>Talvea odotellessa

>

Luin tänään loppuun Joel Haahtelan kirjan Lumipäiväkirja. Kirja alkaa siitä, kun oikeustieteenprofessori lukee lehdestä uutisen nuoruuden rakastetustaan.

Hän alkaa etsiä ullakolta muistojaan vanhasta matkalaukusta. Laukku on täynnä kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä. Mies pohtii, miten rakastetusta saattoi tulla Punaisen Armeijakunnan terroristi. Nyt Sigrid on vapautettu.

Miehen oma elämä horjuu. Terveys uhkaa pettää, avioliitto on niin ja näin sekä tytär sairastaa masennusta. Työmatka Kööpenhaminaan muuttuu matkaksi Saksaan tutuille paikoille. Kerran eletty on jättänyt niin vahvat merkit miehen sieluun, että menneisyyden kutsua on mahdoton vastustaa. Sigrid on nyt vuosien jälkeen vapaana taas jossain. Ajatus kahlehtii miehen ja kirja voi edetä kohti loppuaan.

Suosittelen. Teema on ikuinen, Haahtela versio tuore. Mitään amok-juoksua ette pääse seuraamaan, mutta kohtuullisen rankka matka miehen sieluun on luvassa.

Valitkaa kirkkaampi päivä kuitenkin. Minut kirja sai surulliseksi ja vähän pois tolaltaan. Piti käydä pöytälaatikolla lukemassa vanhoja runojani ja muita kirjoituksia. Oli pakko vähän saada perspektiiviä ja vertailla tuntoja. Tuommoistako se silloin oli.

Ja olihan se. Muistomme ja rakastettumme vapautuvat vuosien saatossa yksi kerrallaan, kuka mistäkin vankilasta. Henkiset vankilat pitävät meitä ja muistojamme otteessaan. Viisas on se, joka ei odota viimeiselle rannalle asti. Viisas on se, joka jossain vaiheessa havahtuu ja kahleet katkaisee. Viisas on se, joka itse riuhtaisee itsensä irti. Sillä tavoin muistoista saa enemmän irti.