>Lohko A… lohko B… lohko C

by Michael Tillman

>

Kulttuurin köyhtyminen ja rikastuminen kulkevat käsi kädessä. Internet ja muut tiedon pellot on nimetty hyvin tarkasti. Jos haluat jakaa Lauri Tähkää ystävillesi netin välityksellä, sinun on vain tiedettävä sopivan välitysmedian nimi ja ystäväsi osoite. Tätä sarkaa ja näitä vainioita on sitten oikealle ja vasemmalle. Tottumattoman on vaikeaa toimia, ellei tiedä, onko ystävä Naamakirjassa, Twitterissä, Bebossa vai My Space – luukussa.

Tavalliset, viljan viljelyyn tarkoitetut pellot on sitä vastoin nykyään eroteltu toisistaan kirjaimien avulla eri lohkoihin. Tänä vuonna on kauraa lohkolla A, nurmea lohkolla B ja ohraa lohkolla C. Brysselin satelliitti vahtii sitä, että näin tosiaan on ja rajojen yli ei mennä. Rajat ovat digitaalisessa muodossa eu- tarkastajan läppärissä.

Ennen pelloilla ja vainioilla oli omat nimet. Suo tarkoitti tietenkin vainiota, joka oli raivattu suosta pelloksi. Jo nimestä saattoi aavistaa, että siellä ei sokerijuurikas ja vehnä viihtyneet. Suon takana oli tietenkin pieni Perävainio, joka joskus huonoina vuosina jätettiin viljelemättä. Hyvinäkin vuosina se oli vaikea viljeltävä, sillä sinne oli paha kulkea huonoa väylää myöden. Heinäkuormat kaatuivat ja viljasadon sotkivat hirvet.

Jokiranta oli tietenkin joen rannassa. Sellainen oli yleensä pitkä sarka, suurikin välillä ja sinne saattoi laitta mitä tahansa, ellei sitten tullut tulva. Umpaitaus oli vainio, joka oli ostettu karjalaisilta siirtolaisilta. Sen laidassa oli kummallisia heinäseipäitä ja laidassa suuri monttu. Heinäseiväs malli oli Räisälästä. Monttu taas oli syntynyt siitä, kun siirtolaisisäntä oli yrittänyt 40-luvun lopulla raivata suurta kiveä pois kahdella telamiinalla. Ne hän oli sukeltanut asekätkentä-kätköstä meidän uimapaikkamme vierestä.

Sitten oli tietenkin Uusivainio, jonka vaari oli kuokkinut viimeksi. Kotivainio oli taas se alue, joka lähti pihasta kohti jokea. Joen takana oli Järvenrannan vainio. Se taas oli joka kevät hyvää hauenkutu aluetta. Rimmi oli taas vainio, jonka nimi periytyi entisiltä omistajilta. Samoin Samulinmaa oli aikoinaan omistanut eräs Samuli, joka lähti Australiaan ja joka vasta aikojen kuluttua suostui viimein myymään peltonsa.

Jos pellolla tai vainiolla ei ollut selvää omaa nimeä, sanottiin, että mennään äestämään kellarin taakse.

Naapureilla oli kummallisia nimiä. Siksi, että pellot eivät sekoittuisi keskenään. Joskus oli kuitenkin pakko metsäpalon jälkeen nimittää kaikkia alueen peltoja sanalla Palo. Silloin puhuttiin erikseen talon tai torpan nimellä ja lisättiin siihen sitten sana Palo.

Muitakin hienoja nimiä joutui pieni lapsi ensi töikseen opettelemaan. Käärmeenkuopalla oli usein nähty käärmeitä tiellä, Susikuopan kohdalla taas oli vielä nähtävissä suden pyyntikuopan syvennys tien vieressä. Jokaisella kalliolla ja mäellä oli oma nimi. Ei välttämättä kuitenkaan se, jonka kartoittaja oli karttaansa hyväksynyt.

Minä myönnän, että olen vähän hukassa urbaanissa ympäristössä. Kadut ovat tietenkin selviä, nettiosoitteet varmoja kelillä kun kelillä, mutta inhimillisyys jotenkin nykymenosta puuttuu.

Edelleen, kun ajan Teilinummen läpi pitkin asfalttitietä, kylmät väreet kulkevat selässäni. Tiedän vielä hyvin tarkasti sen kiven ja paikan, jossa kotipitäjäni viimeinen mestaus suoritettiin.

Nykyihminen kuitenkin alitajuisesti kaipaa kontekstia ja tarinaa. Ohjenuoraksi ei välttämättä riitä navigaattorin naisen pehmeä ääni.

Ystäväni kertoi, että Porin puolessa, Ulvilassa, on kyläkunta, jonka nimi on Suolisto. Kylän perällä asustelee kuulemma henkilö, jolle ystävälliset ystävät lähettävät matkoiltaan postikortteja osoitteella: Ulvila, Peräsuolisto.