>El destino de un viaje – matkakohde

by Michael Tillman

>

Lähden pariksi päiväksi nuorison kanssa ihmettelemään pääkaupungin humua. Yritämme sivistää itseämme siellä ja saada hyviä vaikutteita, joista riittäisi iloa sitten vuoden mittaan myös täällä periferiassa.

Minä en ota mukaan tietoyhteiskunnan vempaimia, joten suuren osaa ajastani olen sähköisen verkon lähialueella, mutta siihen kytkeytymättömänä ja siten tavoittamattomissa. Blogi päivittyy vähän huonosti.

Kirjoitan asioita matkalla mustaan vahakantiseen vihkoon ja uloskirjaan niitä sitten valikoiden sunnuntaina. Yritän korjata tenttejä matkan aikana, nukkua ja olla vaan. Yritän nauttia siitä, että joku muu luennoi ja minä saan kuunnella.

Huomaan kummallisen piirteen. Olen huolissani siitä, että lukijat kaikkoavat jonnekin poissaolon aikana. Merkillinen asia. Ihminen näköjään tulee ahneeksi lukijoidenkin suhteen ja kokee menetykseksi kadonneet lampaat. Kuvittelee sen asian jotenkin niiden viaksi, jotka lähtevät lukemaan muualle. Kuvittelee omistavansa lukijansa.

Illalla nollaan hölmön ajattelun ja keskityn nuoren miehen kanssa keskustelemaan historiasta. Ehkä saunomme ja parannamme maailmaa. Juon Jaffaa ja siunaan markkinamiehiä, jotka eivät ole muuttaneet perinteisen limonadin tuotemerkkiä vähemmän sionistiseksi.

Huomenna pälyilen epäillen erkkolaista lasipalatsia, kummastelen ihmisten kiirettä ja mietin ketkä vastaantulijoista todella periytyvät Rauman ja Porin porvareista, jotka tänne aikoinaan komennettiin. Jos näette vastaantulijan hymyilevän teille ja katsovan silmiin kohtaamistilanteessa jalkakäytävällä, silloin tiedätte että siinä menee Tillman. Täällä meillä nimittäin on sellainen tapa, eikä siitä tavasta osaa kahden päivän ajaksi luopua.

Mainokset