>Viimeinen kesä

> Viimeinen vanhanajan kesä on lopuillaan. Kannattaa nauttia vielä, sillä vielä on kesää jäljellä. Painavia olutsalkkuja ja natisevia sekä saumoistaan ratkeavia kauppakasseja raahataan kaupoista kuin viimeistä kesää ja pahaa pelkään, että näin tulee olemaankin.

Olen täällä blogissani kirjoitellut jo aikaisemminkin siitä, että halvan ravinnon aika on ohi. On ryhdyttävä syömään vähemmän ja halvemmalla. Tai sitten on muusta kulutuksesta siirrettävä osa ravintomenoihin.

Nyt se aika näyttää saapuneen. Hyvä katalyytti asialle on ollut kohonnut raakaöljyn hinta. Sitä kautta jostain kummasta syystä näyttää siltä, että entinen 20 euron ruokakassi maksaakin nyt 27 euroa. Pakoon et tätä asiaa pääse edes mummolaan, sillä tankillinen bensa maksaa saman verran mitä kuluu pitkäaikaistyöttömältä kauppaan koko kuukaudessa.

Kauppa on valitellut, että kesämyynti ei oikein suju. Se taitaa tarkoittaa sitä, että kuluttajilta ei puutu hyvää ja aulista ostomieltä, vaan löysää ja kiimaista rahaa.

Autokauppa pysähtyi keväällä kuin seinään. Diesel-nesteen hinta on kiskottu niin ylös, että kuka sellaista syövän auton meni innoissaan ostamaan, ihmettelee kyllä toisenkin kerran nyt, mistä se etu oikein muodostuu. Kun käytettyjen vaihtoarvot tippuivat, ne, jotka olivat tottuneet vaihtamaan ajokkinsa 2 vuoden välein, huomasivat tänä keväänä, että kahden vuoden autoilun jälkeen oman auton arvo oli laskenut niin ripeästi, että uuteen tarvitaan 10 000 euroa välirahaa. Jos kyse on pienestä perheautosta.

Ökyautojen kohdalla saattoi käydä niin, että arvonaleneminen on ollut viimeisten kahden vuoden aikana paljon nopeampaa kuin osamaksusuoritusten teko. Veljeni, joka toimii alalla, valisti minua asiasta. Kuulemma on tapauksia, joissa arvo on laskenut niin nopeasti, että tunnollinenkin auton vaihtaja ja osamaksujen maksaja on vaihdossa tilanteessa, jossa pöytään on lyötävä osamaksujen lisäksi vielä 10 000 lisää selvää rahaa.

Semmoista ei järki käsitä. Tillmanin tuttavapiirissä onkin jo tapauksia, joissa auto on vaihdettu uuteen, mutta astetta pienempään.

Aika moni tuttavapariskunta on laittanut kiireen vilkkaan omakotitalonsa myyntiin, kun nuorin pesueesta on saatu maailmalle. Markkinat vetävät vielä muutaman kuukauden, mutta sitten tulee seinä eteen. On viisainta siirtää osa asumiskustannuksista johonkin muuhun. Seuraavan kerran aallonharja saavutetaan taas joskus 2017.

Tillmanin siskonmies toimii Bostonin seudulla kiinteistövälittäjänä. Viime elokuussa hän totesi, ettei oikein hyvin mene. Luultavasti vuoden aikana meno on nyt entisestään hiipunut.

Kirpputorien liepeillä sitä vastoin on tänä kesänä kuhina yltynyt. Kaikki mahdollinen yritetään muuttaa rahaksi.

Kuvan herrasmies muuttaa rahaksi oman identiteettinsä. Kun käsi vaan jaksaa veivata konetta, mitään hätää ei ole. Kone soittaa. Se mikä kuvassa on kaupan, onkin herrasmiehen minuus, identiteetti ja yksityisyys.

Onko se sitten koko totuus tulevaisuudesta. Joudummeko kaupittelemaan leipämme eteen tulevaisuudessa itseämme, syvintä sisintämme ja paljastamaan koko elämämme. Tanja Saarela tekee sitä jo nyt. Kuvan soittajakin on myymässä itseään ja olemustaan paksu ketju kaulassa ja ylioppilaslakki päässään. Posetiivin veivaamiseen tätä rekvisiittaa ei tarvita.

Blogin kirjoittaminen onkin tavallaan selviämisen esiaste. Ruokaa ja rahaa on kyllä, mutta tunnustus puuttuu. Kirjoittaja hakee tästä maailmasta sitä, mikä oikeasta elämästä puuttuu. Täältä löytyy yhteisöllisyys ja lämpö. Kun muu maailma muuttuu käsittämättömäksi, tätä todellisuutta voi kirjoittamisella hallita ja käsittää edes vähäisessä määrin.

Rahaahan tästä touhusta ei tule. Mutta entä sitten. Ainakin tulee hyvä mieli. Töissä se ei ole läheskään aina varmaa.

Jos tulee tiukkaa, toivottavasti emme joudu myymään munuaisiamme kadulla. Tillmanin molemmat ovat joka tapauksessa marinoitu luovutuskalvottomiksi.

Toivotaan, että meillä on silloin jotain muuta omasta itsestämme, jota kaupitella. Jotain, jolla on markkina-arvoa. Ja ihmisarvoa. Iltalehti toivon mukaan ei ole kiinnostunut Tillmanista. Parempi on jopa kerjätä ruokansa ennemmin kuin päästä palstoille ja vaihdella seuralaisia kuukauden välein.

>Kummallisia asioita ja alueita

>

Tänään pitäisi kommentoida tietysti tapaus ”Tanja Saarelaa”. En kuitenkaan kommentoi. Tapaus ei ole varmaan vieläkään loppuun käsitelty, joten mitään kommentoinnin tarvetta ei tässä vaiheessa ole. Tapauksen tasokaan ei enää edellytä kommentointia. Tavallisen ihmisen opiksi ja ojennukseksi ei tapauksesta myöskään ole.

Kommentoidaan sitä vastoin kummallisuuksia. Niihin törmää matkallaan tavan takaa. Viimeksi toissa päivänä Murolen kanavalla kohtasin tämän synkeän niittomiehen. Vanha Mc Cormick siinä sinnittelee vielä vanhoilla päivillään taideteoksen osana. Yleensä nämä kummallisuudet liittyvät jotenkin ITE -taiteiluun taikka kyseisen paikan omistajan intohimoihin. Ja kenttä on usein täysin vapaa.

Kihniössä on huoltoaseman pihaan tuotu sarja merimiinoja ja lentopommeja. Porissa rappeutuvan motellin edessä jököttää kokonainen 76mm kenttäkanuuna mallia 02. Ihodessa on Huoltoaseman pihalla betonista valettu hevonen ja muistaakseni kärrytkin perässä.

Varkaudessa on yhtä pelottava täytetty Esa Pakarinen Teboilin huoltamon baarissa. Siinä helposti matkamies kiskaisee kupin sumppia kitusiinsa ja jatkaa kiireesti matkaa. On nimittäin Suhonen melko räävittömän näköinen.

Tämä veikeä savannien peto asustelee Haapamäellä Martti Vainion uusimman yrityksen , Höyryveturipuiston ulko-ovella. Ei pure, on kesy, mutta konteksti höyryvetureihin on vähän avoin.

Joskus ITE-taide on hupaisaa tahtomattaan. Eilen ajoin läpi kesyttömän Pohjois- Satakunnan. Kuka on joskus liikkunut alueella Karvia – Honkajoki- Isojoki- Siikainen, tietää, mitä tarkoitan kesyttömyydellä.

Honkajoelle on pesiytynyt jostain syystä valtavasti koneliikkeitä, jotka myyvät suuria , pyöriviä kaivinkoneita. Pienen pitäjän tien varret ovat täynnä suuria liikkeitä, joiden pihamailla valtavat rivistöt kaivureita ojentavat nokkiaan kuin massiiviset muinaisliskot. Tilataideteos on yrittämättä valmis.

Kaikkien kaivuriosa on ojennettu samalla tavoin jokaisen liikkeen pihassa. Kymmeniä kaivureita samassa janoisessa asennossa, kauha kohti odottavaa emokaivurin ruokkivaa nokkaa. Pienessä pitäjässä on 2000 asukasta. Kaivureita saattaa olla saman verran. Surrealistinen näky.

Honkajoen vaakunassa on muuten kuvattuna sahtihaarikka. Sitäkin pitäjässä osataan tehdä. Karviassa taas on syntynyt kirjailija Juha Seppälä. Siikaisten ja Merikarvian peräkylien elämästä meille on kertonut kirjailija Reijo Mäki kirjoissaan, kun hän on selostanut Jussi Vareksen nuoruutta.

Todellinen Suomen Villi Länsi odottaa yhä löytäjäänsä. Ei tarvitse lähteä Sisiliaan eikä Korsikalle. Lähellä odottaa kesytön ja karu erämaa, jossa laki on lavea ja nimismiespiirit suuria. Ehkä kerron teille lisää joskus. Siikaisissa syntyneenä luulen omaavani jopa vähän paikallisväriä ja tuntemusta.