>Vaaliraha-näytelmä

>

”Tässä ilmenee, että hyvässä juonessa loppuratkaisun pitää olla yhdenlainen eikä kahdenlainen, kuten eräät vaativat, siirtyminen ei saa tapahtua onnettomuudesta onneen vaan päinvastoin onnesta onnettomuuteen, eikä sen syynä saa olla pahuus vaan tietämättömyydestä johtuva suuri rikkomus, jonka tekee kuvamme kaltainen henkilö, mieluummin parempi kuin huonompi. Kehitys osoittaa väitteeni todeksi. Aluksi runoilijat käyttivät kaikkia mahdollisia tarinoita, mutta nyt kirjoitetaan parhaat tragediat muutamien harvojen sukujen edustajista; noita sukuja ovat Alkmeonin, Oidipuksen Oresteen, Meleagroksen, Thyesteen, Telefoksen ja muut sellaiset suvut, joille on sattunut tai jotka ovat olleet mukana tekemässä jotakin hirvittävää. Taiteellisesti paras tragedia on sommittelultaan tällainen. Väärässä ovat siis ne, jotka moittivat Euripidesta siitä, että hän tragedioissaan menettelee tällä tavalla ja antaa monien niistä päättyä onnettomasti. Kuten sanottu, se on oikein ; paras todistus tästä on, että näyttämöllä ja kilpailussa tuollaiset tragediat tavoittavat parhaiten tragedialle ominaisen vaikutuksen, jos ne on vain tehty hyvin. Euripides tuntuukin tajunneen tragedian olemuksen paremmin kuin muut runoilijat, vaikka hän muuten ei pystykään hoitamaan näytelmän taloutta.

Vasta toiselle sijalle asetan joittenkin ihaileman kahdenlaisen ratkaisun, jollainen on Odysseiassa: se päättyy eri lailla hyvien ja kelvottomien kohdalla. Tällaista juonta on pidetty parhaana ilmeisesti vain katsojien heikkouden vuoksi; runoilijat tottelevat yleisöä ja kirjoittavat niin kuin se haluaa. Tuollaisen näytelmän aiheuttama nautinto ei ole ominaista tragedialle, vaan se kuuluu pikemminkin komedian vaikutuksiin; siellähän pahimmat vihamiehet kuten esimerkiksi Orestes ja Aigisthos kävelevät lopussa näyttämöltä parhaina ystävinä, ja kukaan ei tapa ketään.”

Aristoteles: Runousoppi , suom. Pentti Saarikoski

Tervetuloa lukijaksi Kalevi Hotanen