>Lojaalisuus

>

Minulla on lojaaliusongelma. En pysty enää kunnioittamaan Tasavallan Presidenttiä. Esivallan kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Yksi ylinopeussakko on rapsahtanut 36 vuoden aikana, mutta muuten olen ollut laille ja asetuksille kuuliainen. Asepalvelus on suoritettu ja sotilasvala vannottu. Kirkon penkissä olen pystynyt yhtymään yleisiin esirukouksiin kaikkien hallintoelimien ja instituutioiden puolesta. Nyt pelkään että on alkanut lopullinen epälojaalisuuden kausi. Presidenttimme käytös on saanut minut epäröimään..

Olen aina suhtautunut ymmärryksellä siihen, että kun kansakuntia on kohdannut kriisi taikka sota, kantaa otetaan, mutta kantoja mietitään. Kantaa saatetaan ottaa vähän viiveelläkin. Sanat muotoillaan ja sitten yritetään saada aikaan lausunto, joka on järkevä.

Eilen Tasavallan Presidentti esitti järkevää kummastelua tapauksessa, joka tuli julki toissapäivänä. En tohdi olla hänen kanssaan eri mieltä itse asiasta, päinvastoin. Olen itsekin hämmästynyt ja kummissani. Jopa työlainsäädännön näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen.

Minua hämmästyttää se ripeys ja tarmokkuus, jolla asiaan puututtiin. Samankaltaista ripeyttä olisin toivonut häneltä monesti aikaisemmin. Sodat tuomitaan viikon kuluttua. Tai sitten tässäkin tilanteessa olisi voinut rauhassa miettiä, jotta kansalaisille olisi muodostunut looginen kuva toiminnasta.

Se, että joku edustaa jotakin ajatussuuntaa, poliittista kantaa taikka suuntausta, ei julkisuuden henkilön kohdalla tarkoita sitä, että omien mielitekojen ja halujen määräämänä toimitaan. Semmoinen muistuttaa Mauri Pekkarisen siltarumpu-politiikkaa. Tasavallan Presidentti on meidän kaikkien presidentti. Häneltä odotetaan harkintaa ja yhteistyötä.

Hänen nimityspolitiikkansa on muodostunut toiseksi lojaali-ongelmaksi. Hänen kantansa maanpuolustukseen lukuisissa yksityiskohdissa on muodostunut myös ongelmalliseksi.

Presidentti Mauno Koivistoa moitittiin monesta asiasta. Koskaan hän ei ollut kuitenkaan epälojaali, omia ajatuksiaan härkäpäisesti eteenpäin vievä ja absurdi. Tai no kerran sentään… Kun Presidentti Kekkonen luhistui yhä syvemmälle sairauteensa ja ryhdyttiin pelkäämään laajalti maalaisliittolaisessa liikkeessä, että pääministeri Koivisto voisi olla manttelinperijä, Koivistoa alettiin kammeta syrjään vallankahvasta. Vänkärienden edusmiehenä toimi silloin muistaakseni Paavo Väyrynen.

Siinä tilanteessa Koivisto oli härkäpäinen. Ja hyvä niin. Väyrysen mahdollinen menestys presidenttipelissä olisi tarkoittanut sitä, että olisimme joutuneet kirjoittamaan sormenpäämme verille yleisönosastoihin ja vessan seiniin. Tuska olisi ollut laajaa kansakunnan keskuudessa.

Koivisto oli härkäpäinen ehkä myös toisessa asiassa. Hän tolkutti presidenttinä meille sitä, että kannattaisi olla säästäväinen ja tarkka talousasioissa. Semmoinen puhe on sopivaa ja asiallista. Edelleen tänäkin päivänä.