Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: heinäkuu, 2008

>Cows, girls and fingerprints

>

Siinäpä kaikkien ”mitä kuuluu –marjaleena” -rallatusten kanadalaisäiti numero kakkonen. Ykkönen on tietenkin Suzanne. Ja päivän henkilöhän on Leonard Cohen, joka tulee syksyllä Suomeen. Lippujen hamstraus alkaa muistaakseni neljäs tulevaa kuuta.
Leonard on itkenyt naisten perään suunnilleen yhtä pitkään kuin Tillman. Opiskeluaikoina kuunneltiin kynttilänvalossa Suzanne – kappaletta. Tämä kappale nousi Cohenin esikoisalbumin hitiksi vuonna 1967. Vuosikymmenien saatossa tuo kappale on itkettänyt epätoivoisia rakastuneita rampoja kautta maailman siinä määrin, että kyynelillä voisi ihan hyvin korvata Vuotoksen altaan ainakin seuraavaksi sadaksi vuodeksi.
Fingerprints-kappale on taas vuodelta 1977 , kokoelmalta Death of a ladies´ man” . Silloin se ei kolahtanut. Nyt se tuntuu kummallisen tuoreelta ja räväkältä.
Tässä vähän toisenlaista Cohenia.
Ja kuka haluaa muistella omiaan, niin tässä
Ja tästähän Cohenin kappaleissa noin yleisesti on kyse
Olin siis työreissulla ja kuuntelin ajaessa musiikkia. Kävin seuduilla, joilla pellot olivat vielä täynnä lehmiä ja valkoisia pyöröpaaleja. Soittelin Cohenia ja näin varmasti omin silmin tuhat lehmää kahdessa päivässä. Nostalginen olohan semmoisesta tulee. Ja lehmä on tässä sitten pelkkä lehmä. Leonard –poika ei koskaan laulanut lehmistä. Kaikesta muusta kaihosta kuitenkin.
Lehmät siis laukaisevat minulla aina patoluukut. Yksinäiset kilometrit tuovat mieleen naiset vuosien takaa. Yksi kerrallaan heitä sieltä tipahtelee.
Kesällä 1973 lähdimme Satakunnasta Triumph Herald – henkilöautolla kohti Pohjanmaata ja Kauhavaa. Siellä nimittäin järjestettiin yhden ainoan kerran juuri tuona vuonna Kauhava Rock Festivals- niminen tapahtuma. Itse Hurriganes-yhtye oli lupautunut paikalle . Kansainvälisyyttä toi joku Uumajalainen Kinks-poppia soittanut yhtye.
Tilaisuuden tapahtumapaikkana oli niitetty heinäpelto Jylhän kylässä. Tapahtuma oli ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. Alueelle oli tuotu toiseksi esiintymislavaksi rekka-auton perävaunu ja toisena toimi puurakenteinen, pressuilla katettu lava. Siitä oheinen kuva. Mukavuuksia ei juuri ollut.
Juhla-alueen naapurissa oli sahköpaimen-aidan takana 20 lehmää. Siihen aikaan nuoriso oli kätevää käsistään ja juuret vielä syvällä maaseudun mullassa. Muistan aamuyön tunteina, soiton jo tauottua, lypsäneeni erään Peräseinäjoelta kokoisin olleen nuoren naisen kanssa koko telttakunnalle aamumaidot eräästä ystävällisestä Ayshire – yksilöstä.
Festivaalia ei koskaan myöhemmin enää järjestetty. Olen siis ollut mukana jossain ainutkertaisessa. Liekö edes mitään perimätietoa jäänyt paikallisen puuhaporukan arkistoihin ? Minulla sattuu olemaan rulla mustavalkoista aineistoa.

Monta muutakin ajatusta lehmät toivat mieleeni.

>Saunapuhdasta missä vain

>

Kuva : http://www.sauna-ajot.com/index2.php?option=com_expose&Itemid=2


Tillman lähtee pariksi päiväksi työreissulle. Autolla ollaan liikkeellä ja tomeraa työtä tehdään. Silti silmät voi pitää avoinna ja nauttia vielä Suomen suvesta. Tämä kansahan keksii ihan mitä vain ja vielä toiset pistävät vähän paremmaksi.

Korkeakulttuurin siimeksessä syntyy tämmöistäkin jälkeä. Pohjanmaalla pidetään puolentoista viikon päästä siirrettävien saunojen kokoontumisajot. Idea on selkeä ja kunnollinen. Luovuus kimpoaa ihmisestä vaikka maailmanmeno yrittää meitä Dressman- pukuun ihan väkisin sulloa. Tästä linkistä pääsee ihailemaan edellisten vuosien kuvasatoa.

http://www.sauna-ajot.com/


Aikaa on vielä ruhtinaalliset 12 päivää. Näppärä kylpyhimoinen suomalaisjörrikkä vääntää tässä ajassa Brysselin herroja kauhistuttavia keksintöjä vaikka kuinka. Epäilemättä EU-direktiiveistä löytyy paljon pykäliä, joiden perusteella kuvissa esiintyvät rakennelmat ovat vaarallisia ja kiellettäviä. Erityisen nerokas idea on mielestäni tuo, jossa leikkuupuimuriin on rakennettu sauna. Kaikki maaseudun kanssa tekemisissä olleethan tietävät, että puidessa tulee pölyinen ja hikinen olo.

Eikä taida kuormittaa kulttuurirahastoa tämä tapahtuma. Omaehtoista on. Harmi vain, että Tillman joutuu tuona viikonloppuna hikoilemaan sukulaistytön häissä ja taistelemaan elintilasta boolijonossa.

Muitakin suuria pettymyksiä tämä vuosi tuo kirjoittajan harrastuksiin. Nokialla järjestettyä Miesten Kolmosta ei ilmeisesti tänä vuonna pidetä. Ainakaan en ole löytänyt asiaa koskevia ilmoituksia. Kummallista. Nokian vesikriisillä ei pitäisi olla vaikutusta asiaan, sillä perinteisesti tapahtumassa ei ole juotu vettä.

>

Kuva : http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Flag_of_Qatar.svg

Suuren juhlan kynnyksellä uutiset nuorison terveydentilasta ovat huolestuttavia. Kuume nousee, mutta tulokset ovat jäämässä jälleen piirikunnallisiksi. Spektaakkeli tarjoaa kohta jälleen sirkushuveja maailman väestölle. Leipää kuitenkin riittää yhä harvemmille.

Meiltä lähtee väärä ihminen leväpuuroon veneilemään. Meiltä lähtee keihäsmiehiä, pituushyppääjä ja meiltä lähtee Yngling-joukkue. Meiltä lähtee myös hevonen ja ratsastaja. Erityisen huolestuttavaa on se, että meiltä lähtee vain yksi painija.

Tillman aikoo seurata kisoja tiiviisti. Minua eivät kuitenkaan kiinnosta urheilusuoritukset, vaan oheistapahtumat. On mukava jälleen päästä todistamaan isäntämaan ylivoimaa lajissa kuin lajissa. Jotain uutta on lääketiede taatusti kehittänyt kansallisvaltion itsetunnon kohottamiseksi. Kärähtäneiden määrästä voi sitten päätellä kisojen loputtua piikittämisen todellisen laajuuden. Kiinalaisten lohdutukseksi on tosin todettava, että he eivät ole ensimmäisiä eivätkä tule jäämään viimeisiksikään tässä röyhistelyssä.

Toinen asia, jota seuraan tiiviisti on oheistapahtumien kirjo. Mitä tekevät tiibetiläiset, uiguurit, muslimit ja muut aktivisti ? Luettelo onkin loputon. Julkisuudessa on puhuttu paljon terrori-uhasta. Kansalaisjärjestöt saattavat kuitenkin laajemminkin osallistua näihin kisoihin. Kuka sen kilpailun voittaa ?

Mieletön satsaus urheiluun muistuttaa kohta jo asevarustelua. Jos edes osa tästä rahasta ja krääsästä voitaisi valjastaa nälkäänäkevien eduksi, moni ihminen olisi tässä maailmassa vähän terveempi ja kylläisempi. Kaikki maailman urheilulaboratoriot saisivat mennä taas itseensä.

Kilpaurheilun rooli kansanterveyden hyväksi on hämärä. Yleensäkin ajatus toisen ihmisen voittamisesta on absurdi relikti menneisyydestä, joka vetoaa kummallisesti edelleen yksilöön. Olen parempi, tuo toinen on huonompi. Kansallishymnit kaikuvat kenties taas kirkkaina, kun Etiopiasta Qatariin ostettu juoksija silmät kyynelissä odottaa mitaliaan ja lahjashekkiä. Qatar on juostu maailmakartalle. Etiopiassa nälkä jatkuu.

>Kuvien vaihtoa

>
Kuva: http://www.hilavitkutin.com/wp-content/uploads/2007/08/tatt-1757.jpg

Tanja Karpela ja Olli Saarela ovat vaihtaneet tatuointeja. Edelliset eivät enää sovi uusiin parisuhteisiin.

Ehdotan seuraavaksi sellaista henna-tatuointia. Lähtee nimittäin siististi muutaman suihkukerran jälkeen pois. Tilalle voi lätkäistä sitten taas uuden ja ajankohtaisen. Tai sitten niitä on sopivia laastaritatuointeja, joita voi vaihdella.

Toinen vaihtoehto on sitten tatuoida jotain vähän pysyvämpää, kuten vaikkapa sanan ”ÄITI”, kuten Vallu Valpio teki. Semmoista asiaa ihminen ei onneksi pysty vaihtamaan kovin helposti.

>Metsästä ei liikahda lehtikään…..

>

Kuva: http://www.finnica.fi/keski-suomi/metsa/img/metsa.jpg

Saamme kohta uuden kiinteistöveron. Ne nimittäin saavat, joilla on metsää ja muuta huojuvaa. Metsäteollisuus tuntuu olevan vahvasti sitä mieltä, että puun kantohintaa lasketaan hallituksen lupaamien myyntivero-helpotusten verran. Tästä taas seuraa se, että kukaan ei myy, koska käteen ei jää yhtään euroa enempää. Tästä taas seuraa se, että säädetään jotain, joka pakottaa omistajan joka vuosi myymään jotain metsän tuottamaa hyödykettä. Näistä selvin edelleen on puu.

Kun entisestä verojärjestelmästä siirryttiin tähän nykyiseen, kaikki metsissä tapahtunut kasvu oli jo kertaalleen verotettu vanhassa pinta-alaan perustuneessa järjestelmässä. Siirtymäaikaa uuteen järjestelmään annettiin 13 vuotta. Niinpä uuden myyntiverotuksen aikana myydyt puut ovat valtaosin itse asiassa sellaisia, joiden kasvusta on jo kertaalleen vero maksettu.

Metsäomistus on pirstoutunut pitkin kaupunkeja ja sosiaaliryhmiä. Yhä harvemmalla on edes olemassa mitään rationaalista syytä myydä yhtään mitään. Muut arvot ovat nousemassa suuremmiksi kuin taloudellinen tuotto. Hallitus ei tunnu millään käsittävän tätä ongelmaa. Päätökset seuraavat toisiaan ja sivusta seuraavalle tulee sellainen tunne, että paniikkia päin tässä ollaan menossa. Erityisen hauska päätös oli se, jolla keväällä annettiin kansanedustajien kotiseutujen paikallisteiden ylläpitoon lisää rahaa, jotta puu alkaisi liikkumaan. Noilla rahoilla saadaan kukaties muutama kunnallisvaaliääni liikkumaan ja turvattua, mutta eipä juuri muuta.

Kunnollinen hintasuositussopimus entisten vuosien malliin olisi jälleen poikaa. Kilpailuvirasto on semmoiset kuitenkin kiivaasti kieltänyt. Saattaisi nykyään jopa metsäteollisuuskin olla kiinnostunut kiinteästä sopimuksesta, jolla raaka-aineen saatavuus ja hinta voitaisi taata vaikkapa 2 vuodeksi.

Mutta edelleenkään asia ei liikuta Munkkiniemessä asuvaa 65 – vuotiasta eläkkeellä olevaa biologian lehtoria, joka käy katsomassa palstallaan Tikankonttia, Vanamoa ja Valkolehdokkia. Metsiä nimittäin koskee Suomessa hävityskielto, mutta ei hoitopakko.

Tulossa on siis mielenkiintoinen syksy. Jossain vaiheessa joltain pettävät hermot ja silloin saadaan kuulla tulistakin tekstiä. Erityisen kärkkäästi syksyn aikana asiaa esille tuovat varmasti metsäteollisuuden ihmiset. Heitä säestävät kaikki ne demokraattiset voimat, joiden sympatiat ovat paperimiesten puolella.

Paperimiehet ovat itse aika hiljaa. Muistattekos, miten heidän sopimuksensa keväällä tehtiin. Salaa ja viekkaasti hiljaisuudessa. Olettekos kuullet tai nähneet viime päivinä Paperiliiton kannanottoja ? Olisi ehkä lehdistön ja Median syytä käydä kyselemässä vähän Paperiliiton käytävillä, miten tässä oikein tulee nyt käymään. Siellä ilmeisesti ollaan vähän viisaampia.

Tillman aavisteli huhtikuussa jo jotain tämän sorttista. Kukaan ei rohjennut tuolloin arvausleikkiin.

Saa nähdä joudunko häpeään. Hyvä jos niin käy, eikä mitään tapahdu. Pelkään kuitenkin, että poikkeuksellisesti tällä kertaa olin oikeassa

>Vapaaehtoisuuden riemu

>


Olen huomannut jälkikasvussa polarisoitumista. Vapaehtoisuuden riemu on satunnaista ja osuu sattumalta sinne sun tänne. Perheen teologi harrastaa välillä yltiö-vapaaehtoisuutta, perheen fyysikko taas luottaa painovoimaan ja muihin perussuureisiin. Hänen mielestään jokainen pärjää omillaan. Tosin hän on uhrautuvasti tilanteen niin vaatiessa pelastanut lähimmäisiään ja vastannut siitä aina hovioikeudessa asti. Onneksi kylläkin vain todistajana. Sosiaalisia ja kunnollisia nuoria.

Piti kuitenkin puhua teille VPK-aatteesta. Entisenä palokuntapoikana velvollisuuteni on oikeastaan näin sateiden jälkeen tuoda teille ilosanomaa. Vapaapalokunnassa sammuu tuli ja jano. Ainakin mikäli on uskomista suvun kantaäitiä, joka lopetti palokuntaurani siinä vaiheessa, jolloin olisin päässyt VPK:n pikkujoulujen tarjoilusta osalliseksi. Satakunnassa oli laajalti sellainen käsitys, että ensin tulevat Sodoma ja Gomora, sitten VPK:n pikkujoulut, sitten tulee pitkä väli ja sen jälkeen tulevat muut synnit ja turmellus, jotka Isossa Kirjassa luetellaan.

Kummallinen aate on hengissä edelleen ympäri maailmaa. Tulinen kukko ja sen kanssa telmiminen on saanut ihmiset aina kiinnostuneeksi. Kuulemma palomiehet ovat joidenkin naisten fantasia-objekteja. Toivon mukaan entiset palokuntapojat saavat edes pientä hyväksyntää tässä macho- maailmassa.


Kuvassa on Santana- nimisen kylän vpk:n kalustoa Madeiran saarelta. Hyvä kalusto heillä tuntuu olevan. Joutessani olen kuvaillut paloautoja, kun olen maailmalla liikkunut. Niiden ympärillä tuoksuu pelko ja vaara. Siellä on odottava tunnelma kuin juoksuhaudassa. Se kertoo jostain yhteenkuuluvaisuudesta. Olemme palomiehiä. Tiedämme, mitä muut kaltaisemme tekevät ympäri maailmaa.

Samaa en ole huomannut putkimiehistä, enkä myöskään sähkömiehistä. Seminologitkin ovat kovasti itseensä käpertyneitä, eivätkä hekään esiinnyt miestenlehdissä rintakarvat hiestä kiiltäen. Harvoin näkee myöskään mitään todellista ammatti-ylpeyttä TV-lupatarkastajilla taikka kodinkonekorjaajilla.

Nykyään yritän sammutella tuleni ja hiillokseni huolella. Enää ei kovin helpolla edes roihahda, mutta kun pääsen taas joskus 50- tai 60-vuotissyntymäpäiville VPK:n talolle, tunnen seinissä sahdin, oluen, boolin ja sammutusletkujen tuoksun. Vaaran tuoksu on kiehtova ja se saa edelleen ajamaan ainakin korttelin verran ulisevan paloauton perässä.

>Parrattoman pöydän ääreen

>

Nyt meillä on sitten DDD. Dragan David Dabic nimittäin on saatu viimein kiikkiin. Psykiatrin ja terapeutin hommat saavat nyt hetkeksi jäädä. Tuli parta – Jeesukselle ulkomaan keikka Haagiin.

Olen aamun miettinyt sitä, että miltähän nyt DDD:n potilaista mahtaa tuntuu. On ollut murhetta ja surua, vastoinkäymistä ja tuskaa. DDD :n vastaanotolla on ollut mukava käydä vuosien ajan. Apua on löytynyt, olo on helpottunut ja ajatus seesteisestä loppuelämästä on vironnut päänupissa. Minä olenkin arvokas ja hyvä ihminen. Tuo terapeutti on viisas ja taitava ammatissaan. Hän on saanut minut paranemaan.

Aamulla Belgradin lähiliikenteen bussissa sitten toipunut ihminen lukee Borba -sanomalehdestä, että terapeutti-setä saattaa olla vastuussa 200 000 ihmisen kuolemasta. Ryssänkielen puukstaavit iskevät vasten näköä. Tuttu mieshän se siinä. Tuolle kaverille on tullut kerrottua kaikki salat ja kauheimmat pelot. Tuo tietää minusta nyt kaiken.

Siinäpä taas toipilaalle pohdittavaa. Eurovision laulukilpailuvoitto vähän haalistuu mielessä. Huominen ei olekaan enää niin aurinkoinen. Tulee mieleen, että tässä taitaa olla edessä terapeutin vaihto.

Saattaa tulla mieleen myös se, että kummallinen ammatti kummallisella miehellä. Tämä DDD: hän oli nimittäin oikeasti lukenut itsensä edellisessä elämässä psykiatriksi. Sitten voisi vähän kulunutta termiä käyttäen sanoa, että veri veti muihin hommiin. Minkäs sitä itselleen voi.

Terapeutin vastaanottoapulaisella on tänään työntäyteinen päivä. Pitää soittaa potilaille ja peruttaa vastaanottoaikoja. Pitää ehkä suositella jotain uutta terapeuttia, sillä ehkä vielä ensi kuulle ei uusia aikoja saa. Samalla pitää miettiä, mitä tehdään potilaskortistolle. Tuleekohan viimeisen kuun palkka ja lomarahat vielä täysinäisinä ? Kuka kirjoittaa työtodistuksen ? Tekeekö sillä todistuksella mitään ? Pitäisikö myydä tarinansa jollekin saksalaiselle lehdelle ? Tästä päivästä tulee vastaanottoapulaiselle tosi kiireinen.

Kohta linja-autossa matkustava toipilas saattaisi muistaa toisenkin parrakkaan ja säälittävän vanhuksen. Maakuopasta nostetulla kaverilla oli tässä taannoin samanlainen parta ja syntilista. Toipilas taatusti miettii, pitäisikö kaikki maailman harmaaparrat tarkistaa varmuuden vuoksi vuoden välein. Ties mitä kaikkea siitäkin joukosta löytyy.

>Vuodet ja pallot vierivät

>

Kuva: http://www.golf.fi/

Tänään suvussa täytetään vuosia ja pidetään nimipäiviä. Vanhaisäntä saavuttaa uuden ikävuoden. Karkuun hän ei kuitenkaan pääse minulta. Niin on Luoja asian säätänyt. Välillämme ovat nuo samat 25 vuotta kuin ennenkin.

Sen verran on teoriassa nyt puskuria vielä edessäpäin. Ennen viikatemiestä. Käytännössä ero saattaa olla huomattavasti pienempi. Keravalla kuolema ja ikä sekoittuivat perin oudosti. Käsittämättömällä tavalla. Sitä on tässä kaatosateessa hyvä itse kunkin miettiä. Nimittäin elämän tarkoitusta.

On muutenkin ihan Tuomiosunnuntain tunnelmat. Sataa, on pimeää ja loma loppuu tämän viikon lopussa.

Kuoleman ja sukupolvien lisäksi elämä kulkee muutenkin sykleissä. Asioita sattuu ja sitten taas uudelleen, aikojen kuluttua huomaa, että sattuu taas.

Huomasin tämän, kun olin maanantaina golf-kentällä hutkimassa palloja erisorttisilla mailoilla.

Olen asiaan tutustunut kolmetoista vuotta sitten Pohjois –Carolinassa. Siellä kaikki oli paljon helpompaa. Green cardiksi kävivät dollarin setelit eri muodoissaan. Pätevyys syntyi siitä. Lankomiehen ohjauksessa hosuin muutaman tunnin kentällä, kunnes poistuimme säädyllisesti pois. Reippaasti puhuttu vieras kieli tunnetusti raivaa tilaa. Oli helppo pelata.

Tällä kertaa vierailimme tuttavien kanssa Satakunnassa viheriön laidalla. Olimme siis isäntäväen rauhallisessa opissa ja ohjauksessa. Hyvä niin, sillä opittavaa tuntui riittävän. Satoikin vähän. Siitä oli se siunauksellinen juttu seurauksena, ettei ketään kuollut. Minä hutkin nimittäin semmoisesta harjoituskatoksesta , sateen suojasta niitä palloja. Sivuseinät olivat ampumaratatyyppiset ja hyvin tarpeelliset. Ilman niitä vieressä huitonut vaimo olisi kenties vähintään paikallisessa sairaalassa.

Vaimon ilmaan nostamat turpeet olivat vaarattomia. Niitä saattoi nähdä vilahtelevan välillä katoksen sivulta.

Siirryimme seuraavaksi puttausharjoituksiin. Niissä tilanne kääntyi kokonaan toiseksi. Nyt pallo lähti mailasta ihan liian lujaa ja usein vielä väärään suuntaan. Hienolla viheriöllä oli jotenkin outoa kävellä. Tuntui jotenkin kalliilta ja aralta paikalta, jossa tavallisilla kengillä tramppaaminen on haitallista ja tuottaa murheita hoitohenkilöstölle.

Lopulta kuitenkin löytyi sopiva väline minullekin. Se ei ollut se puutarhaharava siellä hiekkamontussa, vaan sellainen maila, jonka lapa oli väännetty ihan vinoon. Sillä piti lähestyä niitä viheriöitä , kun oli saatu niillä isoilla mohjakkeilla se pallo ensin lähemmäksi.

Se homma alkoi sujumaan heti.

Olen siis jäänyt kiikkiin chippaamiseen. Nyt on vain hankittava sellainen traktorin alle jäänyttä golf-mailaa muistuttava vempele ja ryhdyttävä takapihalta nostelemaan palloja yli istutusten. Maaliksi voisi hankkia pikkulasten puhallettavan uima-altaan. Ryhdyn etenemään vaiheittain. Laitan ensiksi chippini kuntoon.

Kun seuraavan kerran taas kentälle pääsen joskus tulevaisuudessa, chippini on loistoterässä. Saatan keskittyä kokonaan aloitukseen ja lopetukseen. Pallo nousee mistä vain ja kopsahtaa lipulle, vierii vielä hetken ja jää 25 sentin päähän reiästä.

>Jatsi kajahtaa

>

Lähden huomenna, lauantaina, varhain aamulla viikonlopuksi taas Satakuntaa. Ikääntyminen on saanut jälleen veren vetämään kotiseudulle. Tällä kertaa toki mukana on myös annos jazz-kuumetta ja merenkaipuuta.
Toivottavasti silmäätekevät ja muut asiaan kuulumattomat hörhöt ovat jo kaikonneet jazzkadun vilinästä. En haluaisi heihin törmätä, sillä minulla on vain kirpeitä kommentteja varattuna heille. Enkä ole heidän jazz-tunteistaan kovastikaan vakuuttunut. Sama sakki rymisteli takavuosiana Savonlinnassa siinä määrin, että oikeat opperanystävät joutuivat tallotuiksi fyysisesti ja henkisesti
Sitä vastoin on jälleen kerran mukava istahtaa rantakadun baariin ja pitkän juoman äärestä tarkkailla kansaa. Moni tietää jazz-kulttuurista vielä minuakin vähemmän. Aika moni on tullut vain näyttäytymään. Rento meininki on kuitenki tapahtuman perussävy.
Tänään pitänee kuunnella kotona vähän Thelonius Monk tuotantoa, jotta pääsee tunnelmaan. Häntä ei tietenkään voi Porissa tänä viikonloppuna kuulla, sillä hän on soitellut vuodesta 1982 pilvien päällä. Santanaa en mene katsomaan, sillä he eivät soita jazzia. Heidät on tuotu paikalle, jotta saataisiin Carloksen avulla houkuteltua tarpeeksi keskiluokkaa kuohuviineineen ja mansikoineen, jotta niiltä saatisi rahastettua pelimerkit pois, jotta voitaisi saada oikeita jazz-hahmoja konsertteihin ja varsinkin ilmaiskonsertteihin.
Näistä linkistä voi päästä piipahtamaan Monk – maailmaan .

http://www.monkzone.com/

Tuosta alemmasta linkistä pääsee vuoteen 1966 ja Osloon.

Ted Cursonia Porissa kuitenkin pääsee kuulemaan. Se on jotain sekin. Kaverin on normaalisti tavannut jazzkadulla Valion kojussa tarjoamassa piimää ohikulkeville. Ystävällinen hahmo tapaile suomenkielen sanoja ja hymyilee kuin aurinko. Sellainen vetoaa aina meihin suomalaisiin. Olen jopa vaihtanut muutaman sanan herran kanssa. Viehättävä persoonallisuus. Tänä vuonna yritän päästä sunnuntai-iltana kuuntelemaan häntä, ellei jamipaikka paukahda täyteen ennen sitä.
Nuorimieskin lähti aamulla kukonlaulun aikaan konserttimatkalla. Hänen kohteensa on Helsinki ja Iron Maiden ja Vaasassa joku muu metelöivä porukka. En ole perillä asioista, sillä minun metalli-ihastukseni on italialainen Lacuna Coil.
Koko aamun tärkein ajatus on kuitenkin myötäeläminen. Eilisen nyhverö- mököttäjän maailma ei lakkaa kiehtomasta minua. Vaikka yritin asiaa itselleni eilisessä kirjoituksessa kuinka selittää, ajatus on jäänyt pyörimään päähäni kuin pieru pystykirnuun.
Millainen on ollut hänen aamupalansa ? Onko vaimon kanssa keskusteltu sopuisasti päivän lounas-menusta. Mitä ostetaan rippilapsen häihin häälahjaksi ?
Kaveri joutuu joka tapauksessa kohtaamaan asian taas illalla, kun hakee polttopuita vajasta. Tuon pinon takana sitä tuli kyyhötettyä. Olisiko pitänyt vielä jatkaa aamuun taikka yhden lisävuorokauden? Mitä sitä kertoo töissä elokuussa, kun palaa lomilta takaisin ? Pitäisikö vaihtaa nimi ?
Oireet saattavat kylläkin liittyä myös esimerkiksi paniikkihäiriö-oireyhtymään taikka masennusahdistukseen. Jos sitä saaressa on kiskottu keskikaljaa ja hanavalkkaria juhannuksesta asti, niin ahdistushan siitä tulee ja välittäjäaineet tanssii fokstrottia päänupissa. Pakko mennä liiteriin pinon taakse.
Mutta novellin paikka tuossa kyllä on. Tai teatterikappaleen. Kaurismäkikin voisi vielä innostua peilaamaan suomalaisen miehen sisintä maailmaa.
Ihmisiä suviyössä sopisi tämänkin nimeksi.

>Hotelli Hannikainen

>

Mätäkuu lähestyy ja naistenviikko painaa päälle. Maailma menee mullin mallin, maito happanee, haavat märkivät, viili heroittuu ja ihmispoloinen heittäytyy uskomattomiin tekoihin.

Eilen aamun erkkolainen kertoo, että pihavajaan murjottamaan mennyt mies aiheutti mittavat etsinnät maanantain ja tiistain välisenä yönä Turunmaan saaristossa.

Turkulaismies oli riidellyt vaimonsa kanssa puolenpäivän aikaan ja lähtenyt sen jälkeen omille teilleen. Omaiset alkoivat etsiä miestä saarelta päivän aikana. Myöhää illalla oli tehty viimein katoamisilmoitus. Operaatio oli käynnistynyt ja paikalle oli saapunut pari poliisipartiota ja pelastushelikopteri.

Mies löytyi kello kahden jälkeen yöllä, kun hän käveli ulos puuliiteristä. Mies kertoi, ettei hän viitsinyt vastata vaimonsa huhuiluihin.

Sanomattakin on selvää, että uutinen pelasti ankean aamuni. Joku äärimmilleen rääkätty kesämies oli päättänyt viimein toteuttaa salaisen haaveensa ja heittäytyä kunnolla piiloon. Täältä ette piru minua löydä. Nyt loppui ymmärrys. Reuna se on minunkin ämpärissäni.

Luultavasti kyse oli kuitenkin amatöörimököttäjästä. Luulisin että kaveri oli puettu Marimekon Jokapoika-paitaan. Jalassa hänellä oli kenties kuluneet samettifarmarit ja vanhat Hai -saappaat sekä eväänä edellisyön juhlista jäänyt vajaa kantoastia chileläistä valkoviiniä. Kaveri on ehkä Vihreän liikkeen kannattaja, tai ainakin myötäilijä.

Todellinen mököttäjä olisi tehnyt selväksi että nyt riitti. Hän olisi varustautunut pitkällä Suomi-viinapullolla, Nokia Strong- kumisaappailla , tumman vihreällä pusakalla ja kauhtuneilla verkkari-housuilla taikka salihousuilla. Lähdön hetkellä olisi pitänyt välttämättä särkeä jotain. Se tavallaan kuuluu asiaan. Jotain jälkiä pitää jäädä.

Hänen matkansa ei olisi suinkaan päättynyt puuliiterin peränurkkaan, vaan läheisen kuntakeskuksen keskustassa olevalle terassille, josta hän illan hämyssä olisi lähtenyt satunnaisten myötäeläjien kanssa Turkuun katsomaan vieläkö Heikkilän kasarmi on pystyssä.

Myöhemmin hän olisi löytänyt tiensä ravintola Uuteen Apteekkiin, jossa hän olisi kehunut kaikille tuntevansa henkilökohtaisesti Jussi Vareksen, koska on syntynyt Merikarvialla. Myöhemmin hän olisi käynyt katsomassa taksilla muutamaa vanhaa osoitetta Varissuon – kaupunginosassa.

Yöllä suden hetkellä hän olisi soittanut vielä muijan ylimieliselle veljelle Westendiin, haukkunut tämän perkeleen porvariksi ja käskenyt lopultakin tämän vaihtaa japanilainen autonsa johonkin sellaiseen, jolla kunnon mies kehtaa ajaa.

Seuraavana aamuna satunnainen matkailijamme olisi lyöttäytynyt uuteen seuraan Puutorin vessassa. Paikallahan on nykyään olutravintola, josta saa sekä olutta, että seuraa. Vessassakin voi käydä. Jotta turhilta etsinnöiltä vältyttäisi, karkumatkalaisen on syytä käyttää rennosti ja lakkaamatta VISA-korttiaan, jotta myöhemmin matka olisi dokumentoitavissa ja omaisten tietoon saatettavissa. Myös S-etukortti käy hyvin.

Puutorilta matka jatkuu amokkina läpi kaupungin kohti satamaa. Pari tuoppia jokaisessa pysähdyspaikassa pitää kunnon kohdallaan. Pitää nimittäin olla skarppina. Yksityiskohta voi katsella Kaurismäen elokuvista. Ensimmäiseen Tukholmaan lähtevään laivaan on päästävä. Vielä se onnistuu, sillä satamassa ei ole tietoa karkulaisesta.

Kun Laiva iltahämyssä seilaa läpi Turunmaan saariston , oman mökkisaaren kohdalla voi soittaa omalla kännykällä muijalle väliaikatietoja. Arvaas kuka ottaa juuri nyt rommikolaa ? Eikö takka perkele vedä ? Täällä on kuule semmoiset korsteenit, että kyllä vetää. Nyt kuule sopii kutsua se öykkäri veljesi saareen. Kato isäntä lähti vähän katsomaan maailmaa. Ja tällä kertaa ei rouva aja porsasta kotiin ihan heti.

Jämptillä suunnitelmalla ja säännöllisellä informaatiolla olisi näin säästetty selvää rahaa operaation aikana ja toiminta olisi ollut jämäkkää ja orientoivaa. Liiketaloustieteen lainalaisuudet olisivat tässäkin tapauksessa päteneet.

Uutisen nyhveröllä näyttääkin olevan dualimallin ongelma edessään. Ensin pitää maksaa helvetinmoiset pelastusoperaation kustannukset. Toiseksi on mietittävä seuraaviksi päiviksi puheenaiheita vaimon kanssa ja samalla mietittävä, miten sietää tulevina vuosina kaveriporukan pilkan.

Ehkä kannattaisi nyt lähteäkin uudelleen piiloon ja vähän liiteriä pidemmälle.

Ps. Tämän aamun lehti kertoi, että me veronmaksajat maksamme nyhverön aiheuttamat etsintäkulut viimeistä euroa myöten. Maailma on kummallinen. Tämä ei nyt oikein mahdu minun pirtaani.