>Tein parhaani ja katson mihin se riittää
>
Kuten varmasti on käynyt useissa tilanteissa selville, en normaalisti harrasta urheilua, katso urheilua, enkä diggaa sitä myöskään, muuten kuin ehkä vedonlyönnin kohteena ja sosiologisena kummajaisena. Vuosittain kuitenkin eteen tulee tilanteita jolloin liha on heikko ja minäkin viivähdän hetken kamppailujen äärellä.
Tänään oli riemullista nähdä miten marokkolainen 1500 metrin juoksija näytti kieltään saksalaiselle valkoiselle toimitsijanaiselle. Lady tuli kertomaan rivistön ääreen keltaisen paperin kanssa vähän siitä, miten viivan takana ollaan ennen kuin paikallisen Veikko Artmanin pistooli puhuu. Kun lady käänsi selkänsä, tämä nyljetyn oravan näköinen nulikka näytti toimitsijanaisen selälle kieltä ja hymyillen vielä katseli ympärilleen, että huomasiko kukaan muu kavereista miten tässä laitetaan nainen ojennukseen. Näin meillä. Naiset ei hypi silmille.
No Allah rankaisi poikaa ja jätti pojan pois mitaleilta. Kaikilla muillakin juoksussa oli ennen lähtöä kovasti asiaa omille jumalilleen. Minä en aikaisemmin tiennytkään sitä, että islamilaisessa uskossakin tehdään ristinmerkkiä. Ainakin se merkki tuntui olevan kaikille tärkeää. Joukossa oli yksi valkoinen juoksija Ranskasta, mutta hän oli ehkä pakana, sillä en nähnyt hänen tekevän merkkiä.
Hyvä että tekivät. Tillman uskoo lujasti siihen, että urheilijankin on syytä edes vähän luottaa johonkin korkeampaan, eikä vain lisäaineisiin.
Kotimaa ei niin monelle tuntunutkaan olevan ihan sementtiin valettu juttu. Bahrainin mieskin on vissiin jostain päin Afrikan mannerta lähtenyt parempien harjoitusolosuhteiden ääreen. Suomen kiekonheittäjäkin on jostain sieltä päin kotoisin. Urheilijat näyttävät olevan meidän aikamme palkkasotureita tai gladiaattoreita, jotka myyvät palveluksensa sille, joka eniten maksaa.
Maahanmuuttoviranomaiset voisivat meille Suomeen seuloa lisää näitä innokkaita urheilijanuorukaisia tulijoiden joukosta. Meidän menestyksemme jää muuten kovin vaatimattomaksi ja mitalitaulukossa menevät nämä emiraatit ja sheikkikunnat ohi meistä. Toisaalta ilkeästi voisi ajatella, että maahanmuuttajan tuoma mitali ei ole yhtä arvokas kuin alkuperäisväestön edustajan voittama.
Kiekkomiehet syljeksivät kiekkoon aika ronskisti. Kyllä siinä kuluu käsidesiä toimitsijoilta kovasti kun kiekkohäkin takana hinkkaavat pelivälineestä liukkautta ja klimppejä pois. Vaarana on tietenkin se, että käy niin kuin Veikko Huovisen novellissa, jossa kuulantyöntäjien keskuuteen levisi kauhistuttava ja pelottava tauti, koska jokainen syleksi vuorollaan samaan kuulaan aika jöötejä.
Kiekkomiesten ja muidenkin kenttälajien urheilijoiden henkilökohtaiset valmentajat yrittävät jokaisen suorituksen jälkeen 70 metrin päästä katsomosta mimiikalla ja elekielellä näyttää urheilijalle, mikä meni vikaan suorituksessa ja mitä pitää tehdä seuraavalla kerralla toisin. Minä nautin suunnattomasti näistä pantomiimiesityksistä. Ne ovat jotenkin epätoivoisia. Tässä lajissa suomalaiset keihäsvalmentajat ovat ylivertaisia.
Urheilijoiden joukossa on nyt vähän enemmän tummia ihmisiä kuin vuonna 1936. Aatu saattaisi pyörähtää haudassaan, jos pääsisi näkemään asian tilan. Onneksi ei nyt kuitenkaan pääse.
Mutta muuten on mukavaa aikaa tämä kisaviikko. Marketissa ei ole ristin sielua illalla ja ostokset voi tehdä rauhassa. Muissakin kaupoissakin on tilaa enemmän kuin tavallisesti.