>Keskussairaalan hankintaongelma

>

Rikoksesta langetettu kuolemantuomio tarkoittaa yleensä sitä, että yhteiskunta katsoo voivansa aivan hyvin tulla toimeen ilman ko. henkilön panosta ja hänen yhteisölle aiheuttamaansa taakkaa. Uutta ajattelua sitä vastoin edustaa Kiinan viranomaisten noudattama käytäntö, että siistin teloituksen jälkeen tarkistetaan, olisiko teloitetulla ollut kuinka hyväkin maksa tai munuainen ja mitä yhteiskunta voisi noin ylipäätä vielä saada irti tästä tarpeettomasta maallisesta majasta.

Saksassa hyödynnettiin juutalaiset aikoinaan suurin piirtein samalla innokkuudella. Hiuksista kudottiin sitä sun tätä, kultahampaat revittiin irti ja vaatteista tehtiin uusia vaatteita.

Tavallisen ihmisen aika ei tule pitkäksi kun lukee näitä uutisia. Ajatus siitä, että kuolemaantuomittu tutkitaan tarkasti ennen teloitusta ja tieto hänen elimistään säilötään pankkiin, saa minut surulliseksi. Varsinkin kun siellä päin maailmaa kuulemma elimistä on kova pula. Rikollisia vissiin piisaa, vaikka yhteiskunnan piti olla ihmeellinen ja upea.

Aikoinaan valistuneet ja minua viisaammat yhteiskuntaa tiedostavat toverini selittivät, että Maon Kiina on ensimmäinen systeemi, joka on siitä maasta pystynyt kitkemään edes hetkesi nälänhädän pois. Ajattelin silloin, että hyvä niin. Jos toinen vaihtoehto on nälkäkuolema ja toinen kolhoosi, olkoon sitten niin.

Minä ajattelen niin, että on kovasti hyvä asia, jos teloitettava ihminen päättää testamentata elimensä uuteen käyttöön. Sillä tavalla toteutuu jonkin sortin järki asiassa ja kuoleva ihminen voi tuudittautua korvaamisen filosofiaan taikka sielunvaellukseen, tai ihan mihin vain.

Jos taas teloitetut vasten tahtoaan silvotaan jäljelle jäävän yhteisön yhteiseen käyttöön , minua puistattaa. Herkässä on silloin ajatus, että yhteisön kannalta on oikein hyvä ja toivottu tilanne, kun nk. varmaa elinmassaa on markkinoille tulossa säännöllisesti ja etukäteen ennakoidusti.

Tulee mieleen käytettyjen elinten kauppias, joka kiertelee sairaaloissa ja kaupittelee etukäteen maksoja ja pernoja.

Meille tulee nyt ensi kuussa alle kolmikymppinen maksa. Ei ole juonut. Vähän polttanut oopiumia, mutta ei yhtään ole juonut. Sarjaraiskaajahan mies on, mutta ihan raitis. Veriryhmä on o – , joten halpahan se ei ole, mutta, miten on ?

Laitetaanko siitä maksa tulemaan ?

>Syö sieniä……

>

Twitterin kautta pääsin tällaisen tiedon alkulähteille. John Salminen asiaa esitteli ja sienistä tietenkin on kysymys ja erkkolaisesta.

Oikaisu tuli lehteen, vähän leikkisässä sanamuodossa, mutta silti juuri sattumalta nyt kolme henkeä on sairaalassa syötyään valkoista kärpässientä.

Jos työkseen tekee uutisia tämmöisestä aiheesta, niiden olisi hyvä olla justiinsa, eikä melkein kohdalleen.

Siinä sitä onkin nyt sinipaitaisella sienestäjällä ja erkkolaisen toimittajalla miettimistä, jos asianosaiset sairaalassa makaajat ovat sitä mieltä, että tälläkin kertaa he uskoivat totuuden tulevan tästä lehdestä. Voi olla tiedossa lisää uutisia asiasta.

>Portaali porttaaliin

>

Olen kyllästynyt aloittamaan aamuni erkkolaisen sekavalta sivustolta. Vuosi sitten lemppasin jo paperilehden pois vaivoistani ja nyt taidan tehdä saman verkkosivuille. Olen menettänyt sydämeni muualle.

Yleisradion portaali on minusta selvä ja tyylikäs. Samalla katsomalla selviää pääuutiset, yhtiön tuottamien ohjelmien pääkohdat ja tarpeellinen määrä urheilua. Joukkoon mahtuu vielä paljon minulle tarpeetontakin , mutta ne eivät häiritse. Sivustot latautuvat asiallisesti ja otsikot ovat hyvää suomea eikä iltapäivälehdistä kopioituja.

Ongelma on vain siinä, että onko se porttaali vai portaali. Googlen hakusanaosumien perusteella varmaankin portaali, jota myös Wikipedia käyttää. Asia on minulle kohtuullisen sama. Minulle riittää, että on olemassa vielä jotain asiallista, BB-vapaata ja miedosti yhteiskuntamyönteistä tiedonvälitystä.

Aamupolkuni tiedon halmeeseen käy siis tästä edespäin reittiä YLE – Kemppinen -Keskisuomalainen – Aamulehti- Satakunnan Kansa – Länsi-Suomi – Turun Sanomat – HS. Siihen on nyt lasikuutiossa vain tyytyminen.

Yleisradion maine agraariyhteisössä 1960-luvun lopulla ei ollut häävi. Monilta lykkääntyi väritelevisionkin osto vuosikausia siksi, koska ohjelmat katsojien mielestä olivat ihan tarpeeksi värillisiä jo mustavalkoisina.

Ensimmäinen Salora kannettiin tupaamme vuonna 1963. Se edusti tietenkin 9 –vuotiaalle pojalle uskomatonta tiedon määrää ja avarsi ajattelua pellon reunaojan toiselle puolelle ja joskus jopa naapuripitäjään asti. Helsingissä ei kukaan ollut käynyt. Muistan tehneeni ensimmäisen matkani pääkaupunkiin vasta 15-vuotiaana. Sinne ei ollut itse asiassa mitään asiaa.

YLE- oli siihen aikaan, paitsi kovasti punainen, niin myös kalliisti hankittava. Ensimmäiset väritelevisiot maksoivat aikoinaan 1960-luvun lopulla 3000 -4000 markkaa. Jos kävi ostamassa kioskilta Tekniikan maailman, siitä sai pulittaa 1,9 mk. Television hankintahinta oli noin 1700 -kertainen tavalliseen aikakauslehteen verrattuna.

Nyt TM maksaa 7,3 euroa. Television vastaava hinta siis pitäisi olla noin 12 000 euroa. Tekniikka on halventunut huimasti, vaihtoehtoja on tullut paljon lisää ja kuluttaja voi aidosti tehdä häntä miellyttäviä valintoja.

Ei maailma lopultakaan aina mene huonomaan suuntaan. Nyt kun Tarmo Ropponen ei enää vaali-iltana tule nyyhkien ja lyijykynää syöden ruudusta läpi olohuoneeseen demarien kärsittyä vaalitappion, katsoja voi odottaa viimein yleisradiolta laadukasta ja siistiä tiedonvälitystä. Pitäisi vain taata jotenkin se, että ko. instanssi saisi säädyllisen ja säännöllisen tulorahoituksensa järjestettyä jotenkin niin, että sen ei tarvitsisi lähteä maakuntien Suomeen kerjuulle ja hankkia epämääräistä rahaa sieltä sun täältä sen mukaan kuinka sydämistyneitä kansanedustajat juuri sinä vuonna ovat YLE.n ohjelmatuotantoon.

>Youngest solo around…

>

Hollannissa on noussut suuri kohu 13-vuotiaan tytön suunnitelmista purjehtia yksin maailman ympäri. Paikalliset lastensuojeluviranomaiset ovat haastaneet tytön vanhemmat oikeuteen estääkseen matkan näin toteutumisen.

Vanhemmat ovat asiasta eri mieltä. He ovat hakeneet tyttärelleen vapautusta koulusta suunnitellun kaksivuotisen purjehduksen ajaksi. Vanhempien mukaansa tyttö voi käydä koulua merellä internetin välityksellä ja pärjää ihan hyvin yksinään pari vuotta isossa purjeveneessä. Lapselle ei tule verinaarmua ja psyykekin kehittyy oivallisesti kun ei pääse maissa pahojen vaikutteiden kanssa alvariinsa tekemisiin.

Tyttö ja tytön vanhemmat ovat epäilemättä saaneet innoituksensa täältä. Tillman on seuraillut jo tovin blogi-rollissa Jessican Watsonin 16 v, valmistautumista yksinäiselle maailmanympäryspurjehdukselle. Hollantilaisia asia ottaa tietysti pattiin niin kovasti, että ovat työntämässä oman 13- vuotiaan lapsensa yksin valtamerille pariksi vuodeksi.

Australialaisen Jessican matkaa Tillman aikoo seurata vastakin. Tosin Tillman seuraa sitä sydän syrjällään ja pelkoa täynnä. Jäähallinomistaja Harkimo onnistui aikoinaan tempussa ja moni muu hänen jälkeensä, mutta teini-ikäisen nuoren paikka on kuitenkin periaatteessa jossain muualla kuin ennätystehtailussa valtamerellä.

No, kuten sanoin, seuraan tytön yritystä hänen blogistaan ja kotisivuiltaan. Tällä hetkellä hän on koepurjehduksella veneellään. Itse ympärysmatkan lähtö tapahtuneen syys- lokakuussa. Seuraan matkaa purjehtimisen ystävänä ja ennen kaikkea hämmästyneenä ihmisten lasten ja heidän vanhempiensa loputtomasta kekseliäisyydestä ja kilpailuvietistä

Mitä seuraa 16 vuotiaan jälkeen ? Lähteekö 13 -vuotias ? Kuka on seuraava, yhdeksän vuotiasko ?

Miksi muuten nämä molemmat huimapäät ovat tyttöjä ?

>Kauppias jalkapuuhun tuulikaappiin

>

Evira on ehdottanut häpeätarraa niiden kauppojen portinpieliin, joissa jauhelihaa ja muuta einestä roudataan viikkotolkulla edestakaisin kylmätiskistä toiseen. Häpeätarran saisi siitä kun päällekkäisiä päivämäärätarroja olisi viranomaisen edeltä käsin määräämä määrä. Tarran saisi myös siitä kun jauheliha kävelisi elintarviketarkastajaa ulko-ovelle asti vastaan.

Tillman ei malta olla jalostamatta hyvää ideaa eteenpäin. Samanlainen iso punainen pyöreä tarra pitäisi liimata myös ylinopeusrikkomuksiin syyllistyneiden autoilijoiden tuulilasin matkustajanpuoleiseen ylänurkkaan.

Rattijuopumukseen syyllistyneet liimaisivat ajoneuvon tuulilasiin punaisen pikari-tarran. Ja linnassa olleet käsiraudat. Koodiston kehittelyllä voitaisi päästä lopulta täydelliseen hallintaan ja itsekontrolliin.

Keltaista tähteä kenenkään rintaan tuskin ommellaan enää, sillä siitä saatiin aikoinaan huonot kokemukset. Raamatussakin maalattiin punaisia merkkejä ovenpieliin merkiksi ja sekin muistaakseni liittyi johonkin synkeään.

Tarrojen liimaaminen muutenkin on enempi pyhäkouluun ja ala-asteelle sekä päiväkoteihin sopivaa toimintaa, jolla vaikutetaan pienokaisten mielenkiinnon heräämiseen. Aikoinaan aikuiset laitettiin liimailemaan autoveromerkkejä tuulilaseihin. Kankea ja kummallinen järjestelmä aiheutti paljon kustannuksia ja hymyä.

Tillman ihmettelee vähän sitä, että kun viime vuosina on ollut kovasti vallalla semmoinen ajatus, että vapaa markkinatalous kyllä siivoaa markkinoilta epäkurantit tuotteet ja kauppiaat hyvin nopeasti ja jäljelle jäävät vain puhtoiset pulmuset, niin mihin ihmeeseen sitä nyt sitten tarvitaan tämmöistä itäsaksalaista tarrakeskustelua.

Kuka niistä tarroista päättä ? Kuka selittää kuluttajille, että viime kuun punainen tarra on nyt K-kaupasta poistunut, kauppias tullut asiakasuskoon ja jauhelihasta voi taas vääntää vaikka tartar-pihvin.

Tässä maassa ei ole päästy selvyyteen ylinopeussakotuksesta ja sen tasapuolisuudesta, ei pystytä valvomaan kännykän käyttöä liikenteessä eikä millään meinattu pystyä selvittämään vaalirahojen alkuperää. Ja nyt joku neropatti sitten on rakentamassa tarrakampanjaa kauppojen ovien pieleen.

En lakkaa ihmettelemästä. Niin kuin ei meillä olisi ihan tarpeeksi taas ensi talvena mietittävää siinä, mistä saadaan seurakuntien ja pelastusarmeijan leipä- ja ruokapankkeihin tarpeeksi epäkurantin rajamailla muhivaa viimeisen päiväyksen einestä ja pöperöä. Panetteko te helkkarin ideasepot ne tarkastajanne ja tarra-tanelit myös niiden autotallien ja teollisuushallien oven pieliin liimailemaan punaisia ja keltaisia tarroja jonottavien ihmisten silmien edessä ?

Tervetuloa lukijaksi Jenni.

>Ihmisen osa

>

Kari Hotakainen on Juha Seppälänsä lukenut. Ihmisen osa nojaa Paholaisen Haarukan teemoihin niin vahvasti että Seppälä-fania hymyilyttää, hykerryttää ja lopulta kauhistuttaakin. Luulin olevani ainoa, joka ahdistuu, luulin olevani ainoa, joka ajattelee viimeisten vuosien olleen vuoden 1992 jatkumoa. Luulin olleeni ainoa, joka ei mitään nousukautta enää nähnyt.

Hotakainen laittaa nappikauppias Salme Malmikunnaksen kirjamessuille tarkkailemaan ironiseen sävyyn kirjailijan elämää. Salme ajattelee olevansa ulkopuolinen ja ymmärryksen tavoittamattomissa, mutta sitten tapahtuu kuitenkin kaikki se paha, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua vähän tasaisemmin koko ihmiskunnalle. Malmikunnas joutuu lopultakin ottamaan kantaa yhteiskunnan amok-juoksuun. Paavon ja Salmen oma selviytyminen ei enää riitä vaan vielä pitää huolehtia ja auttaa, vaikka maailma on muuttunut vieraaksi ja käsittämättömäksi.

Salme päättää myydä elämänsä kirjailijan käyttöön 7000 eurolla. Hän päättää kertoa elämästään vain sen, minkä katsoo tarpeelliseksi. Elämä näyttää pohtivan asioita vähän toisin. Se laittaa lopulta entisen nappikauppiaan, kaupanteon ammattilaisen, käymään kauppaa kaikkein arvokkaimmilla kauppatavaroilla mitä hänellä on.

Malmikunnaksen lapset elävät viitekehyksessä, jonka Hotakainen on leikannut terävällä veitsellään irti tästä yhteiskunnasta. Juuri kukaan meistä ei säästy Hotakaisen tarkalta analyysiltä. Eniten hän viiltää niitä, jotka käyvät kauppaa elämässään tyhjyydellä ja pelkillä sanoilla. Jotka myyvät pelkkää silkoa.

Paavo Malmikunnas on valinnut puhumattomuuden. Ainakaan hän ei Hotakaisen maailmassa syyllisty jonnin joutavaan elämyskaupusteluun, vaan menee puuliiteriinsä mököttämään.

Jos olisin Jari Sarasvuo, pyytäisin tätä teosta signeerattuna liikelahjana sata kappaletta itselleni. Häntä ei nimeltä mainita, hän ei varmaankaan ihan yhtä kummallinen ole kuin Kimmo, mutta sisällöntuottaminen ja sanojen myynti saavat Hotakaiselta niin iloista ruoskintaa, että kohteeksi kelpaa oikein mainiosti hiihtäjän poikakaveri.

Kirjan lopulla toivoa herättää se, että Paavo Malmikunnas saa äänensä takaisin. Joiltakin se taas menee lopullisesti. Hotakainen antaa yhteisölle toivoa ja uskoa, mutta aikalailla alusta ja tyhjästä moni joutuu aloittamaan. Leipäjonokuvaukset, irtisanomiset ja munkkilatina-liturgiat tulevat kovin kipeiksi kokemuksiksi taas ensi talven aikana niin monelle meistä. Yhteiskunnan suojaverkot ovat lopultakin aika repaleiset. Niiden varaan Hotakainen ei laske. Hän laittaa ihmisensä selviytymään, mutta vaikeimman kautta. Enää ei ole pullamössö-vaihtoehtoa.

” Sitä olen miettinyt, että paljonko voidaan ottaa, ettei jäljelle jää mitään. Ja mitä se on se ei mitään? Meille on näytetty elämä ja kuolema, niitä kokemuksia ei ainakaan enää voi meiltä ottaa. Mutta ollaanko me nähty liikaa, se minua mietitytti tuolla liiterissä. Nämä ovat nyt niitä suhteellisuusasioita, joista puhuttiin kerran sinun kanssasi. Että mikä se ihmiselle piisaa ? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento ?”

Kari Hotakainen: Ihmisen osa ( Paavo Malmikunnas pohtii)

>Joku kusipää….

>

Kesämökkeilijä on jättänyt taas sunnuntai-iltapäivällä kolme pussia omia talousjätteitään asuntoalueemme keräilypisteeseen. Asia olisi muuten ihan kunnossa, mutta kun tähän pisteeseen saa jättää vain saatana, paperia, pienmetallia ja lasia ! Perkele !

Huomisiltaan mennessä harakat ja varikset, ynnä supikoirat ja ketut ovat levittäneet terveyssiteet, makkarankuoret, lasagnet ja maitopurkit pitkin kaavakatua ja pyörätietä.

Mikä helvetti siinä on, kun ei ole niin paljoa järkeä annettu, että olisi edes pudottanut ne pussit sinne kannelliseen laatikkoon pienmetallin joukkoon, jotta ne ei olisi taas viikkotolkulla siinä pyörätiellä pyörimässä. Nyt joku oli tunkenut säilykepurkkien joukkoon kokonaisen polkupyöränrungon. Kyllä sinne muutakin olisi hyvin mahtunut. Jos nimittäin välttämättä pitää olla anarkisti ja paskiainen.

Ilmeisesti kesämökin omistamiseen tarvittavan varallisuuden hankkiminen vaatii niin paljon yhteiskunnallista oveluutta, sääntöjen polkemista ja muiden ihmisten nöyryyttämistä, että sitten semmoinen tapa puhkeaa kukkaan tavallisessa jokapäiväisessä elämässä ja me joudumme siitä sitten kärsimään.

Tämä sama mulkvisti – lauma on tehnyt tänä kesänä aikaisemmin tämän saman asian jo kolme kertaa. Siksi seurausten ennustaminen on niin helppoa.

Kielenkäyttöön ja tuohtumukseen vaikuttaa suuresti se, että sain äsken Hotakaisen loppuun. Saatan yrittää kirjoittaa kokonaisen päreen tuosta mielenkiintoisesta kirjasta. Se vaatii nyt kuitenkin ainakin puolen vuorokauden hiljentymisen. Kirja nimittäin oli sangen vaikuttava ja sisälsi paljon tuohtumusta aiheuttavaa tekstiä.

Tervetuloa lukijoiden joukkoon Unelma.

>Kone tarjosi karvaista lämpöä elämääni…

>

Näpyttelin äsken aikani kuluksi ja mielenkiinnosta vähän Iltasanomien sivuilla olevaa Hauvakonetta. Kyseinen aparaatti kertoo uusavuttomalle hänelle sopivan koirarodun.

Minä yritin vastata parhaan taitoni mukaan rehellisesti ja ilman mitään taka-ajatuksia kaikkiin kysymyksiin. Ja hyvin vastasinkin. Kone kertoi minulle välittömästi kyselyn loputtua sopivan koirarodun. Se on Amerikanvesispanieli, yhteen kirjoitettuna.

”Amerikanvesispanieli on spanieleihin kuuluva koirarotu. Se on noutava lintukoira. Rotu on erittäin oppivainen koira, joka rakastaa vettä. Nykyään rotu on pieni mutta metsästäjät arvostavat sitä.”

Niinpä. Tuommoinen se olisi kiva epäilemättä.

”Kokonsa puolesta se soveltuu veneestä ja kojusta metsästämiseen. 1900-luvun alussa englantilaisten noutajien suosio kasvoi Yhdysvalloissa ja amerikanvesispanielit vähenivät huomattavasti. Amerikanvesispanieleita on hyvin vähän Pohjois-Amerikan ulkopuolella ja ainoastaan neljä Suomessa ja noin 7 000 koko maailmassa.”

Olisipa mukava hankkia tuommoinen vesipeto. Sen kanssa olisi kiva tepastella iltaisin lenkillä ja vastaantuleville mainostaa, että hän on viides samanlainen Suomessa.

Kyseisen karvaturrin pentuhintaa en löytänyt mistään, joten ilmeisesti se liikkuu samoissa luokissa kuin sormenpään kokoisten raakatimanttien. Muutamia kuvia netissä oli, mutta niidenkin copyright-merkinnät ja kuvien ottajamerkinnät olivat niin tiukanoloisia, etten uskaltanut edes yrittää lainata niitä tänne. Sekin olisi ollut ilmeisesti kallista.

Jään siis edelleen ilman lemmikkiä, koska kone neuvoo minua hankkimaan sellaisen pennun, johon taloudelliset mahdollisuuteni eivät juuri nyt oikein riitä ja intoni tämmöisen harvinaisuuden metsästämiseen pitkin Amerikan-mannerta on olematon.

Lisäksi perheessä on siunauksellinen allergia, joka on säästänyt minut toistaiseksi lemmikkieläin – kurimukselta. Kun koko lapsuutensa ja nuoruutensa joutui maatalossa katsomaan, miten kotieläimet kahlehtiva vanhempia 7 päivää viikossa vuodesta toiseen, minulle kehittyi jo hyvin varhain semmoinen ajatus, että yksikään eläin ei kahlehdi minua enää koskaan eikä mitenkään.

Takapihan siilit on minun ystäviäni. Tontilla pesivät pönttölinnut ovat suloisia ja kohta laitan talviruokintasysteemit taas kuntoon. Mitään pysyvää suhdetta en aio eläimiin enää koskaan kuitenkaan solmia.

Hoivaviettini tyydyttää kultainennoutaja Retu II. Kun hänen isäntänsä lähtevät kuoron kanssa laulamaan viikonlopuksi, Retu II voi tulla meille hoitoon. Sille tehdään pellillinen sen herkkua, eli pannukakkua. Sitten Retua lenkitetään ja rapsutetaan ylenpalttisesti.

Tämäkin aiheuttaa valtaisan imurointi operaation jälkikäteen ja jonkin verran aivastelua, mutta se siedetään , kun saadaan samalla jokavuotinen vasta-ainerokotus alati vaaralliseen lemmikkieläinkuumeeseen.

Äärimmäisessä hätätilassa naapurissa asuva työtoverini on luvannut antaa omaa SEROPI -urostaan vapaasti lenkitettäväksi. Olen siis hyvin varustautunut, todistettavasti lemmikkieläimen kanssa toimeen tuleva, sisäiset pelkoni hyvin kätkemään kykenevä yksilö, jota voi vapaasti nimitellä vähän itsekkääksi , mutta joka pohjimmiltaan taitaa olla niin sikamaisen mukavuudenhaluinen, että on kykenemätön hankkimaan lemmikkiä.

>Spiritus Fortus

>

Kävin iltapäivällä töissä. Semmoinen on usein tarpeellista ja välttämätöntä näin loppukesästä alumni-opettajalle, sillä entiset opiskelijat vuosien takaa haluavat kokoontua uudelleen muistelemaan menneitä ja vielä kerran ryypiskelemään itsensä voipuneeseen tilaan.

Tänään oli vuorossa ryhmä, joka valmistui samaan aikaan kun aloitin opettajan työni. He ovat siis noin 52 vuotiaita nyt. Tätä ryhmää , luojan kiitos, ehdin opettamaan vain yhden kuukauden. Silti he muistivat minut paremmin kuin minä heidät. Pidin sitä ensin kohteliaisuutena, mutta nyt illemmalla tarkemmin asiaa ajateltuani ehkä se ei niin suuri kohteliaisuus lopultakaan ole.

Huomasimme tanssittaneemme samoja tyttöjä yhdessä 70-luvun lopulla. Opettajan kunniaksi on luettava se, että lopulta moni nuori nainen päätyi oppilaan vaimoksi eikä opettajan. On jossain määrin säädytöntä, jos opettaja ja oppilas syövät samasta kuormasta. Siitä asiasta riitti hymyä ja tarinaa. Tosin asiaa vähän hillitsi se, että jotkut näistä nuorista tytöistä olivat ehtineet varttua jumalattoman kauniiksi 49 vuotiaiksi leideiksi ja sattuivat olemaan kurssikokouksessa mukana.

Minulle esitettiin muodollinen kutsu osallistua myös iltamenoihin, mutta päätin antaa heidän muistella rauhassa omia asioitaan. Mitäpä minä siellä osaisin yön pikkutunneilla kertoa sellaista, joka heitä kiinnostaisi.

Heidän tarinansa taas ylittivät odotukset. Tämä ryhmä oli kuulemma yön pimeinä tunteina 30 vuotta sitten vieraillut vanhan luokan kokoelmahuoneessa. Siellä oli lasipulloissa säilyksessä erilaisia havaintomateriaaleita, osa ilmassa, osa nesteessä. Nämä humanterit olivat tämänpäiväisen tarinan mukaan vaihtaneet näyteyksilöille vähän kesymmät liemet ja juoneet säilöntäaineen parempiin suihin.

No rikos on 30 vuotta vanha, kaikki syylliset edelleen hyvässä hapessa ja hengissä, sekä kokoelmahuone täydellisesti saneerattu, joten rikos lienee vanhentunut.

Ymmärrätte varmaan, että tuota tarinaa vasten minä koen määrättyjä väristyksiä ja uskon, että illan ja yön mittaan luokkatapaaminen saattaa äityä hyvin railakkaaksi. Päätin leikata nurmikkoa, lukea Hotakaista ja viettää säädyllistä elämää. Vaikka mieleni kovasti mukaan tekeekin. Elämä on kuitenkin pääsääntöisesti yhtä helkkarin kieltäymystä ja siihen meidän on totuttauduttava.

>Ukkonen

>

Elokuu on parhaimmillaan. Luen uutta Hotakaista, ihmettelen kellastuneita viljapeltoja ja mietin kulunutta kesää. Paljon on tapahtunut ja paljon on vielä tapahtumassa.

Olen miettinyt paljon ukkosta. Koko kesä on mennyt ilman rajuilmoja ja salamointia. En muista tämmöistä kesää olleen ennen.

Nuorena ukkonen oli loppukesästä jokaviikkoinen vieras. Milloin paloi puinen muuntamo tai viljankuivaamo, milloin taas metsää. Usein se iski korkeisiin pihapuihin ja sai niiden kuoren halkeamaan. Ukkosta riitti ja sitä pelättiin.

Muuan tuttavaperhe pelkäsi ukkosta niin paljon, että perheenisä oli ostanut pihan nurkkaan katsastamattoman pakettiauton, jonne ukonilmalla koko perhe ryntäsi suojaan salamilta. Heillä oli luja usko siihen, että kumipyörät eristävät auton niin tehokkaasti, ettei salamalla ole suurta hinkua sitä kautta maihin.

Minun kotiini ukkonen tuli pitkin pitkiä puhelin- ja sähkölinjoja vaikka viimeisissä tolpissa oli ukkosenkello ja maadoitukset. Joskus se tuli puhelimeen saakka ja räjäytti koko puhelinkoneen pieniksi siruiksi, toisinaan se tuli taas sähkömittariin ja löi sieltä pieninä liekkeinä näkyville.

Naapurin Eino päivysti aina vesiämpärin ja vesikauhan kanssa ukkosella samassa huoneessa kuin sähkömittari oli. Koskaan hän ei onnistunut onneksi itseään tappamaan vaikka hän omien sanojensa mukaan oli valmiina heittämään vettä mittariin kun liekit lyövät.

Joskus ukkonen iski jonkun talon vesijohtoihin ja yritti sitä kautta maihin. Navetassa semmoinen yleensä tappoi yhden tai useamman naudan juomakuppinsa viereen.

Mutta tänä kesänä ukkoset ovat pysyneet poissa.

Kummallista.