>Tarinoita tarjolla

>

Todellisuus edessämme on samalla selvä ja arvoituksellinen. Näet päivän tapahtumat omasta mielestäsi selvinä ja kirkkaina. Todellisuus saattaa kuitenkin muuttua mutamassa hetkessä toiseksi ja saada uusia sisältöjä. Sisältöjä, joista meillä ei ole harmainta aavistusta.

Katselin äsken ohjelmaa Puumalasta. Oli hämmentävää nähdä uudelleen samat kadut, saman sillan ja samat rakennukset. Vain viikko sitten ajoin tuosta ja pysähdyin tuohon. Tuossa seisoivat pyörät. Ajoimme läpi keskustan, söimme, nukuimme ja jatkoimme matkaa. Kuljimme läpi kummallisten tarinoiden. Televisiossa pyörivä ohjelma kertoi tänään niitä. Me emme viikko sitten tienneet vielä niistä mitään.

Pitkästä aikaan havahduin jälleen kerroksellisuuteen ja tarinoiden moniulotteisuuteen. Ei riitä se, että ajaa läpi. Ei riitä edes yöpyminen. Pitää aterioida, jutella ihmisten kanssa ja avata lukot tarinoiden edestä. Minä olen siinä huono. Matkakumppanini taas oli luonnonlahjakkuus.

Ruokapaikkamme tarjoilija oli asunut nuoruudessaan samassa rakennuksessa, jossa me yövyimme. Hän kertoi siitä sujuvasti ruokailun yhteydessä. Kuvaili entisen asuntonsa.

Illalla majapaikan naapurihuoneisto oli tyhjä. Kävin kurkkaamassa sitäkin huoneistoa. Se oli juuri tarjoilijan kertomuksen mukainen. Hän jakoi jotain omasta elämästään kulkumiehille. Kokemus oli arvokkaampi kaikkia turistipyydyksiä.

Aamupalalla hotellivieras kertoi elämänsä tärkeimmät tarinat ventovieraille aamiaispöydässä. Olimme jo edellisestä illasta oppineet jotain. Kuuntelimme tarkasti, teimme johtopäätöksemme ja seuraavana iltana olimme kehitelleet hänellekin oman tarinan. Lisäilimme toki yksityiskohtia, mutta se meille suotakoon. Mielikuvitus on rikkautta.

Seuraavana iltana tosin tarinoita alkoi vyöryä päällemme jo ilman ponnisteluja. Olimme herkistyneet parissa päivässä jo osaksi maisemaa. Tarinat eivät enää vierastaneet meitä. Riitti kun astui esiin ja kuunteli.

Tänään poika kotiutui ja siirtyi reserviin. Olin häntä noutamassa hulinasta. Hänen tarinansa olivat tuttuja ja aitoja. Meille miehille koodisto on selvää. Riitit ja rituaalit tosin ovat vähän vaihtuneet.

Kun lähestyimme kotipaikkakunnan rajaa , nuorimies pyysi hidastamaan. Paikkakunnan rajalla on suureellinen kyltti, jossa toivotetaan tervetulleeksi matkamies ja varsinkin matkamiehen turismieurot. Poika juoksi ulos tienposkeen ja lätkäisi ”OHI ON” -tarran kylttiin ja juoksi takaisin autoon. Minä vahdin, ettei kukaan nähnyt.

Sellainen kuulemma on tapana nykyään. Kyltissä näytti olevan jo kaksi tarraa ennestään. Tiesimme tarkoin ketä paikkakunnalta oli eilen kotiutunut. Tiesimme, keiden ne ovat. Tiesimme tarrojen tarinat. Nyt siellä on kolme tarraa. Pojat ovat kotona.

Ps. 06.07. 2008

Lukijoiden joukossa saattaa olla henkilöitä, joiden suhde lehmään on lämmin ja arvostava. Heille tiedoksi, että myös Tillman edelleen rakastaa lehmiä. Lisäksi tiedoksi, että kuvan yksilöä ei ole maalattu blogia varten, eikä päästetty naapurin halmeeseen. Kyse ei ole myöskään kuvankäsittelyllä kikkailusta. Kuvan takana on tarina