>El camino – tie

>

Julkisuuteen on saatu ensimmäisiä alustavia tietoja elvytyspakettien väylähankkeista. Hirvaskankaalle, Jyväskylän pohjoispuolelle ryhdytään rakentamaan alikulkua nelostien alitse. Siilinjärvelle ryhdytään rakentamaan jotain muuta, Joensuuhun tulee valtatie 6 remonttia, Poriin väylää. Summat voi jokainen katsoa itse.

Sitten pitääkin vain asettaa Suomen kartalle hallituksen ministerien kotipaikkakunnat. Kun ne on saatu, voi mittailla kyseisten hankkeiden ja ministerien kotirappusten välimatkan. Kun näin saadut välimatkat lasketaan yhteen, tulokseksi voi odottaa muutamaan kymmentä kilometriä.

Toivoa sopii, että tulevien hallitusten ministerit aina ymmärretään valita suurilta paikkakunnilta. Muuten käy vielä niin, että tilattu tie ei mahdu kotipitäjän rajojen sisälle ja se on laitettava tilanpuutteessa kovasti mutkille .

>Photo Friday

>

This time Photo Fridays challenge is ”costume”.

This couple is not singing Jailhouse Rock. They just want to put a spell on you.

You can click them bigger

>El sueno – uni

>

Tänään Tillman on apaattinen ja väsynyt. Aamun uutiset eivät ole kovin riemastuttavia ja viime yönä jatkui sama härdelli, josta jo eilen kirjoitin. On vähän nuutunut olo ja tämän ikäinen mies tarvitsisi jo lepoa.

Vähän mieltä piristi se, että joku oli löytänyt reliktin Leipzigistä. Siellä oli ollut nimittäin vuodesta 1988 joku kaksio ihan koskemattomana ja pöydät ynnä hyllyt täynnä derkku-kamaa.

Toisaalta taas mieli menee vakavaksi kun huomaa verkkosivulla uutisen, jossa ilmoitetaan että Irakissa on pystytetty patsas sille äskeiselle kengänheittäjälle. Kengänheittäjän kenkämallia kuulemma Irakissa tehdään taukoamattomassa kolmivuorossa ja kenkätehtaan koneet huutaa hoosiannaa. Markkinat ovat auenneet

Jari Sarasvuo on kehitellyt laskusuhdanteeseen uuden opin. Nyt on kyse Fight club. Kuntorääkkiä kuutena aamuna viikossa. Jos et saavuta asettamiasi tavoitteita, joudut maksamaan osallistumismaksun, 1890 euroa, kaksinkertaisena.

Mistä näitä profeettoja oikein riittää… No kunhan odottelemme ensi syksyyn, konkurssin tehneitä yrittäjiä on paljon taas liikkeellä läppärin kanssa. Suolaisen konsulttipalkkion vastapainoksi he kertovat yrityksellesi kuinka saavutat menestystä, kunniaa ja mammonaa. Viimeksi 1990- luvulla näitä oli oppilaitoksenkin ovien takana aamuisin parijonossa.

No he sentään esiintyivät omalla nimellään. Sellainen muistikuva minulla olisi, että tämä Sarasvuo olisi entinen Heinonen.

Lähden estraadille. Jospa siellä olo piristyisi. Viime yönä remmissä eivät olleet enää lukiotytöt vaan jotain hyvin paljon vaativampaa; lukioaikainen naisopettaja. Säästän teidät yksityiskohdilta.

Kuvan sääret eivät liity uneen, vaan ovat LIFE-lehden sivuilta

>Numerosos – moni

>

Valokuvatorstain aiheena on tällä kertaa ” Moni”

Tässä on ainakin montaa asiaa monta kappaletta. Tillman ei tiedä, onko kyse neli-niitisestä taikka kuusi-niitisestä, mutta loimia näyttää olevan enemmän ja kuteita vähän liian vähä kun on jäänyt noin harvaksi.

Uskoisin, että kyseessä on näyte Antti Tuurin kirjoissaan kovasti mainostamista kauhavalaisista mattokutomo-tuotteista. Ettei vaan olisi Matsonpin Taiston verstaalta lähtöisin.

Kuvaa voi klikata suuremmaksi jos tohrit

>Juguetear – peuhata

>

Ylimääräiset unihiekat varmasti aiheuttivat sen, että pehuhasin koko yön unissani lukioaikaisten naisten kanssa. Olen sitä aamun tunteina miettinyt ja pohtinut. Piti tarkastaa jopa pari seikkaa Jungilta ja Freudilta. Mutta ei hätää, tämä näyttäisi pysyvän aisoissa hyvin. Pitää olla vain tarkkana tuon unihiekan annostelun kanssa. Pienikin määrä näköjään muuttaa unia.

Takavuosina 1980 –luvun lopulla, kun kerran taas yritin epätoivoisesti irti tupakasta, innostuin kokeilemaan nikotiinilaastareita. Ne sopivat minulle jotenkin paremmin kuin ne purukumit. No minä lätkin laastaria sunnuntaina olkapäähän ja ryhdyin jännittyneenä odottamaan, koska kessunhimo iskee. Koko pyhä siinä meni ihmetellessä eikä mitään erikoista tuntunut. Tupakkaa ei tehnyt mieli ja olo oli rauhallinen

Yöllä sitten alkoi todellinen samba. Ensimmäisenä yönä vingutin lakanoita unissani kolmen naisopiskelijan kanssa. Aamulla oli rento ja autereinen olo. Iltapäivällä ryhdyin tavaamaan tarkemmin laastaripakkauksessa ollutta ohjelappusta. Siellä varoiteltiin hikoilusta, rytmihäiriöistä, ja toden totta, siellä varoiteltiin myös ”villeistä” unista.

Illalla lätkäisin taas uuden laastarin olkapäähän ja menin odottavin mielin vuoteeseen. Heti kun sain silmäni kiinni, meno jatkuin entistäkin irstaampana. Viikon aikana selasin oppilaitoksen kaikkien naisopiskelijoiden siipisulat moneen kertaan.

Loppuviikosta vaimo alkoi ihmetellä vähän, kun mies pesee hampaitaan jo ilta seitsemältä ja hiipii petiin ennen iltauutisia. Perjantaina ajattelin sitten oikein viikonlopun kunniaksi repäistä ja läimäsin nikotiinilaastarit kumpaankin olkapäähään. Odottelin innolla nukahtamista.

Kun uni tuli, alkoi todella hillitön meno. Nyt vastapelurina oli kuitenkin lähes 70 vuotias anoppini. Heräsin melko tuskaisena ja voipuneena kello 4 aamulla ja kädet vavisten menin hermosauhuille. Rajansa se sentään on irstailullakin.

Sen jälkeen olen pysytellyt nikotiinipurukumeissa ja hyvissä sikareissa.

No viime yötä on mukava muistella. Ei hermostuta ollenkaan. Osasin unessa kaikki immelmannit.

>Lanzarse – syöksyä

>

Puhuin tänään kuusi tuntia putkeen. Välissä aina 10 minuutin tauko ja yksi lounastunti. Puhuin nuorison uuvuksiin vaikka unta itsellä oli vaivaiset 3 tuntia viime yönä. Tänään pitää lisätä unihiekka-annosta molemmista purkeista. On todettava vain tyynesti, että kyllä lenkit kestää jos resepteissä on virtaa. Kierroksia on nyt sen verran kunnolla koneessa, että psykiatrirouva puhaltaisi jäähylle välittömästi, jos näkisi.

On vähän huono omatuntokin. Toinen blogi roikkuu joulukuisen merkinnän varassa, vain vaivoin hengissä. Sinne olisi saatava tekstiä mielenterveyspotilaan riemusta. Sellaista aikaa nimittäin moni meistä alitajunnassaan elää tänä keväänä.

Kun oma psyyke on rähjä-asteella, lähellä räjähtämistä, toisten paniikki on jopa lohdullista. Ei tunnu enää niin yksinäiseltä. Ympärillä ei ole ylenpalttisuuden kulutusjuhlaa, riemukkaita irtiottoja eikä seesteistä harmoniaa. Kun yhteiskunta ryhtyy sairastamaan, ennestään sairaalle ei tule entistä pahempaa, vaan muu porukka siinä lähestyy sinua, tulee rinnalle ja synnyttää kummallisen ja valheellisen onnen tunteen. Nyt en ole yksin, nyt yhteiskunnaan on pakko hetkeksi hengähtää, nyt ne eivät karkaa horisonttiin. Jospa ne nyt ymmärtäisivät edes vähän.

Kummallinen kuvio tuo on. Eipä ole asiasta juurikaan ollut artikkeleita tai keskustelua julkisuudessa, mutta niin sen asian aistii. On mukavampi välillä syöksyä kohti hornaa kun muutkin joutuvat pitämään huiveistaan kiinni.

>El espacio – avaruus

>

Paluu maanpinnalle tapahtui illalla yhdentoista aikaan. Töistä kotiuduin kaikkine murheineni vasta puoli kahdeksan, jolloin virtaa oli vielä liikaa miehessä iltatoimiin ja joutenoloon. Kellonympärys oli jäänyt päälle.

Luin Katri Lipsonin Kosmonautin unta ja väsymystä odotellessani. Ajattelin, että Finlandia ehdokas, vuoden esikoinen ja muutenkin kiitetty kirja saisivat minut pois työpäivän painajaisista.

Mutta minä petyin. Kirja oli vähän ahdistava, rujon romanttinen kuvaus 1980-luvun Murmanskista ja kahdesta nuoresta pojasta. Ymmärsin hyvin poikien kasvukivut ja haaveet, ymmärsin hyvin jopa kiusattua musiikinopettajaa, mutta suuren isänmaallisen valtion rooli jäi hataraksi. Tällä kertaa en voinut olla samaa mieltä arvostelijoiden kanssa.

Kirja on hyvä kirja. Se on erinomainen kirja ollakseen esikoinen. Kirjassa on syvyyttä ja tuoreutta, mutta Finlandia ehdokas se ei ole. Ei missään nimessä.

Neuvostorealismin kuvaus on osin hätkähdyttävää, osin jopa epäuskottavaa. Venäläiset on laitettu puhumaan kliseenomaisia lauseita ja pöydällä ovat kaikki suolakurkku ja suolasieni kliseet. Ja kuitenkin , heti kun tarina kohtaa taas avaruudesta haaveilevan nuoren miehen taikka kiusatun opettajan, voimaa kertomukseen virtaa kuin miehiä Punaiselle torille vappuparaatissa.

Ja niin kuin elämässäkin, pääroolin vie lopulta kosmonautin paras ystävä, jonka lomakokemusten kautta tuskaa ja ahdistusta sitten puretaan joka puolelle ja kaikin keinoin. Jotain neuvostovaltion oleellista herkkää kieltä siinä vaiheessa soitetaan.

Kosmonautista on sanottu, että se on ehjä romaani. Olen eri mieltä. Minusta romaani on rikkonainen ja osin kaoottinen. Ehjä se on vain rikkonaisuudessaan. Minun oli vaikea seurata juonta, minun oli vaikea ymmärtää, mitä nuorelle pojalle todella tapahtui ennen sairaalaan joutumistaan ja sairaalan jälkeen. Minä en lopultakaan ymmärtänyt ja tajunnut kuka ja missä lopulta keksivät illuusion Kosmonautista; poika pienenä lumihangessa, vai neuvostoviranomaiset votkatuiskeessa ymmärryksensä pohjamudissa.

Tuli mieleeni lopuksi toinenkin kosmonauttikuvaus. Joni Skiftesvikin romaani Gagarin lumessa (2000) käsittelee vähän samoja teemoja vähän samoin keinoin. Jostain syystä siitä kirjasta pidin enemmän. Toisaalta tämä Lipsonin Kosmonautti voi olla niin hyvä kirja, että en ensilukemiseltani saanut siitä irti tarpeeksi.

Olen lukenut nyt 4 tämänvuotista Finlandiaehdokasta ynnä rannalle jätetyn Tervon. Edelleen Seppälä ja Åsbacka keikkuvat minun listani kärjessä. Yritän lukea vielä loputkin ehdokkaista, jotta voin jotain lopullista sanoa asiasta. Nyt ryhdyn kuitenkin taas pyörittämään tahkoa

>El cosmonauta – kosmonautti

>

Kohta laitan sorvin sammuksiin ja lähden kotiin. Pimeää oli tullessa ja pimeää on nyt lähtiessä. Valossa muu väki on tuolla jossain kylällä päivä’n aikana tehnyt jotain muuta, mutta tämä oma kellonympärykseni on taas kerran myyty täällä pimeyden keskellä työnantajalle.

Kun pari hommaa menee päivän aikana reisille ja pari hommaa vain sinne päin, ei voi juuri olla ylpeä ja tyytyväinen. Edes työyhteisön sosiaalinen konteksti ja esimies- alaissuhteet eivät tänään voita työnantajan tarjoamia taloudellisia kannusteita. Tänään olen palkkani ansainnut, vaikka vähän sutta tulikin.

Toisaalta, viikon kadoksissa ollut espanjan tenttini on viimein löytynyt. Semmoiseen en ole sentään koskaan itse pystynyt; oppilaan tentin hukkaamiseen. Päivässä on siis hivenen valoakin.

Kotona odottaa kylmä olut ja Kosmonautti, finlandiaehdokas. Olen maistellut kirjaa jo muutaman sivun ja voin vakuuttaa, että mikään turha kirja ei ole kyseessä. Palaan asiaan, jahka olen saanut sen luettua

>Destruir – tuhota

>

Sodan tuhoja on ryhdytty arvioimaan Gazassa. Sota on kamala asia, sen ymmärsi jo aikoinaan Hietasen poika jatkosodassa kun hän asiasta filosofoi Veeralle. Surkeutta syntyy ja vahinkoa tulee; talo palaa ja metsää kaatuu.

Saudiarabia on luvannut jo huikean summan rahaa Gazan alueen jälleenrakentamiseen. Tillman miettii sitä, miten raha jaetaan vahinkoja kärsineille. Saavatko Fatahin perheet mitään ? Millainen on vahinkojen arviointiperiaate ja -systeemi.

Sodan vahinkoja on aina arvioitu. Ei se uusi asia ole. Törmäsin viikonloppuna netissä seikkaillessani kansalliskirjaston digitaaliarkistoon, jossa oli tästäkin asiasta jämptisti tehtyjä muistiinpanoja. Sodista meillä ei ole ollut puutetta ja näkyy aina pännämiehiäkin riittäneen.

Löysin sivuille tämän mielenkiintoisen blogin kautta. Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon on digitoitu Suomen sotaan ( 1808 – 1809) liittyviä dokumentteja. Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian papereista löytyvät mm. Vahingonkorvaushakemukset tutkimuspöytäkirjoineen.

Laitan tähän esimerkkinä aukeaman (kuva 616), , jossa kotipitäjäni tilalliset ovat päässeet kertomaan luovuttamistaan vaate- ja ruokatavaroista. Kuten huomaatte, jo silloin on osattu sodan jälkeen tarkasti korvausvaatimukset kirjata ylös.

Monesta talosta on hävinnyt viina ja tupakkaa, vanttuita on mennyt monet parit ja leipää on otettu kaikista taloista. Kuivattu liha ja läski ovat myös olleet helposti sodan melskeisiin häviäviä asioita.

Siitä Tillmanilla ei ole tietoa, miten hyvin uudet vallanpitäjät sitten korvasivat nämä menetykset talollisille. Myös se on vähän hämärän peitossa, miten kävi niin sanotuille köyhän kansan saamisille. Tässä on vain lueteltu talojen ja mahdollisesti niiden torppien menetykset.

Blogin lukija voi käydä vilkuilemassa oman paikkakuntansa luetteloita täältä.

>La cambio – muutos

>

Viime päivinä olen pohtinut mielessäni epämääräistä kokonaisuutta, jolle en löydä millään kunnollista nimeä. Olen pohtinut muuttumista, blogiminuuden muutosta, joka vaihtaa jonkin bogisivun todellisuuden asteittain johonkin suuntaan.

Olen seikkaillut täällä nyt vuoden ja kahdeksan kuukautta. Omat kirjoitukseni ovat muuttuneet tämän ajan kuluessa paljon. Siitä minulla on jopa kielen ammattilaisen lausunto. Samoin monien seuraamieni sivujen tekstit ovat eläneet ja muuttuneet. Omissa teksteissäni satiiri ja iva ovat ehkä vähän laimenneet ja tilalle on tullut enemmän hämmästelyä ja avautumista.

Blogirollissani pyörii muutamia sivuja, joiden viimeaikaista kehitystä olen oikein hätkähtänyt. Olen oikeastaan pelästynyt suuria muutoksia. Muutamien kirjoittajien tekstit ovat muuttuneet melkein vastakohdiksi entiselle historialle. Poissa on usein älyllisyys, hienotunteisuus ja ammatillisuus. Tilalle on tullut julistusta ja lopullisten totuuksien kuuluttamista.

Monesti olen hämmästynyt joidenkin ihmisten loputonta sivistystä ja oppineisuutta, joka näyttää yhdistyvät suureen laaja-alaisuuteen ja kykyyn muutamassa tunnissa muokata laajoja ja ymmärtäviä analyysejä itämaisista uskonnoista, lasten yökastelusta, koulusurmista ja makrotalouden hienouksista. Ja sitten seuraavana päivänä tilalle on astunut kiihottaja, villitsijä ja alleviivaava osoittelija.

Olen alkanut epäillä, että joissakin tapauksissa joidenkin sivustojen takana saattaa olla jopa ryhmä taitavia ihmisiä, joilla on kykyä ja mahdollisuutta tehdä sitä samaa täällä, mitä erkkolainen tekee lasipalatsista.

Tai sitten olen vain väsynyt, kyllästynyt, yksinäinen ja tyhmä. Ehkä minun itsenikin pitää ryhtyä vähitellen muuttamaan ja tuulettamaan ajatuksiani. Selvyydeksi on todettava, että monet em. muutoksista sivustoilla ovat tapahtuneet omien mielipiteideni suuntaan. Ei ole siis kysymys ihmettelystä sen vuoksi, että suunta on tämä. Ihmettelen sitä, miksi muutamien kirjoittajien ajatuksissa on juuri viime viikkoina tapahtunut suuria muutoksia.

Mutta kuten sanoin, saatan olla tyhmä ja ymmärtämätön, jonka omassa kellotapulissa lepakot ovat vain tänään vaihtaneet paikka ja paskantaneet lattialle.

Ps.

Eikä tässä nyt tarkoiteta Kemppinen- blogia , jonka laadukkuus ja laaja-alaisuus on häkellyttävää, uusiutumiskyky looginen ja loistava sekä kansatieteellinen osaaminen riemastuttavaa.