Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: elokuu, 2008

>Lähdön tunnelmissa

>Asemilla on lähdön tunnelmaa.

Ympärillä kävelee Lulun tapaisia vauhtimimmejä ja kaikessa on haikeaa tuoksua. Minä sitten rakastan asemia. Paitsi poliisiasemia. Ja tuliasemia.

Kohta juna hiljaista miestä kuljettaa. Mukana on Milleriä ja muuta asiaan sopivaa luettavaa. Parhaat novellit kuulee kuitenkin usein ravintolavaunussa livenä. On kesän loppu. Olut kallista ja konnarit totisia.

Venetsialaiset.

No minä tutkin tänään vielä Hesaa ja sylkäisen huomenna taivaalle. Laukut täynnä eu-yhdentymis-jargonia ja koulutuksellista munkkilatinaa.

Mainokset

>Matkaan Hopea !!

>

Tänään on aika kasata tavarat ja laittaa blogi säästöliekille. Huomenna lähden Keski-Eurooppaan ja olen viikon olosuhteissa, joissa kuulumisten ja ajatusten päivittäminen on satunnaista.

Työtä olisi oman pöydän ääressäkin, mutta virkistävää on vähän katsoa välillä maailmaakin. Wien on varmasti edelleen paikoillaan. Tonavakin virtaa ja vie läntisen Euroopan vesiä kohti Mustaamerta. Yritän pysyä siitä merestä viikon aikana kaukana, sillä siellä tuntuu olevan tungosta ja melskettä.

Ammusvarikko palaa Krimin takana. Toivottavasti muuta paloa ei viikon aikana satu. Viimeksi kun olin Sopronessa marraskuussa, Jokelassa paukkui. Valenciassa kerran iltauutisten kolmosaihe oli televisiossa Matti Nykänen, jota vietiin Kylmäkosken vankilaan. Toivottavasti siis viikkonne on rauhallinen.

Minäkin yritän olla rauhallinen. Tieteellisen tutkimuksen nimissä olen liikkeellä. Seminaarissa ja work shopeissa on mukava istua, kun toiset puhuvat kielillä. Oma esityksin napsahti kasaan eilen, joten vain kahden keskeisissä neuvotteluissa riittää enää pohdittavaa.

Tänään pidin puheen eläkkeelle lähtevälle kollegalle. Semmoinen tuntuu oikeastaan haastavammalta. Kun on tuntenut toisen yli 30 vuotta, puheen pitäminen on vähän hankalaa. Kaikkia asioita ei voi puheessa käsitellä ja niissä, joita käsittelee, ei voi täydellisyyteen sortua. Pitää kuoria oleellinen näkyviin ja jättää eläkkeelle lähtijälle tärkeitä asioita tarpeeksi piiloon. Pitää puhua kuin Kekkosesta, mutta käyttää sanoja kuin kirkkoherra.

Ensi viikolla voi puhua ihan mitä sattuu. Kun unelias kuulijakunta lähestyy puutteellisella kielitaidollaan puutteellisella kielitaidolla viestittyä sanomaa, se muuttuu sopivan alastomaksi ja pelkistyneeksi. Sivulauseet katoava ja adjektiivit jalostuvat. Sama, vaikka puhuisi Raumaksi. Eleet, ilmeet , tauotus ja power point ratkaisevat. Hyvät handoutit yleisölle käsiin ja paljon käyntikortteja matkaan. Sehr schön.

Tahtoo sanoa suomeksi, että jännittäähän se taas pientä kulkijaa, kun itseään tykö tekee.

Siskoni soitti rapakon takaa ja sanoi pyörivänsä ensi viikolla Venetsiassa. Välimatkaa on välillämme rapiat 500 km. Tuskin kuitenkaan nähdään. Ehdotin, että hän voisi ainakin käydä Harrys Bar – kuppilassa, jossa aikoinaan Papa Hemmingwaykin inspehtuuria etsi. Paikka taitaa olla nykyään melkoinen turistirysä. No, kaiketi Venetsiaan mennään muutenkin ilmapiirin vuoksi, eikä puhtaan ja kauniin infrastruktuurin vuoksi. Mutta tuskin tapaamme.

Kun tänne viikon aikana ilmestyy merkintöjä, ne ovat luultavasti aika lyhyitä. Saatan myöhemmin kommentoida laajemmin turneeta, mikäli siihen on aihetta.

Toivotaan, että mitään kovin herkullista kommentoitavaa maailmalla ei viikon aikana tapahdu.

>Hajaantuneita ajatuksia

>

Kävin sitten Joensuussa. Matka oli virkistävä, niin kuin matkat aina ovat. Pakettiautolla ajamisen kiintiö nyt kuitenkin tuli hetkeksi täyteen. Sitä herkkua ei ihminen määräänsä enempää jaksa.

Nuoriso on lähtenyt ja neliöitä riittää nyt asunnossa. Puoliksi tyhjennetyt huoneet ovat kuitenkin ikävän näköisiä. Niissä on kalustusta jäljellä, mutta kaikki rakas ja tärkeä on viety pois. Huoneet ovat riisuttu tyhjiksi tarinoista ja elämästä.

Nuori mies vei mukanaan kolme kitaraa. Hänellä on soluasunnossaan käytössä 12 neliötä lattiapinta-alaa, joten hän joutuu nyt kalustamaan huoneensa taidolla ja harkiten. Paljon muutakin hän vei mukanaan. Pakettiautossa oli laskujeni mukaan 12 kuutiota tavaraa. Oma muuttokuormani mahtui aikoinaan Fiat 600 –henkilöautoon. Silloin saattoi sanoa, että herrasmies matkusti kevein matkatavaroin

Kaukana ovat ne ajat. Onneksi kuitenkin elämme nykyaikaa ja englantilainen elämä on poissuljettua. Vaikka sälää ja tavaraa on paljon, silti sentään touhutaan jotain järkevää.

Minulla ei ole varaa palkata Jeeves – hovimestaria, eikä hänelle soluasunnossa oikein tilaa olisi ollutkaan. Toivon mukaan poika ei myöskään ryhdy viettämään joutilas-elämää, eikä liity Kuhnuri-klubiin.

Siskonsa asuu kävelymatkan päässä. Nyt heillä on siten välillään vähän enemmän kuin ohut väliseinä. Arvelen semmoisen järjestelyn tuovan lisää sisarrakkautta ja arvostusta.

>Pesä tyhjenee

>Muutan huomenna nuoren miehen tavarat uuteen postiosoitteeseen. Siksi blogi huilaa päivän. Raportoin ajomatkan aikana mieleen ponnahtaneista ajatuksista taas torstaina kukonlaulun aikaan.

Saatan tehdä myös huomioita Joensuun kaupungista.

>Terveyttä lenkiltä

>

Santahaminaan heinäkuussa palvelukseen asuneista varusmiehistä on nyt jo keskeyttänyt 20 %. Komentajakapteeni Jyrki Kivelä pääesikunnan henkilöstöosastolta varoittaa kuitenkin leimaamasta yksittäisiä varuskuntia yhden saapumiserän lukemien perusteella, sillä keskeytysprosentit vaihtelevat vuosittain.
Valtakunnallisesti keskeyttämisprosentit ovat kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksinkertaistuneet. Koko maassa heinäkuussa
”Jos mies ei ole aiemmin joutunut ihmisten kanssa tekemisiin ja elämään rajoissa, niin armeija on aikamoinen muutos hänen maailmassaan. Kaikki eivät siihen sopeudu.” toteaa Kivelä
Kivelä toivoisikin tiiviimpää yhteistyötä armeijan ja mielenterveystyötä tekevien välille.
”He voisivat ehdottaa meille, että heidän potilaansa ei aloittaisi. On asiakkaan ja yhteiskunnan etu, jos tänne ei tule kokeilijoita, joista tiedetään, etteivät he pärjää.”
Ennaltaehkäisevän työn ohella paras lääke myös mielenterveysongelmiin on Kivelän mukaan fyysisen kunnon ylläpito.
”Kun veri liikkuu varpaissa ja sormissa, se liikkuu päässäkin.”
Niinpä niin… Puolustuslaitos ei ole mitenkään muuttunut 35 vuoden aikana. Rajatiedolla ja MUTU -menetelmällä nujerretaan vihollinen ja kaiken maailman anterorokat.
Mielenterveysongelma ja ase ovat niin huono vaihtoehto, että sen perusteella on helppo allekirjoittaa Kivelän toive siitä, että sotamies Honkajokea hullummat olisi syytä karsia pois ennen palveluksen aloittamista.
Sitä vastoin on vaikea allekirjoittaa sitä, että pururadalla pystyy laittamaan kuntoon oman sisäisen pururatansa. Tunnen oman historiani vuoksi jonkin verran mielenterveyspotilaita ja heidän tarinoitaan. Monella on edelleen kohtuullisen kova fyysinen lihaskunto ja loistava hapenottokyky. Suurin vika löytyy kemiallisista prosesseista heidän aivoissaan. Niiden korjaamiseen juoksulenkit soveltuvat huonosti.
Omasta varusmiesajastani muistan sen, että kantahenkilökunnan kovasta fyysisestä kunnosta huolimatta usein oli syytä epäillä heitä käskyjen ja toimien mielekkyydestä.
Allekirjoitan täysin Kivelän huolestuneisuuden liikalihavuudesta ja kykenemättömyydestä toimia ryhmän jäsenenä. Allekirjoitan myös sen, että nuoriso ja varsinkin nuoret miehet voivat huonosti nykypäivän Suomenssa.
Mieletöntä on sitä vastoin väittää, että pelkästään fyysinen kunto ja ääreisverenkierto voisivat auttaa ihmistä psyykkisissä vaivoissa. Omituista on myöskin se, että pääkaupunkiseudun nuoret miehet eivät olisi olleet aikaisemmin ihmisten kanssa tekemisissä ja näin herkempiä ”hajoamaa” kymmenen hengen tuvassa.

Ilmeistä sitä vastoin on se, että pääkaupunkiseudun miehillä on ollut helppo ja säännöistä vapaa nuoruus, jonka aikana on voinut olla ja mennä kaikkien muotivirtausten mukaan. Sellainen saattaa olla hyvinkin vahingollista nuorelle ihmiselle.

>Työ tekijäänsä neuvoo, vai neuvooko ?

>

Eilen totesin , että pidän oikeaan osuneena tutkimustulosta, jossa väitetään kolmanneksen opettajista olevan alalle sopimattomia. Asia viritti vähän keskustelua täällä kommenteissa, joten arvaan, että se on aiheuttanut keskustelua myös opettajahuoneissa. Missä sellaisia on.

Oma kirjoitukseni syntyi vähän kiireessä. Siitä puuttui sama täsmennys kuin lehden artikkelistakin. Tässä tutkimustuloksessa ihmetellään nyt pääasiassa seminaarin ja opettajavalmistuslaitoksen käyneitä. Meille muillehan ei mitään soveltuvuustestejä juuri suoritettakaan. Riittää halu ja hinku. Tosin teologisen tiedekunnan valinnoissa uskonnonopettaja-linjalle suuntautuvat joutuvat todistelemaan pätevyyttään myös soveltuvuuden osalta.

Olen kohdannut loistavia opettajia elämäni aikana. Itselleni luopuminen tästä ammatista olisi tyhjyyden alkua. Tyttärenikin on tälle alalle pyrkimässä. Vävy-kokelaskin on lastentarhanopettaja. Silti edelleen allekirjoitan sen, että osalle opettajista ja varsinkin heidän oppilailleen olisi ollut parempi, jos ammatinvalinta olisi johtanut toisiin johtopäätöksiin.

Osa lääkäreistä ja hammaslääkäreistä on myös alalle sopimattomia. Yksinkertaiset ihmisen kohtaamisen taidot puuttuvat ja ammatillinen osaaminen peittää alleen kaiken muun. Monet muutkin ongelma-ammatit ovat polarisoituneet. Päivää ei osata sanoa ja myöhässä ollaan. Ihminen valkoisen takin alla on kadoksissa. Paitsi silloin, kun on kiire pitämään yksityispraktiikkaa taikka yksityisen lääkäriaseman hallituksen kokoukseen

Tässä suhteessa asiat ovat kylläkin parantuneet. Ainakin minun nuoruudestani. Minua on juopunut hammaslääkäri kuristanut kurkusta vasten penkkiä ja uhannut tappaa, jos vielä inahdankaan. Asiasta on tosin 47 vuotta aikaa, mutta asia ei ole mielestäni vielä lähtenyt. Nykyinen hammaslääkärini on saanut tehdä asian eteen paljon töitä.

Kun kohtaamme ammatissa epäonnistujan, kokemukset ovat usein hyvin vahvoja ja pitkäikäisiä. On sitten kysymys lääkäreitä taikka opettajista. Katsastusmiehet ovat kymmenessä vuodessa muuttuneet täysin. Se taas antaa aihetta epäillä, että ihminen sittenkin voisi kehittyä.

Eläinlääkäreistä olen kuullut vain hyvää. Kummallista kyllä, eläinlääkäreiden ihmissuhdetaidot tuntuvat oleva hiottuja ja tyylikkäitä. Asiakas osataan taputella ja sanallisesti tyynnytellä, oli sitten kysymyksessä isäntä taikka sika.

Kotiseudullani päivysti 1960 – luvulla tanskalaista alkuperää oleva eläinlääkäri Rasmus, joka oli naimiskaupan kautta joutunut Suomeen. Hän oli viimeisen päälle tyylikäs vanha herra, joka ei omistanut ajokorttia, vaan teki praktiikkaansa taksilla. Euralainen taksimies Hartta sai pääosan ansiotuloistaan siitä, että ajoi Rasmuksen lääkäriajot.

Usein taloissa kävi niin, että tarvittiin apulaista navettaan, jos lehmälle tehtiin jokin operaatio. Taksikuski oli näissä sitten mukana auttamassa lääkäriä. Hartta olikin tunnettu mies maakunnassa, etenkin navetoissa.

Kun Rasmus sitten jäi eläkkeelle ja tilalle tuli uusi nuori eläinlääkäri pääkaupunkiseudulta, epäluuloiset karjanomistajat soittelivat vuosikausia Hartalle ja kyselivät, mikä meidän lehmässä mahtaa olla vikana, kun se vaan makaa, eikä nouse ylös. Hartta vastasi kysyjille useimmiten oikein. Tuntuu poikimahalvaukselta. Tämän jälkeen helpottunut karjanomistaja saattoi soittaa eläinlääkärin”plantulle” ja kysyä, ehtisikö tämä käymään, kun meidän lehmällä on poikimahalvaus.

Ammattitaito siis antaa arvostusta. Joskus käy niin, että se osuu yhteen ammatin kanssa. Hyvä silloin. Kuvassa näette taitavaa veitsen käyttöä. Kuhan kylkiruodot irtoavat ammattitaitoisesti.

>Aapiskukko ei kaikille muni..

>

Tuore tutkimus on viimein päässyt tiedon alkulähteille ja totuuden kimppuun. Tänä viikonloppuna meitä hellitään tiedolla siitä, että joka kolmas opettaja on alalle soveltumaton.

Tillman todistaa ja alleviivaa samaa. Vihdoinkin myytti alkaa murtumaan ja asioista uskalletaan puhua. Minulla on kokemusta opettajuudesta nyt yhteensä 47 vuoden ajalta. Olen ollut näinä vuosina oppilaana, opettajana ja oppilaan vanhempana. Oppimisen riemuun on näinä vuosina sekoittunut usein myös epätoivoa ja kummastusta. Oppimista on tapahtunut sattumanvaraisesti ja opettajista riippumatta. Tähän kun lisätään vielä se totuus, että oppiminen on käyttäytymisen muutosta, joka johtaa joko hyväksyttävään tai hylättävään käyttäytymiseen, huomataan helposti tämän maailman monimutkaisuus.

Viimeisen kahden vuoden aikana on tapahtunut tuttavapiirissä ihmeellisiä asioita. Monet nuoret ovat läpäisseet opettajakoulutuksen valintaseulan kivuttomasti ja sitten toisilla on taas ollut suuria vaikeuksia. Jotenkin tänä vuonna erityisesti aivan uudenlaiset nuoret ovat päässeet koulutukseen.

No esimerkkejä opettajista ja oppilaista en anna. Moni lukija tunnistaa täällä Tillmanin ja hänen koulutaipaleensa. En anna esimerkkejä myöskään niistä loistavista opettajista ja kollegoista, joita olen saanut elämässäni kohdata. Jokainen sellaisen kohtaaja tunnistaa automaattisesti tilanteen.

Tuon vain julki sen, että myytin erehtymättömyydestä voi kohta purkaa. Me ajattelemme opettajuutta usein pelkästään peruskoululaisen näkökulmasta, taikka omien kansakoulukokemustemme valossa. Opettajuutta on kuitenkin myös lukioissa, toisella asteella ja korkeakouluissa. Näillä asteilla auskultointijärjestelmä on vuosien saatossa tuottanut hyvinkin värikästä opettaja-ainesta. Yliopistoissa tiettävästi edelleen opettaa moni luennoitsija täysin ilman opettajakoulutusta.

Traumaattisten kokemusten määrää voi jotenkin arvioida siitä myötätunnosta, jonka OAJ:n jäsenet ensi vuonna saavat palkkataistelunsa tueksi. Kovin se ainakin takavuosina on ollut hentoista ja helposti sammuvaa. Käsitys opettajuudesta ja sen vaativuudesta taitaa edelleenkin syntyä meidän jokaisen sisällä vanhojen koulumuistojen ja traumojen perusteella.

Blogin lukijoissa on paljon opettajia. Teille kaikille voin sanoa, että olette siinä opettajien enemmistössä mukana, jotka minun mielestäni on oikealla alalla ja joka on saanut aikaan sen, että itsekin olen tätä sarkaa kyntämässä. Olen jaellut blogin osoitetta pieteetillä ja harkiten. Kenenkään ei pidä vetäistä hernettä nenuun.

Nuoren ekaluokkalaisen isä taikka äiti on huonommassa asemassa. On vain toivottava, että kaikki menee hyvin

>Kuolema tasoittaa harvoin tilit

>

Olen aloittanut valtavan tiiliskiven lukemisen, enkä tiedä, pääsenkö sitä loppuun. Yritetty on joka tapauksessa. Houkutus yrittää vieläkin enemmän on suuri. Kirjailija on nimittäin laadukas ja asiallinen.

Leif GW. Persson on nimittäin kirjoittanut 700 sivua aiheesta kuka murhasi Olof Palmen. Jotain perin uutta on tällä kertaa luvassa. Olen kuitenkin elokuussa niin malttamattomalla päällä, että pitänee lainata opus uudelleen tulevaisuudessa. Kaikki muu GW:n kirjoittaman on tähän asti tempaissut lukijan mukaan viipymättä ja kokemukset ovat olleet hienoja.

Nyt mielessä on kuitenkin niin monta häiriötekijää.

Olof Palmen kohtalo tietysti kiinnostaa. Kirjailijan versio voi olla täyttä fiktiota, mutta usein todellisuus onkin kovin ihmeellinen tai sitten yksinkertainen. Kun kuulin Kennedyn murhasta, vaatimaton 9 vuoden ikäni suojasi minua. Kun kuulin Kennedyn veljen murhasta, olin vieläkin liian nuori tajutakseni mitään. Anvard Sadatin murha pyörii edelleen You-Tube sivustoilla. Se onkin ensimmäinen, jonka olen nähnyt suurin piirtein livenä.

Mikä laittaa ihmisen kuvittelemaan, että yhden ihmisen murhaaminen voisi muuttaa totaalisesti jotain. Henkilökohtainen vihaaminen on ymmärrettävää, samoin murhaan johtava sairasmieli. Konkreettinen toivo siitä, että murhan jälkeen joku muuttuisi paremmaksi, on kuitenkin hullutusta. Se on tietenkin hullutusta moraali-filosofian kannalta, mutta se on hullutusta myös yksilön kohtalon kannalta. Se johtaa henkilökohtaiseen tuhoon. harvoin siitä on mitään kollektiivista hyötyä.

Korkeintaan tämmöisinä hulluina aikoina semmoisten tekojen avulla voidaan piiskata pintaan hulluja ajatuksia. Kohtalokkaat laukaukset senaatin portaikossa olivat kohtalokkaita kohteella ja Eugen nuorukaiselle. Niistä laukauksista huolimatta kehitys olisi vääjäämättä mennyt eteenpäin. Illuusio ja myytti käärivät ruumiin käärinliinoihin. Jan Palach oli kova kundi mutta aiheutti äidilleen kuitenkin loputtoman kärsimyksen. Reipas oli sekin nuori jääkäri joka ampui kuulan säveltäjä Kuulan kalloon. Isänmaa säästyi tahralta, kapina kukistettiin ja sävellyksissä vähän menetettiin.

Yhtä mieletön ajatus käänteisessä mielessä on pelastaa sotamies Ryan. Jos tuntuu joskus turhalta ajatus siitä, että Hitlerin salamurhalla olisi voitu saada aikaan totaalista tuskan vähenemistä, naivilta tuntuu myös ajatus siitä, että kolmen pojan menetyksen jälkeen yhden säästäminen vaikuttaisi matematiikan tavoin ja -3 +1 olisi sitten miinus 2

GW:n kirja on nimeltään ”Putoaa vapaasti kuin unessa”

>Oppi ei koskaan ojaan kaada…

>

Satraappi (muinaispersia khshathrapāvā, maakunnan suojelija; pers . ‏ساتراپ‎) oli muinaisen Persian maakuntien käskynhaltija. Satraapit olivat yleensä kuninkaallista sukua, ja he vastasivat teoistaan vain Persian kuninkaalle . Satraappi vastasi verojen keräämisestä, järjestyksen ylläpitämisestä, oikeuden jakamisesta ja sotilaitten järjestämisestä kuninkaalliselle armeijalle. Satraappijärjestemän loi Kyros II Suuri, mutta sen viimeisteli Dareios I.

Niinpä. Suoraa lainausta Wikipediasta. Kuka haluaa lisää suoraa lainausta, niin tutkikoon uutta Suomen Kuvalehteä. Siellä eläkeläinen Paavo Lipponen kommentoi Gruusian sotaa. Tällä kertaa ei satraappeja uskalleta kovin härnätä. Mutta muuten on kovin tuttua tekstiä. Nyt Paavolle kelpaa hyvin rauhanomaiset rinnakkaissuhteet ja oma vahva puolustuslaitos. Koko helkkarin kolumnissa ei viitata sanallakaan Nato-optioon.

Löytyy näköjään suurellekin miehelle järki päähän, kun se oikein kunnolla sinne taotaan. Nämä lehmänkäännökset tulevat kuitenkin sosdem-tyyliin aina liian myöhään ja vasta sitten kun sokea Reetakin sen näkee.

Missä on nyt se Nato- kiima ja kohkaaminen ?

Venäjän kanssa voi olla varovainen ja ystävällinen, eikä siitä seuraa muuta kuin vähän huonoa omatuntoa. Se säästää kuitenkin aikalailla verta, hikeä ja kyyneleitä.

Paavo on vissiin nähnyt viime päivinä kirjoituksia erinäisillä keskustelupalstoilla. Niissä kirjoituksissa haisee suojeluskunta ja 1930-luku. Semmoinen vouhkaaminen on vahingollista ja turhaa. Nato, Käly ja Lanko ovat kaikissa tilanteissa olleet aina silmälläpidettäviä. Vain silloin kun lankomies tarjoaa kesämökillä jotain, voi hetkeksi herpaannuttaa varovaisuuden. Nato ja käly ovat aina vaarallisia. Paavokin on sen vähitellen tajuamassa

>Kamppailu kiristyy….

>

Ranskan Anne-Caroline Chausson on ensimmäinen BMX:n eli polkupyörämotocrossin olympiavoittaja. Tämä kyseinen lady voitti naisten BMX-finaalin Pekingissä ennen maannaistaan Laetitia le Corguillea ja Yhdysvaltojen Jill Kintneriä.

Naisten finaali on dramaattinen, sillä kisan suurin suosikki, Britannian Shanaze Reade kolaroi viimeisessä mutkassa

Miesten ensimmäiseksi BMX:n olympiavoittajaksi polki Latvian Maris Stombergs. Yhdysvaltojen Mike Day oli toinen ja Donny Robinson kolmas. Stromberg oli perjantaina omaa luokkaansa. Ennen finaalia hän voitti kaikki kolme välierälähtöä. Strombergsin kulta on Latvian ensimmäinen Pekingissä.

Niin, meillä tosiaan ei enää ole kisoissa lajeina vasemman käden keihästä ja muita mukavia juttuja. Muistan, että vielä 1960-luvulla nuorison suuressa suosiossa olivat vauhditon korkeushyppy ja vauhditon pituus.

Kovasti ne tuntuvat kuitenkin olevan vanhanaikaisia, tunkkaisia ja epäkelpoja. Nyt ajetaan Lasten pyörillä alas mäkeä. Kehitystä on urheilevan nuorison kuitenkaan turha jättää tähän. Maailma on täynnä lajiliittoja ja harrastajia, joiden mielestä juuri se heidän harrastamansa on sopiva ja kelvollinen uudeksi olympialajiksi.

”Tällä hetkellä Suomi on yksi parhaiten menestyvistä agilitymaista. Varsinkin mini-kokoiset koiramme ovat olleet maailmanmestaruuskisoissa lähes lyömättömiä, todisteena tästä on kaksi peräkkäistä joukkuemaailmanmestaruutta. Myös yksilöpuolella mineissä on tullut paljon menestystä, joten voikin sanoa, että jos pääsee agilityssä huipulle Suomessa, on samalla huipulla jo kansainvälisestikin. Muita todella kovia agilitymaita ovat mm. Ranska ja Yhdysvallat. Lajista on myös puhuttu yritettävän olympialajia, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan…”

Näin todetaan netissä.

Muita mukavia lajeja voisivat olla nate , kilinuija ja pötkö. Niissäkin voisi olla menestystä tarjolla. Fyysistä hikeä tosin voi vuodattaan tässä kolmikossa vain natessa. Se on sama kisa, jota kirjakielellä kutsutaan sanalla ”hippa”. Raumalla sen nimi oli ”nate”. Riemullista olisi päästä seuraamaan Kilpa-nate temmellystä. Vuorollaan jokainen kilpailija yrittäisi saada kiinni muita kilpailijoita. Pisteen saisi, jos aikarajan puitteissa onnistuisi. Arvotussa järjestyksessä kisa etenisi ja huonoin putoaisi pois aina kierroksen jälkeen.

Kilinuijassa taas isketään rahoja talon sokkeliin eli kivijalkaan ja yritetään saada ne kimpoamaan pelikentälle, joka on piirretty hiekkaan seinän viereen. Pelikentälle on piirretty poikittainen viiva, jolle raha yritetään saada kimpoaman. Lähimmäksi saanut kurottaa ensiksi oman voittopottinsa peukalolla ja etusormella niistä rahoista, jotka ovat hänen oman, voittokolikkonsa ympärillä. Tämän jälkeen hän saa vielä kilistää lopuilla kolikoilla ja määrätä itselleen kruunat taikka klaavat. Sen jälkeen kaikki muutkin kilistävät järjestyksessä. Viimeisille ei yleensä jää enää mitään kilistettävää.

Pötkö on taas ruletin musta-punainen versio kolikkopötköllä. Kilpailijat sopivat ensin siitä, montako rahaa pötköön laitetaan. Sitten kumpikin sekoittaa ja muodostaa pötkön. Sen jälkeen vuorotellen määrätään joko ”sama” tai ”eri”. Rahoja ruvetaan näyttämään ja ”saman” sanoja saa samat, loput menevät vastustajalle. Ja rahat saa järjestää, jos haluaa.

Kaikki vanhoja perinneleikkejä länsirannikolta. Luovutan vapaasti olympialiikkeen käyttöön. Jos innostusta asiaan on, voin ryhtyä Suomen Pötkö-joukkueen valmentajaksi. Kilinuija on minulle vähän liian fyysinen laji.

Muita uusia olympialajeja voi etsiä täältä.