>Kivaa tämä lopultakin on

>

Tänään näin kaikki opiskelukaverini. Meitä on 5 miestä ja 20 naista. Näimme tänään yhden kerran, loppuviikolla vielä pari kertaa ja ensi viikolla vielä kerran. Sitten pääaineet ja kurssit pilkkovat meidät erillemme iäksi.

Minä lähden huomenna takaisin työmaalle. Nämä orientointiaiheet ovat lopulta aikuisen ihmisen yksinkertaisia omaksua. Kuittasin eilen itselleni sähköposti-tunnukset, kävin kirjautumassa kirjaston asiakkaaksi ja kuuntelin rehtorin terveiset. Sitten kuuntelin vararehtorin puheita ja lopulta kuuntelin myös kaupungin suunnittelujohtajan puheita. Kaikki olivat kovasti iloisia siitä, että olimme paikalla.

Tiedekunnan johtokin oli iloinen että olimme paikalla. Nyt meitä ei ollut enää kuin 200 samassa salissa. Joku vihainen nuorinainen kysyi uudesta yliopistolaista ja ulkopuolisten edustuksen määrästä. Dekaani lohdutteli 19 – vuotiasta kysyjää sillä, että enemmistö on kuitenkin vielä yliopiston käsissä. Yliopisto haluaa olla tulevaisuudessa maailman 200 parhaimman yliopiston joukossa. Kuulimme, että nyt ollaan sijalla 278. Onneksi nuori nainen ei kysynyt enempää.

Sitten syötiin. En jaksanut odotella tutoreita, vaan menin omine nokkineni tuttuun ruokalaan ja varasin porukalle pöydän. Minusta tuntui jo toisena päivänä, että tutorit olivat minua kurkkuaan myöten täynnä.

Iltapäivällä olimme sitten oman aineryhmämme porukalla koolla. Minä, neljä nuorta miestä ja 20 naista. Pelottavaa.

Monet naiset olivat lävistäneet itsensä metallilla ja muovilla. Muovi oli minulle uutta, sillä tähän asti olin luullut että lävistyksiin käytetään vain metallia ja muita koukkuja. Näillä luokkatovereillani oli mustaa ja tummanruskeaa muovia huulet ja kulmat täynnä.

Tein yhden kysymyksen virtuaalikursseista. Yliamanuenssi oli innoissaan ja kehui minun kysymystäni. Vähän hänen intonsa siitä laski, kun kerroin pyrkiväni siihen, että luennoilla minua ei tultaisi näkemään, vaan yritän tenttiä ja kirjoitella muita mukavia tekstejä matkojen takaa. Semmoinenkin vissin on mahdollista, sillä hän ei tyrmännyt ollenkaan minun ideaani.

Lopulta nuoriso lähti oluelle tutoriensa johdolla. Koko joukko kutsuttiin myös Emman luokse perjantaina kivoihin tutustumisleikkeihin ja epäilemättä oluen juontiin. Annoin nuorison mennä keskenään oluelle ja menin itsekseni kaupungille. Luultavasti emme juurikaan enää seuraavien 5 vuoden aikana tapaa. Pääsimme sisään samana vuonna samaan paikkaan, mutta siinä se sitten onkin. Tytöt ampuvat ehkä jonkun niitin lisää naamaansa, minä jään eläkkeelle, jos terveenä olen ja jokainen meistä käy omaan tahtiinsa tenteissä.

Jotenkin melankolinen olo minulla on. Tämä lukeminen ja tenttiminen ei ollenkaan sotke päätäni , vaan olen edelleen intoa täynnä. Hassua, miten yksinkertaista tämä taas on. Lukemista, kirjoittamista , lukemista ja taas kirjoittamista. Ja en edes uskalla kertoa teille, miten hienoja kirjoja ensimmäiseen tenttiini tulee. Olisitte vain kateellisia.