>El espacio – avaruus

by Michael Tillman

>

Paluu maanpinnalle tapahtui illalla yhdentoista aikaan. Töistä kotiuduin kaikkine murheineni vasta puoli kahdeksan, jolloin virtaa oli vielä liikaa miehessä iltatoimiin ja joutenoloon. Kellonympärys oli jäänyt päälle.

Luin Katri Lipsonin Kosmonautin unta ja väsymystä odotellessani. Ajattelin, että Finlandia ehdokas, vuoden esikoinen ja muutenkin kiitetty kirja saisivat minut pois työpäivän painajaisista.

Mutta minä petyin. Kirja oli vähän ahdistava, rujon romanttinen kuvaus 1980-luvun Murmanskista ja kahdesta nuoresta pojasta. Ymmärsin hyvin poikien kasvukivut ja haaveet, ymmärsin hyvin jopa kiusattua musiikinopettajaa, mutta suuren isänmaallisen valtion rooli jäi hataraksi. Tällä kertaa en voinut olla samaa mieltä arvostelijoiden kanssa.

Kirja on hyvä kirja. Se on erinomainen kirja ollakseen esikoinen. Kirjassa on syvyyttä ja tuoreutta, mutta Finlandia ehdokas se ei ole. Ei missään nimessä.

Neuvostorealismin kuvaus on osin hätkähdyttävää, osin jopa epäuskottavaa. Venäläiset on laitettu puhumaan kliseenomaisia lauseita ja pöydällä ovat kaikki suolakurkku ja suolasieni kliseet. Ja kuitenkin , heti kun tarina kohtaa taas avaruudesta haaveilevan nuoren miehen taikka kiusatun opettajan, voimaa kertomukseen virtaa kuin miehiä Punaiselle torille vappuparaatissa.

Ja niin kuin elämässäkin, pääroolin vie lopulta kosmonautin paras ystävä, jonka lomakokemusten kautta tuskaa ja ahdistusta sitten puretaan joka puolelle ja kaikin keinoin. Jotain neuvostovaltion oleellista herkkää kieltä siinä vaiheessa soitetaan.

Kosmonautista on sanottu, että se on ehjä romaani. Olen eri mieltä. Minusta romaani on rikkonainen ja osin kaoottinen. Ehjä se on vain rikkonaisuudessaan. Minun oli vaikea seurata juonta, minun oli vaikea ymmärtää, mitä nuorelle pojalle todella tapahtui ennen sairaalaan joutumistaan ja sairaalan jälkeen. Minä en lopultakaan ymmärtänyt ja tajunnut kuka ja missä lopulta keksivät illuusion Kosmonautista; poika pienenä lumihangessa, vai neuvostoviranomaiset votkatuiskeessa ymmärryksensä pohjamudissa.

Tuli mieleeni lopuksi toinenkin kosmonauttikuvaus. Joni Skiftesvikin romaani Gagarin lumessa (2000) käsittelee vähän samoja teemoja vähän samoin keinoin. Jostain syystä siitä kirjasta pidin enemmän. Toisaalta tämä Lipsonin Kosmonautti voi olla niin hyvä kirja, että en ensilukemiseltani saanut siitä irti tarpeeksi.

Olen lukenut nyt 4 tämänvuotista Finlandiaehdokasta ynnä rannalle jätetyn Tervon. Edelleen Seppälä ja Åsbacka keikkuvat minun listani kärjessä. Yritän lukea vielä loputkin ehdokkaista, jotta voin jotain lopullista sanoa asiasta. Nyt ryhdyn kuitenkin taas pyörittämään tahkoa