>Ajatus

>

Valokuvatorstai ehti lähes vilahtaa ohitseni. Huomasin aiheen onneksi toisten blogeista. Mukaan tullaan tällaisella ajatuksella.

Ajatus on kannanotto, lyhyt kommentti Sopronelaisen talon seinässä, Unkarissa. Olen tätä mieltä. Asetun yhteiskunnan ulkopuolelle. Ei haittaa, vaikka seiniin kirjoittaminen on kiellettyä. Haluan ja uskallan. Allekirjoituksena ehdoton plus.

>Kiusaaja

>

Törmäsin eilen sattumalta kiusaamiseen ja toisen ihmisen solvaamiseen. Entisenä koulukiusattuna ja nykyisenä aikuiskiusattuna kohtaaminen oli karmea, mutta samalla osittain helpottava. En ole yksin. Minä en olekaan paskiainen, jota kiusataan jonkun vajavuuteni vuoksi, vaan minut on otettu silmätikuksi sattumalta, taikka vajavaisten ihmisten toimesta.

Erityisen yllättäväksi tilanteen teki se, että törmäsin asiaan blogi-sivustoilla. Kiusaaminen ei katso aikaa, ei paikkaa. Metodi on vapaa ja menetelmiä sairaat ihmiset hyödyntävät sangen viekkaasti.

Kansakoululaitos saa minulta muuten täydet pisteet edelleen, mutta koulukiusaamiseen se instituutio ei osannut, eikä halunnut puuttua. Yhtenäiskoulun keskikoulukin keskittyi valtaviin oppilasmassoihin, saksan kielioppiin ja pilkkusääntöihin. Vasta lukio toi rauhan. Siinä vaiheessa kuitenkin kiusaamisen jäljet olivat palaneet sielun pintaan.

Alle 10-vuotiaalle on aina traumaattinen kokemus, jos toinen nuori uhkaa tappaa puukolla. Alle 10-vuotiaalle on aina traumaattinen kokemus, jos oma nimi muodostuu pilkan kohteeksi. Ja varsinkin alle 10-vuotiaalle on tuskallinen kokemus, jos huulet muistuttavat Jean Paul Belmondon huulia. Kun kaikkia näitä toistuu päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, jälkiä alkaa näkyä.

Voi sitä itkun määrää.

Myöhemmin olen sitten nauttinut huulistani täysin rinnoin. Melkein poikkeuksetta naisten mielestä semmoiset huulet ovat kiinnostavat ja niitä on kiva suudella. Olen alttiisti antautunut objektiksi.

Nykyään olen aikuisen, entisen opiskelijani kiusaamisen, uhkailun ja kirjoittelemisen kohteena. Kohta tulee myös 10 vuotta täyteen psykiatrisen poliklinikan asiakkaana. Lepakot eivät vai tahdo lähteä lentoon.

Vaikka kiusattu lopulta sairastuu, varsinaisen sairas on aina kiusaaja. Tunnevammaisten sielujen määrää voi vain arvioida siitä tuskasta ja väkivallasta, joka kiusattujen kasvoilta paistaa.

Kaksi lastani ovat kunnialla kantaneet 20 vuotta samaa sukunimeä. Kumpaakaan ei ole kiusattu kertaakaan. Maailma siis joko on muuttunut, taikka kohdalle ei ole sattunut sopivaa kiusaajaa. Kiusaamisen syy lähteekin usein kiusaajasta, ei kiusattavasta.