>Taas töihin

by Michael Tillman

>

Juna hiljaista miestä kuljettaa ja sen määränpää on työmaa, onneksi ei siirtotyömaa. Junaliikenteen logistiikka on hämmästyttävän sopuisaa ja toimivaa. Ei voi kun ihmetellä.

Tällä kertaa matkalla ei ollut laulavia junamummoja, ei edes kovin puheliaita kanssamatkustajia, mutta muuten kaikki toimi yhtä rasvatusti kuin junan vessa.

VR on uusinut sinisten vaunujen vessojen tekstiä. Enää ei voi raaputtamalla muotoilla siinä määrin uusia tekstejä kuin ennen. Kymmenen vuotta sitten jokaisessa vaunussa oli metallinen kilpi, jossa sanottiin: Junan vessaa saa käyttää vain junan kulkiessa. Ikävystyneet matkustajat olivat raaputtaneet siitä tekstistä pois kirjaimia ja tuloksena oli mielikuvituksellinen määrä erilaisia uusiotekstejä. Erityisen kirkkaana mieleeni jäi aikoinaan teksti, jossa todettiin, että junan vessaa saa käyttää vain junan kissa.

Edesmennyt työtoverini joutui käymään aikoinaan sangen usein Helsingissä. Hänen mieliharrastuksensa oli kerätä näitä raaputettuja kirjoituksia. Muistan hänellä olleen niitä ainakin parikymmentä kappaletta.

Kuten lukija saattaa hyvin huomata, yliopistolta palaava kirjallisuuden ja perinteen aikuisopiskelija on täynnä intoa ja uteliaisuutta. Mikä tahansa ympärillä oleva riittää tänään pohdinnan aiheeksi.

Toinen asia, joka on yhtä mielenkiintoinen, ovat rautateiden varsille maalatut maalaukset, joiden innoittajana on ehkä ollut luomisvimma ja /tai keskiolut. Aikaisemmassa elämässä olin valmis laittamaan nämä hampuusit laitokseen oppimaan ihmisten tavoille. Nyt minusta jotenkin tuntuu siltä, että on olemassa linkki Etelä-Ranskan luolamaalauksista suomalaisiin kalliomaalauksiin ja edelleen näihin nuorison töherryksiin. Jospa ihmisellä onkin joku ikiaikainen halu, himo ja tarve piirtää jälkensä kallioon, alikulkukäytävän betoniin ja blogiin. Enää en ole ollenkaan varma, että näistä kuvista voidaan loputtomiin jutella tyyliin eipäs – juupas.

Huomaatte, miten kaksi päivää kampuksella on saanut minut herännäiseksi ja pehmentänyt ajateluani. No toisaalta kuluneet kaksi päivää saivat minut hämilleen monella muullakin tavoin.

Se seurakunta, joka ohjaa opintoja , luennoi ja patseeraa yliopiston käytävillä ammatikseen on, sanalla sanoen, aika eriskummallista väkeä. Varsinkin ne, jotka ohjaavat meitä kirjallisuuteen, taiteisiin, naistutkimukseen ja perinteeseen. Taidan kaivaa vanhat Mari-paitani taas komeron kätköistä esiin. Huomasin, että pikkutakkivarastoani ei tarvitse opiskelun takia uusia. Rentoa ja reipasta väkeä.

Suurin shokki oli se, että nk. tiedeyhteisö on yhtä ja samaa puuta. Ero ammattikorkealaitokseen on huomattava. Voit mennä nykäisemään dekaania hihasta ja kertoa omista asioistasi tuosta vaan. Vastaanottoaikoja on enemmän kuin terveyskeskuksessa ja jo maanantaina koko lössi lähtee opiskelijoiden kanssa kurssikeskukseen alaviitteellä; ottakaa jokainen omat sauna- ym muut juomat mukaan. Ammattikorkeakoulussa sellainen olisi ennen kuulumatonta.

Korkeakoululla ja korkeakoululla on näköjään edelleen suuri ero. Toiminnan muutokseen ei riitä se , että nimitetään jotain laitosta korkeakouluksi, ei edes se, että englanninkieliseen nimeen ympätään sana university. Universaalia ovat ihmiset, eivät laitokset.

No, maanantaina on helkkarin selvää aloittaa taas oma opetus. Nyt tiedän, tai paremminkin aavistan taas muutamia asioita ja saatan jopa opetuksessa hyödyntää niitä.

Tärkeintä on kuitenkin nyt tenttikirjojen metsästys. Ehdin aamutuimaan ilmoittaa itseni jo niin moneen tenttiin, että viiden seuraavan viikon aikana on pakko lukea muutakin kuin Hotakaista.