>Lanzarse – syöksyä

by Michael Tillman

>

Puhuin tänään kuusi tuntia putkeen. Välissä aina 10 minuutin tauko ja yksi lounastunti. Puhuin nuorison uuvuksiin vaikka unta itsellä oli vaivaiset 3 tuntia viime yönä. Tänään pitää lisätä unihiekka-annosta molemmista purkeista. On todettava vain tyynesti, että kyllä lenkit kestää jos resepteissä on virtaa. Kierroksia on nyt sen verran kunnolla koneessa, että psykiatrirouva puhaltaisi jäähylle välittömästi, jos näkisi.

On vähän huono omatuntokin. Toinen blogi roikkuu joulukuisen merkinnän varassa, vain vaivoin hengissä. Sinne olisi saatava tekstiä mielenterveyspotilaan riemusta. Sellaista aikaa nimittäin moni meistä alitajunnassaan elää tänä keväänä.

Kun oma psyyke on rähjä-asteella, lähellä räjähtämistä, toisten paniikki on jopa lohdullista. Ei tunnu enää niin yksinäiseltä. Ympärillä ei ole ylenpalttisuuden kulutusjuhlaa, riemukkaita irtiottoja eikä seesteistä harmoniaa. Kun yhteiskunta ryhtyy sairastamaan, ennestään sairaalle ei tule entistä pahempaa, vaan muu porukka siinä lähestyy sinua, tulee rinnalle ja synnyttää kummallisen ja valheellisen onnen tunteen. Nyt en ole yksin, nyt yhteiskunnaan on pakko hetkeksi hengähtää, nyt ne eivät karkaa horisonttiin. Jospa ne nyt ymmärtäisivät edes vähän.

Kummallinen kuvio tuo on. Eipä ole asiasta juurikaan ollut artikkeleita tai keskustelua julkisuudessa, mutta niin sen asian aistii. On mukavampi välillä syöksyä kohti hornaa kun muutkin joutuvat pitämään huiveistaan kiinni.