>Kone tarjosi karvaista lämpöä elämääni…

by Michael Tillman

>

Näpyttelin äsken aikani kuluksi ja mielenkiinnosta vähän Iltasanomien sivuilla olevaa Hauvakonetta. Kyseinen aparaatti kertoo uusavuttomalle hänelle sopivan koirarodun.

Minä yritin vastata parhaan taitoni mukaan rehellisesti ja ilman mitään taka-ajatuksia kaikkiin kysymyksiin. Ja hyvin vastasinkin. Kone kertoi minulle välittömästi kyselyn loputtua sopivan koirarodun. Se on Amerikanvesispanieli, yhteen kirjoitettuna.

”Amerikanvesispanieli on spanieleihin kuuluva koirarotu. Se on noutava lintukoira. Rotu on erittäin oppivainen koira, joka rakastaa vettä. Nykyään rotu on pieni mutta metsästäjät arvostavat sitä.”

Niinpä. Tuommoinen se olisi kiva epäilemättä.

”Kokonsa puolesta se soveltuu veneestä ja kojusta metsästämiseen. 1900-luvun alussa englantilaisten noutajien suosio kasvoi Yhdysvalloissa ja amerikanvesispanielit vähenivät huomattavasti. Amerikanvesispanieleita on hyvin vähän Pohjois-Amerikan ulkopuolella ja ainoastaan neljä Suomessa ja noin 7 000 koko maailmassa.”

Olisipa mukava hankkia tuommoinen vesipeto. Sen kanssa olisi kiva tepastella iltaisin lenkillä ja vastaantuleville mainostaa, että hän on viides samanlainen Suomessa.

Kyseisen karvaturrin pentuhintaa en löytänyt mistään, joten ilmeisesti se liikkuu samoissa luokissa kuin sormenpään kokoisten raakatimanttien. Muutamia kuvia netissä oli, mutta niidenkin copyright-merkinnät ja kuvien ottajamerkinnät olivat niin tiukanoloisia, etten uskaltanut edes yrittää lainata niitä tänne. Sekin olisi ollut ilmeisesti kallista.

Jään siis edelleen ilman lemmikkiä, koska kone neuvoo minua hankkimaan sellaisen pennun, johon taloudelliset mahdollisuuteni eivät juuri nyt oikein riitä ja intoni tämmöisen harvinaisuuden metsästämiseen pitkin Amerikan-mannerta on olematon.

Lisäksi perheessä on siunauksellinen allergia, joka on säästänyt minut toistaiseksi lemmikkieläin – kurimukselta. Kun koko lapsuutensa ja nuoruutensa joutui maatalossa katsomaan, miten kotieläimet kahlehtiva vanhempia 7 päivää viikossa vuodesta toiseen, minulle kehittyi jo hyvin varhain semmoinen ajatus, että yksikään eläin ei kahlehdi minua enää koskaan eikä mitenkään.

Takapihan siilit on minun ystäviäni. Tontilla pesivät pönttölinnut ovat suloisia ja kohta laitan talviruokintasysteemit taas kuntoon. Mitään pysyvää suhdetta en aio eläimiin enää koskaan kuitenkaan solmia.

Hoivaviettini tyydyttää kultainennoutaja Retu II. Kun hänen isäntänsä lähtevät kuoron kanssa laulamaan viikonlopuksi, Retu II voi tulla meille hoitoon. Sille tehdään pellillinen sen herkkua, eli pannukakkua. Sitten Retua lenkitetään ja rapsutetaan ylenpalttisesti.

Tämäkin aiheuttaa valtaisan imurointi operaation jälkikäteen ja jonkin verran aivastelua, mutta se siedetään , kun saadaan samalla jokavuotinen vasta-ainerokotus alati vaaralliseen lemmikkieläinkuumeeseen.

Äärimmäisessä hätätilassa naapurissa asuva työtoverini on luvannut antaa omaa SEROPI -urostaan vapaasti lenkitettäväksi. Olen siis hyvin varustautunut, todistettavasti lemmikkieläimen kanssa toimeen tuleva, sisäiset pelkoni hyvin kätkemään kykenevä yksilö, jota voi vapaasti nimitellä vähän itsekkääksi , mutta joka pohjimmiltaan taitaa olla niin sikamaisen mukavuudenhaluinen, että on kykenemätön hankkimaan lemmikkiä.