isä-palan Marian elämän palapelissä , mutta Maria näyttäisi kaipaavaan kuitenkin aivan toisenlaatuista elämää ja maailmaa. Hänen eroottinen heräämisensä täysivaltaiseksi naiseksi on alkanut ja Jyrki voi olla Marialle vain väliporras elämässä.Jyrki auttaa Mariaa taloustieteen ongelmissa, avustaa tietokoneen käytössä ja on valmis rohkaisemaan Mariaa ja yrittää liittää Marian elämään oman nuhruisuuteensa ja alusvaateliikkeen eroottiseen tunnelmaan. Yhdistelmä tuntuu vieraalta ja tuhoon tuomitulta.Kun Hassinen kuvaa Jyrkiä ja tietokoneita, tuloksena on lähes yhtä koominen yhdistelmä kuin takavuosien kioskikirjallisuudessa selostetaan poikaystävien auton rasvausta ja pesua.Venäjän tunneille käy Joel, bodaava lihaskimppu. Maria ryhtyy miettimään elämäänsä uudella tavalla. Fantasioina palvelleet pitsiunelma- alushousut ja sukkanauhaliivit saavat Marian mielessä nyt maskuliinisen muodon; Joelin lihakset, Joelin iho ja Joelin vasemmassa lahkeessa oleva ”patukka” saavat Marian fantasiat ohjaamaan häntä yhä voimakkaammin.Ja sitten oli Joel. Joel Leiwo. Hänet ensikertaa nähdessään Maria oli kokenut ylitsepääsemätöntä halua tirskahtaa nauruun.Maria ei ollut ikinä, ei milloinkaan nähnyt sellaisia lihaksia. ………..Pöyhistelevästi lihakset kivisen pulleina Joel oli ristinyt kätensä pulpetin kannelle, pyyhkäissyt sitten otsaansa lyhyen tukan alla ja kuivannut kättään reiteen, joka oli Mariasta näyttänyt ihan luonnottomalta. Kuin kivipaadelta, joka oli katseen alla alkanut muuttua tykkiväksi lihakseksi tai päinvastoin.Hassinen käyttää tunteiden liikenteenohjaajana kuolemaa. Keino on ehkä vähän kliseinen ja kulunut, mutta Hassinen vahvistaa toivotun tuloksen kahdella kuolemalla ja yhdellä vakavalla sydänkohtauksella. Sairaalan iltaöisestä odotushuoneesta muodostuu käännekohta suhteessa Joeliin. Fantasiat ryhtyvät riehumaan Marian sisällä yhä voimakkaammin ja lopulta Marian on tehtävä päätöksensä.Äkkiä syntynyt halu kuin kasvatti ylimääräisiä silmiä Marian kehoon; hän näki Joelin joka puolelta, vaatteet ylla ja alasti. Heitä oli juuri hipaissut rakastelun mahdollisuus, ja Maria tunsi miten siitä oli kasvanut tulvahtamalla sietämätön, itkunsekainen nälkä.Tuttu ja turvallinen Jyrki saa mennä, kansalaisopiston venäjänkielen opettaminen loppuu ja tilalle tulee Joel, alkukantainen lihaskimppu värinöineen ja alusvaateliikkeen loputtoman eroottinen maailma. Maria tekee valinnat lopulta tietoisesti, harkiten ja itseään ruokkien aikuisen ja itsenäisen naisen tavoin.”Huulien ensimmäinen kosketus oli kuin räjähdys. Kuitenkin, ulospäin, se aiheutti Mariassa vain lyhyen henkäisyn, joka purkautui sierainten kautta. Joelin suu oli raollaan, hänen huulensa pehmeän ja kovan välimailta, sisäpinnalta herkän kosteat. Maria pusersi huulensa niitä vasten ja työnsi kielenkärkensä Joelin avautuvia hampaita vasten, kunnes tavoitti Joelin kielenNussi minua, Maria ajatteli nostaessaan katseensa koskettamaan hellästi Joelin kasvoja”Ilmestyessään Hassisen romaani sai jonkin verran huomiota. Pidettiin toisaalta rohkeana ja kannustettavana naisen seksuaalisuuden avointa kuvausta, toisaalta taas kritisoitiin kuvauksen lähtökohtia. Lukijakunta ei ollut tottunut siihen, että naisen seksuaalisuus voisi olla alisteista ja alistumiseen perustuvaa.Nyt, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen lukukokemus tuntuu vähän naivilta ja osoittelevalta. Olemme etääntyneet näiden vuosien aikana toiseen maailmaan. Ympärillämme on monisäikeinen fantasiamaailma, niinpä, siinä missä Hassinen pirstoo kentän lähinnä yhteisöllisen bodari-fantasian ja Marian yksityisen fantasian välille, me nykyään voimme rakentaa omamme huomattavasti rikkaammista ja monipuolisimmista valikoimista.Peruskysymys jää silti edelleen ajankohtaisempana kuin koskaan riippumaan ilmaan: Miksi yksilön omat fantasiat edelleen ohjaavat yksilöä niin voimakkaasti, että niillä voi aiheuttaa yhteentörmäyksen itsensä ja yhteisön välillä. Hassisen romaanissa päähenkilö pystyy parhaaseen nousukauden tyyliin lopulta saavuttamaan oman fantasiansa täyttymyksen ilman yhteisön estämistä. Tietokoneet, porvarillisuus, yliopistomaailma ja pettymykset mieskokemuksissa saavat väistyä kun aukeaa mahdollisuus täyttymykseen ja omaan nautintoon.Mutta viini on väljähtynyttä. Esikoiskirjan kynnys on Hassisen kohdalla ylittynyt aikoinaan ja tie kirjailijaksi auennut. Tämän esikoisen kohdalla aika on kuitenkin ajanut ohi. Vuosien saatossa Hassisen teoksesta on tehty paljon essee-harjoituksia, pro-gradu tyyppisiä luotauksia ja muita analyysejä. Varmin tae kuitenkin suurelle hiljaisuudelle tämän kirjan osalta on se, että tätä kirjaa lopultakin aika harva haluaa lukea toiseen kertaan.

>Pidättäkää tavanomaiset epäillyt !

>

Kohta Venäjällä ahdistellaan taas vieraita kulttuureita ja Kaukasuksen asukkaita.Oivallisen sopivasti nimittäin sattui vakava junaonnettomuus. Sen tutkinta olisi saattanut sen valtion menetelmillä mennä ihan syteen ja saveen, joten varmuuden vuoksi piti järjestää toinenkin pommi räjähtämään.Siitä ei ole kuin viikko, kun nykyinen presidentti arvosteli kovin sanoin entisen presidentin, entisen KGB- miehen ja pääministerin hallinnoimaa puoluetta. Vastaus saatiin nopeasti.Syyllisiä on nyt sitten sopivasti koko Kaukasus täynnä ja niiltä seuduilta kotoisin olevia siirtotyöläisiä pitkin Venäjää vaikka kuinka.Vanhan dekkarin sanoin voisi sanoa hyvin:”Pidättäkää ne tavanomaiset epäillyt !”

>Kirjoittaminen

>…...”Kirjoittaminen on etenemistä seutuihin, joista ei ole karttoja. Sitä tekee sillä riskillä, ettei voi tietää, mitä vastaan tulee. Eikä pitää varmana, että kohdattu ketään miellyttää, sen enempää tekijää kuin lukijoita”Markku Envall: Mikä keisarin on

>Rankka maa tämä Härmä, olit oikeassa Sofi !

>

Joku tumma nainen on laitattanut 2,5 viikon ikäiselle lapselleen korvakorut. Ja lehti kertoo asiasta naama messingillä.

Tavallisesti en ole näiden iltapäiväaviisien juttuja juuri noteerannut, mutta kun tuo mainos tuohon ruudulle väkisin avautui, niin minkäs teet. Kauhu ihmiskunnan tilasta saa mieleni säkenöimään. Sofi Oksanen on ihan oikeassa tämän valtakunnan asioita kommentoidessaan.

Kuka ihmeen Martina Aitolehti ? Pitäisikö mun jotenkin tuntea tuommoinen suuruus, tai hänen miehensä ?

Ensi viikolla mennään varmaan ottamaan pikkutytölle tatuointi tissiin tai peffan päälle ? Ja kesäksi vauvalle laitetaan silikonit ? Niinkö ? Ja hiusten pidennykset tietty, kun rusetti ei pysy nimiäisissä paikoillaan muuten.

Siinä sitä onkin nyt korviksissa hoitamista ja putsaamista. Mitähän neuvolan täti sanoo ensimmäisessä tarkastuksessa ? Mitähän röntgenlääkäri sanoo kun vesseli on riuhtaissut korviksen puolikkaan nälkäänsä ?Mitähän joulupukki nyt osaakaan tuoda pikkutytölle kun korviksetkin on jo saatu ?

Mitenkähän sitä taas tässä saa unta ?

>Ite laitat merkkisi…

>

Somerolla on kadonnut tällä viikolla postista paketteja ja kirjeitäkin on avattu. Kyseessä on ollut nk. yrittäjäposti . Itella kertoo näiden yrittäjäpostien olevan yleensä huonommin suojattuja kuin varsinaisten postien.

Tillman joutuu asioimaan viikoittain eräässä yrittäjäpostissa, joka on niin hyvin suojattu, ettei asiakas pääse lähellekään tiskiä, saatikka sitten osallistumaan itse palvelutapahtuman.

Kun lähestyy postitiskiä ao. liikelaitoksessa, huomaa elintarvikepuolen asiakkaiden suluttaneen tien tiskille ostoskärryillä parhaaseen pioneerityyliin. Vaunujen pelotearvoa on usein tehostettu ansoittamalla ne julmasti itkevillä lapsilla. Tiedätte lapsityypin. Nämä ovat juuri niitä, jotka aloittavat huudon karkkihyllyllä ja jatkavat sitä parkkipaikalle asti kurahaalareissaan.

Jos pääset näistä esteistä huolimatta tiskille, voit aivan rauhassa hengähtää. Tiskin takana ei ole ketään, sillä sinne budjetoitu henkilö tekee viereisellä kassalla kauppaa julmasti huutavien lasten äidin kanssa. Ynnä tietenkin juttelee illan vesijumppa kuljetuksista ja lasten rokotuksista saman rouvan kanssa.

Sinä aikana sitä ehtii hyvin laskea seinähyllyssä olevien lomakenippujen määrän, supermarketin katossa olevien verhoilulevyjen määrän ja tuntemiensa kirosanojen määrän.

Kun viimein luulet pääseväsi palveluvuoroon, eläkeläismummo kassajono kakkosesta änkeää sinun ja vesijumppanaisen väliin ja ryhtyy kyselemään siinä välissä sijaitsevan veikkauspisteen uusista peleistä ja ihmettelemään uutta jokerihahmoa ja pyhän toimituksen häpäisyä. Se vapautuva kassa pysähtyy matkalla sinun luoksesi juuri tämän mummon eteen ja ryhtyy palvelemaan häntä.

Siinä mielessä asia on kyllä parantunut, että nyt Itella vittuilee sinulle näitten asiamiestensä välityksellä 7 päivää viikossa ja yleensä joka ilta yhdeksään asti. Vanhassa järjestelmässä postikonttoriin ehti asioimaan vasta juhannuksen jälkeen kun vuosiloma alkoi.

Paikallinen kirjakauppa onkin hankkinut itselleen kirjevaaka – nimisen vekottimen. Minä käyn nykyään siellä, katselen vähän alennuskorista lukemista, hypistelen uutuushyllyn kalleuksia ja sitten muina miehinä kaivan kainalostani kotona tekemäni kirjeen tai paketin ja kysyn, mitähän tämä maksaa. Ystävällinen rouva punnitsee sen, kertoo lapusta lunttaamansa taksan ja liimaa merkit.

Sen jälkeen palaan äsken kuvaamaani ostoskärryhelvettiin, pujottelen itseni tiskille, etuilen onnettomien odottajien jonon ohi anteeksi hymyillen ja jätän lähetykseni tiskille, siunaten korkeampia voimia apuun, ettei kukaan jonossa oleva, taikka ulkopuolinen pölli pakettia ja sen sisältöä. Siellä on keräilyharvinaisuuksia kavereille Keski-Eurooppaan.

>Lihaa, lihaa..lihaa….

>

Tekisi mieli vähän laittaa iltapäiväpalaa, mutta jääkaappi on aivan tyhjä ja ruokakunnan auto teillä tietymättömillä. Nepalissa lihaa olisi, mutta miten sen nyt tänne kaamokseen saisi roudattua.

Uskonnollisessa juhlassa olivat teurastaneet 20 000 puhvelia ketoon jumalattaren kunniaksi ja nyt on hyvä ja rauhallinen olo. Ei ole enää huolta sisseistä, taudeista, lukutaidottomuudesta ja nälästä.

Pahaksi onneksi kuitenkin näyttää siltä lehtikuvista päätellen, että lihat jäävät lojumaan jumalattaren käyttöön. Taivaan linnuilla ja maan pedoilla on juhlat ja kystää kyllä.

Tuosta uutisesta tulikin mieleeni se, että pitänee laittaa tiaisille ja punatulkuille ruokintasysteemit valmiiksi. Hyvähän se on tällä Suomessakin muistaa eläimiä ja vähäosaisia.

Nepaliin jouluksi tuskin kannattaa ruokapakettia laittaa, sillä ilmeisesti maassa on pöperöä riisin painikkeeksi aivan kylliksi kun uhrattavaksikin riittää.

Minua ovat aina nämä itäiset uskonnot vähän hymyilyttäneet. Ensimmäinen hymyn aihe itäisistä uskonnoista tulee yleensä heti mieleen kun näkee Lada-auton ja mieleen juolahtaa sen aikaansaamiseen vaikuttanut uskonto. Sitä rataa sitten hauskuus lisääntyy kun itään päin mennään. Kommunismin rauniot hehkuvat vielä monin paikoin, mutta kyllä senkin uskonnon nimeen on uhrattu aika suuria päälukuja elollisia olioita.

Myönnetään, että ennen Jaappania matkalla itään saattaa törmätä monen moiseen munkkiin, niihinkin jotka lakaisevat sandaaliensa edestä muurahaiset luudalla turvaan, mutta pääsääntöisesti mieleni kyllä täyttää usein kummastus ja kauhukin. Oli pää sitten ajeltu kaljuksi taikka peitetty turbaanilla, minulle herää epäily.Kulttuurirelativismi on mukava kapistus osata sosiologian tentissä ja lomamatkalla siihen on mukava turvautua. Muuten tässä helkkarinmoisessa iltapäiväkaamoksessa on vain sitten niin älyttömän helppo käpertyä tietämättömyyteen ja ennakkoluulojen vilttiin. Jotenkin tässäkin tapauksessa tieto lisää tuskaa.Pitäisi ehkä Wittgensteinin tavoin todeta että ” mitä emme voi tietää, siitä emme voi puhua”.

No, minä ainoastaan kirjoitin. Se taakkaani keventäköön

>Runsauden pulaa

>

Tänään on taas runsauden pulaa aiheista. Ihmiskunta saa minut hymyilemään aamutuimaan ja huomaan olevani jo paljon paremmalla tuulella kuin herätessäni klo 5. Voin kirjoittaa monesta aiheesta ja sittenkään mielettömyyden kaivo ei tyhjene, ei edes vajene.

Jenkeissä pyykkinarut kiihdyttävät lukijoiden mieliä. Lukekaa itse. Minulla on paljon hassuja esimerkkejä asiasta, mutta tahdon säästää ne parempaan tarkoitukseen. Tänään nimittäin kotimaassakin on tarjolla hyvää ja altistavaa ironiaa.

Amerikkalaistyylisen Diili- ohjelman vetäjä , purjehtija Harkimo on tuohtunut siitä, että kaikki ei sujukaan niin kuin tv-ohjelmissa. Hänen seuransa Jokerit söheltää sarjataulukon hännillä maakuntien suureksi riemuksi.

Harkimo itse yrittää vetää Diili- ohjelmassa kovaa liikemiehen roolia ja nöyryyttää toisia pölvästejä aina kun vaan voi. Jotain pientä ilmeisesti aina saadaan aikaan , sillä ohjelma näyttää pyörivän edelleen.

Jääkiekkojoukkueen vetäminen on ilmeisesti kuitenkin niin kova diili, ettei siihen riitä edes Harkimon taidot. No, ehkä tv-ohjelman vetämisestä saa kuitenkin kohtuullisen korvauksen ja , olen ymmärtänyt, että Harkimo tykkää julkisuudesta.

Jokereiden omistajaketjuun kuuluu Harkimon lisäksi Rautakirja oy ja Henrik de la Chapelle. Tillman ei kahta ensimmäistä tunne, mutta Henrikin kanssa on oltu vuonna 1974 samassa patterissa valtion poikaleirillä taistelutaitoja treenaamassa. Hän tuntui jo silloin pätevältä ja pystyvältä mieheltä.

Tosin hänen kutsumanimekseen tuntui patterin käytävällä muotoutuvan hänen sukunimensä loppuosa. Meille suomalaisille se oli paljon helpompi keino puhutella kaveria kuin koko pitkä sukunimi. Varsinkin ärrä-vikaiset ja meihin maatiaisiin tottuneet kapiaiset olivat vaikeuksissa Henrikin hienostuneen sukunimen kanssa. Mutta erittäin pystyvä mies jo siihen aikaan. Harkimon kannattaisi harkita itse tuota tv-uraa ja laittaa Henrik vetämään lätkäjoukkuetta.

Mutta vielä pyykkinaruihin palatakseni. Jenkeissä asiassa on ainakin se hyvä puoli, että jos he kieltävät pyykkinarut totaalisesti, niihin ei myöskään sitten pimeässä törmää ja kaulaansa loukata.

>Kuollut mies

>

Uusi villitys näyttää pesiytyneen Suomeen. Virtuaalitodellisuuden keksittyjä henkilöitä tapetaan tuosta vain, rustaamalla heistä kuolinilmoituksia ja painamalla ne lehteen.

Minulla on ollut semmoinen käsitys, että näissä kuolinilmoituksissa ja memoriam –jutuissa lehti jotenkin tarkastaan sen, että henki on todella lakannut kulkemasta ja lusikka on heitetty nurkkaan.

Jostain syystä kuitenkin näitä ilmoituksia on päässyt läpi. Hyviä ja itkettäviä ovat kuulemma olleet. Ihmekös tuo, kun ilmoituksella päätetään vajaa viikon ikäisen tyttövauvan elämä. Kyllä se itkettää paatunuttakin jäärää.

Mietin tässä marraskuu pimeydessä sitä, mikä saa ihmisen tekemään tuommoisia asioita. Meitä näyttää riittävän joka junaan ja osa näyttää elävän koko elämänsä epätodellisuuden sumussa.

Jos meikäläinen yrittäisi mielipidekirjoitusta sanomalehteen julkaistavaksi, ensiksikin ne vaatisivat täydellisen nimen tunnistamista varten, sitten ne saksisivat julmasti sitä kirjoitustani, taikka jättäisivät sen kokonaan julkaisematta.

Kuolinilmoituksissa on arvatenkin sen verran suuri kate, että lehtitalo julkaisee mielellään suomalaista tunnelmalyrikkaa . Kuolinilmoitukset eivät vielä ole suuressa määrin siirtyneet paperilta nettiin, joten avaan, että viimeisessä vaiheessa sanomalehdissä ei ole enää muuta kuin pääkirjoitus ja kuolinuutiset.

No en minä lehteä irvistele muuta kuin muodon vuoksi. Kelmejä tässä ovat nämä virtuaalihörhöt, joilta puuttuu elämä. Pisa-palkitussa peruskoulujärjestelmässä ja kahdella lamalla maustetussa kotikasvatuksessa näyttää olevan edelleen susikoiran kokoisia aukkoja.

Meillä lounaismurteiden alueella aikoinaan näiden kuolinilmoitusten laatijoista olisi kiltisti sanottu , että ne ovat Uudenkaupungin tavaraa. En lakka ihmettelemästä.

No, virtuaalihahmo Tillman voi olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisesti ja ryhtyy kohta lämmittämään takkaa. Ja muistelemaan menneitä.

Syksyllä 1963 Länsi-Suomessa järjestettiin suuret sotaharjoitukset. Myös Till-manin koulumatkan varrelle oli ryhmittynyt laajoja sotajoukkoja. Tillman pyöräili sotilaskolonnan läpi, kunnes saapui sillalle. Sillalla oli vartiomies, joka yritti estää pienen koululaisen kulun yli sillan. Silta oli kuulemma tuhottu, eikä siitä sen vuoksi kukaan saanut mennä yli. Toisella puolella sotajoukot vielä räiskivät toisiaan.

Minä kysyin huuli pyöreänä sotamieheltä perusteluita siitä ja koetin inttää, että minun on päästävä kouluun tuosta nyt nopeasti , heti, muuten myöhästyn. Siihen tuli sitten joku kersantti, joka päästi minut läpi ja alkoi saman tien hirveästi karjumaan sotilaalle ja penäämään perusteita tämän käytökselle. Pyörän päälle noustessani kuulin viimeiseksi vain sotamiehen sanat.

Herra kersantti, en minä tiedä syytä, älkää minulta kysykö, minä olen kuollut mies.