>Hallaa alavilla mailla

>

Tänään kirjoittaminen ei oikein luista. Olisi siis viisasta olla kirjoittamatta, mutta kun en osaa. Nämä aamuhetket kun ovat tulleet osaksi rutiinia ja olo tuntuisi tyhjältä ilman näitä. Aurinko lämmittää aavistuksen, uusi sanomalehti odottaa vielä laatikossa ja hengissä säilyneet linnunpokaset hätistävät emot aamupalan etsintään.

Yöpakkanen sopii oikeastaan aika hyvin vaalipäivän aamun taivastelun aiheeksi. Yöpakkanen, joka kaatoi Malmin hautausmaalta toista sataa hautakiveä, tappoi puolet linnunpoikasista ja vikuutti kasvustoja pitkin Suomea.

Malmin hautausmaalla hilluneet ovat esimerkki yhteisön vieraantumisesta ja todellisuuden muuntumisesta, mutta myöskin kovimmista myrkyistä ja huonommista vanhemmista.

Sata vuotta sitten yöhalla tarkoitti nälkää ja katoa. Seuraavana talvena osa karjasta piti teurastaa rehun puutteen vuoksi ja sittenkin keväällä limppua ei tahtonut olla enää kellään, sillä sitä viljaa ei leipätarkoitukseenkaan ollut, saatikka rehuksi.

Nyt yöhalla ei tarkoita kenellekään enää oikeastaan mitään. Suurin huoli on koristekukkien selviämisestä.

Hautakivet taas kaatuivat vieraantumisen vuoksi, ei hallan vuoksi. Hautakivien kaatuminen on kuitenkin oiva esimerkki siitä, kuinka kauas nykyihminen on ajautunut elämän ja kuoleman ikiaikaisesta kiertokulusta. Hallalla ei ole meille enää suurta merkitystä. Myös kuoleminen on piiloutunut ja arkipäiväistynyt. Ihmiset kuolevat hoitokodeissa ja sairaaloissa.

Haudan merkitys siirtymäriitin ulkoisena merkkinä on muuttunut epäselväksi. Se, että yksittäinen huumenuori tai anarkistiryhmä kaataa 100 hautakiveä oireilee uuden huumausaineen ominaisuuksista ja yhteisön arvomaailman muutoksista.

Hautarauhan olemassaolo on ollut selvä ja vahva, mutta sitä on kaikissa kulttuureissa aina rikottu. Usein on käynyt sitten niin, että ne yhteisöt, jotka ovat innokkaammin tehneet kirkoista elokuvateattereita ja hautakivistä talonperustuskiviä, ovat lopulta kestäneet tätä ajan hammasta vain määrällisesti. Pienen tauon jälkeen ristinmerkkiä on taas innolla tehty.

Ei siis mitään uutta maailmassa. Hautakiviä on aina kaadettu ja tullaan aina kaatamaan. Pelottavaa on se, mitä semmoinen kertoo meidän yhteisöstämme ja meidän tulevaisuudestamme. En haluaisi tulla haudatuksi kunnalliselle hautausmaalle, jossa alueet ja niiden koko on jaettu poliitisten voimasuhteiden perusteella.

Emme osaa yhdistää kehitystä ja historiaa toisiinsa. Emme osa yhdistää edes tarinaa ja todellisuutta toisiinsa. Paitsi ehkä jotkut osaavat Naamakirjassa.

Tyttäreni on hoitanut viime viikon ajan rippikoululeirin sisällöntuottamista. Vanha tarina on pitänyt saada nuorille sopivaan muotoon ja pakettiin. Hän kertoi heidän viikolla askarrelleen Jeesukselle Facebook – profiilin. Käsittääkseni kuitenkin vain pahville.