Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

>Spiritus Fortus

>

Kävin iltapäivällä töissä. Semmoinen on usein tarpeellista ja välttämätöntä näin loppukesästä alumni-opettajalle, sillä entiset opiskelijat vuosien takaa haluavat kokoontua uudelleen muistelemaan menneitä ja vielä kerran ryypiskelemään itsensä voipuneeseen tilaan.

Tänään oli vuorossa ryhmä, joka valmistui samaan aikaan kun aloitin opettajan työni. He ovat siis noin 52 vuotiaita nyt. Tätä ryhmää , luojan kiitos, ehdin opettamaan vain yhden kuukauden. Silti he muistivat minut paremmin kuin minä heidät. Pidin sitä ensin kohteliaisuutena, mutta nyt illemmalla tarkemmin asiaa ajateltuani ehkä se ei niin suuri kohteliaisuus lopultakaan ole.

Huomasimme tanssittaneemme samoja tyttöjä yhdessä 70-luvun lopulla. Opettajan kunniaksi on luettava se, että lopulta moni nuori nainen päätyi oppilaan vaimoksi eikä opettajan. On jossain määrin säädytöntä, jos opettaja ja oppilas syövät samasta kuormasta. Siitä asiasta riitti hymyä ja tarinaa. Tosin asiaa vähän hillitsi se, että jotkut näistä nuorista tytöistä olivat ehtineet varttua jumalattoman kauniiksi 49 vuotiaiksi leideiksi ja sattuivat olemaan kurssikokouksessa mukana.

Minulle esitettiin muodollinen kutsu osallistua myös iltamenoihin, mutta päätin antaa heidän muistella rauhassa omia asioitaan. Mitäpä minä siellä osaisin yön pikkutunneilla kertoa sellaista, joka heitä kiinnostaisi.

Heidän tarinansa taas ylittivät odotukset. Tämä ryhmä oli kuulemma yön pimeinä tunteina 30 vuotta sitten vieraillut vanhan luokan kokoelmahuoneessa. Siellä oli lasipulloissa säilyksessä erilaisia havaintomateriaaleita, osa ilmassa, osa nesteessä. Nämä humanterit olivat tämänpäiväisen tarinan mukaan vaihtaneet näyteyksilöille vähän kesymmät liemet ja juoneet säilöntäaineen parempiin suihin.

No rikos on 30 vuotta vanha, kaikki syylliset edelleen hyvässä hapessa ja hengissä, sekä kokoelmahuone täydellisesti saneerattu, joten rikos lienee vanhentunut.

Ymmärrätte varmaan, että tuota tarinaa vasten minä koen määrättyjä väristyksiä ja uskon, että illan ja yön mittaan luokkatapaaminen saattaa äityä hyvin railakkaaksi. Päätin leikata nurmikkoa, lukea Hotakaista ja viettää säädyllistä elämää. Vaikka mieleni kovasti mukaan tekeekin. Elämä on kuitenkin pääsääntöisesti yhtä helkkarin kieltäymystä ja siihen meidän on totuttauduttava.

>Ukkonen

>

Elokuu on parhaimmillaan. Luen uutta Hotakaista, ihmettelen kellastuneita viljapeltoja ja mietin kulunutta kesää. Paljon on tapahtunut ja paljon on vielä tapahtumassa.

Olen miettinyt paljon ukkosta. Koko kesä on mennyt ilman rajuilmoja ja salamointia. En muista tämmöistä kesää olleen ennen.

Nuorena ukkonen oli loppukesästä jokaviikkoinen vieras. Milloin paloi puinen muuntamo tai viljankuivaamo, milloin taas metsää. Usein se iski korkeisiin pihapuihin ja sai niiden kuoren halkeamaan. Ukkosta riitti ja sitä pelättiin.

Muuan tuttavaperhe pelkäsi ukkosta niin paljon, että perheenisä oli ostanut pihan nurkkaan katsastamattoman pakettiauton, jonne ukonilmalla koko perhe ryntäsi suojaan salamilta. Heillä oli luja usko siihen, että kumipyörät eristävät auton niin tehokkaasti, ettei salamalla ole suurta hinkua sitä kautta maihin.

Minun kotiini ukkonen tuli pitkin pitkiä puhelin- ja sähkölinjoja vaikka viimeisissä tolpissa oli ukkosenkello ja maadoitukset. Joskus se tuli puhelimeen saakka ja räjäytti koko puhelinkoneen pieniksi siruiksi, toisinaan se tuli taas sähkömittariin ja löi sieltä pieninä liekkeinä näkyville.

Naapurin Eino päivysti aina vesiämpärin ja vesikauhan kanssa ukkosella samassa huoneessa kuin sähkömittari oli. Koskaan hän ei onnistunut onneksi itseään tappamaan vaikka hän omien sanojensa mukaan oli valmiina heittämään vettä mittariin kun liekit lyövät.

Joskus ukkonen iski jonkun talon vesijohtoihin ja yritti sitä kautta maihin. Navetassa semmoinen yleensä tappoi yhden tai useamman naudan juomakuppinsa viereen.

Mutta tänä kesänä ukkoset ovat pysyneet poissa.

Kummallista.