Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

>Kauppias jalkapuuhun tuulikaappiin

>

Evira on ehdottanut häpeätarraa niiden kauppojen portinpieliin, joissa jauhelihaa ja muuta einestä roudataan viikkotolkulla edestakaisin kylmätiskistä toiseen. Häpeätarran saisi siitä kun päällekkäisiä päivämäärätarroja olisi viranomaisen edeltä käsin määräämä määrä. Tarran saisi myös siitä kun jauheliha kävelisi elintarviketarkastajaa ulko-ovelle asti vastaan.

Tillman ei malta olla jalostamatta hyvää ideaa eteenpäin. Samanlainen iso punainen pyöreä tarra pitäisi liimata myös ylinopeusrikkomuksiin syyllistyneiden autoilijoiden tuulilasin matkustajanpuoleiseen ylänurkkaan.

Rattijuopumukseen syyllistyneet liimaisivat ajoneuvon tuulilasiin punaisen pikari-tarran. Ja linnassa olleet käsiraudat. Koodiston kehittelyllä voitaisi päästä lopulta täydelliseen hallintaan ja itsekontrolliin.

Keltaista tähteä kenenkään rintaan tuskin ommellaan enää, sillä siitä saatiin aikoinaan huonot kokemukset. Raamatussakin maalattiin punaisia merkkejä ovenpieliin merkiksi ja sekin muistaakseni liittyi johonkin synkeään.

Tarrojen liimaaminen muutenkin on enempi pyhäkouluun ja ala-asteelle sekä päiväkoteihin sopivaa toimintaa, jolla vaikutetaan pienokaisten mielenkiinnon heräämiseen. Aikoinaan aikuiset laitettiin liimailemaan autoveromerkkejä tuulilaseihin. Kankea ja kummallinen järjestelmä aiheutti paljon kustannuksia ja hymyä.

Tillman ihmettelee vähän sitä, että kun viime vuosina on ollut kovasti vallalla semmoinen ajatus, että vapaa markkinatalous kyllä siivoaa markkinoilta epäkurantit tuotteet ja kauppiaat hyvin nopeasti ja jäljelle jäävät vain puhtoiset pulmuset, niin mihin ihmeeseen sitä nyt sitten tarvitaan tämmöistä itäsaksalaista tarrakeskustelua.

Kuka niistä tarroista päättä ? Kuka selittää kuluttajille, että viime kuun punainen tarra on nyt K-kaupasta poistunut, kauppias tullut asiakasuskoon ja jauhelihasta voi taas vääntää vaikka tartar-pihvin.

Tässä maassa ei ole päästy selvyyteen ylinopeussakotuksesta ja sen tasapuolisuudesta, ei pystytä valvomaan kännykän käyttöä liikenteessä eikä millään meinattu pystyä selvittämään vaalirahojen alkuperää. Ja nyt joku neropatti sitten on rakentamassa tarrakampanjaa kauppojen ovien pieleen.

En lakkaa ihmettelemästä. Niin kuin ei meillä olisi ihan tarpeeksi taas ensi talvena mietittävää siinä, mistä saadaan seurakuntien ja pelastusarmeijan leipä- ja ruokapankkeihin tarpeeksi epäkurantin rajamailla muhivaa viimeisen päiväyksen einestä ja pöperöä. Panetteko te helkkarin ideasepot ne tarkastajanne ja tarra-tanelit myös niiden autotallien ja teollisuushallien oven pieliin liimailemaan punaisia ja keltaisia tarroja jonottavien ihmisten silmien edessä ?

Tervetuloa lukijaksi Jenni.

>Ihmisen osa

>

Kari Hotakainen on Juha Seppälänsä lukenut. Ihmisen osa nojaa Paholaisen Haarukan teemoihin niin vahvasti että Seppälä-fania hymyilyttää, hykerryttää ja lopulta kauhistuttaakin. Luulin olevani ainoa, joka ahdistuu, luulin olevani ainoa, joka ajattelee viimeisten vuosien olleen vuoden 1992 jatkumoa. Luulin olleeni ainoa, joka ei mitään nousukautta enää nähnyt.
Hotakainen laittaa nappikauppias Salme Malmikunnaksen kirjamessuille tarkkailemaan ironiseen sävyyn kirjailijan elämää. Salme ajattelee olevansa ulkopuolinen ja ymmärryksen tavoittamattomissa, mutta sitten tapahtuu kuitenkin kaikki se paha, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua vähän tasaisemmin koko ihmiskunnalle. Malmikunnas joutuu lopultakin ottamaan kantaa yhteiskunnan amok-juoksuun. Paavon ja Salmen oma selviytyminen ei enää riitä vaan vielä pitää huolehtia ja auttaa, vaikka maailma on muuttunut vieraaksi ja käsittämättömäksi.
Salme päättää myydä elämänsä kirjailijan käyttöön 7000 eurolla. Hän päättää kertoa elämästään vain sen, minkä katsoo tarpeelliseksi. Elämä näyttää pohtivan asioita vähän toisin. Se laittaa lopulta entisen nappikauppiaan, kaupanteon ammattilaisen, käymään kauppaa kaikkein arvokkaimmilla kauppatavaroilla mitä hänellä on.
Malmikunnaksen lapset elävät viitekehyksessä, jonka Hotakainen on leikannut terävällä veitsellään irti tästä yhteiskunnasta. Juuri kukaan meistä ei säästy Hotakaisen tarkalta analyysiltä. Eniten hän viiltää niitä, jotka käyvät kauppaa elämässään tyhjyydellä ja pelkillä sanoilla. Jotka myyvät pelkkää silkoa.
Paavo Malmikunnas on valinnut puhumattomuuden. Ainakaan hän ei Hotakaisen maailmassa syyllisty jonnin joutavaan elämyskaupusteluun, vaan menee puuliiteriinsä mököttämään.
Jos olisin Jari Sarasvuo, pyytäisin tätä teosta signeerattuna liikelahjana sata kappaletta itselleni. Häntä ei nimeltä mainita, hän ei varmaankaan ihan yhtä kummallinen ole kuin Kimmo, mutta sisällöntuottaminen ja sanojen myynti saavat Hotakaiselta niin iloista ruoskintaa, että kohteeksi kelpaa oikein mainiosti hiihtäjän poikakaveri.
Kirjan lopulla toivoa herättää se, että Paavo Malmikunnas saa äänensä takaisin. Joiltakin se taas menee lopullisesti. Hotakainen antaa yhteisölle toivoa ja uskoa, mutta aikalailla alusta ja tyhjästä moni joutuu aloittamaan. Leipäjonokuvaukset, irtisanomiset ja munkkilatina-liturgiat tulevat kovin kipeiksi kokemuksiksi taas ensi talven aikana niin monelle meistä. Yhteiskunnan suojaverkot ovat lopultakin aika repaleiset. Niiden varaan Hotakainen ei laske. Hän laittaa ihmisensä selviytymään, mutta vaikeimman kautta. Enää ei ole pullamössö-vaihtoehtoa.
” Sitä olen miettinyt, että paljonko voidaan ottaa, ettei jäljelle jää mitään. Ja mitä se on se ei mitään? Meille on näytetty elämä ja kuolema, niitä kokemuksia ei ainakaan enää voi meiltä ottaa. Mutta ollaanko me nähty liikaa, se minua mietitytti tuolla liiterissä. Nämä ovat nyt niitä suhteellisuusasioita, joista puhuttiin kerran sinun kanssasi. Että mikä se ihmiselle piisaa ? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento ?”

Kari Hotakainen: Ihmisen osa ( Paavo Malmikunnas pohtii)