Yksi Suomen harvinaisimmista kasveista, leveälehtikämmekkä on varastettu Morgonlandetin saaresta Hangon edustalla. Alue on kansallispuistoa, joten siellä voi luonnon ihailija suhteellisen vapaasti liikuskella. Luonnonpuistot ovat asia erikseen.
Joku siis on mennyt saareen ja kaivanut kämmekän itselleen. Omiin tarpeisiinsa. Jonkun puutarhassa on nyt sitten kasvien Mona Lisa. Pöllittyä kasvia ei vaan kehtaa kenellekään näyttää, sillä siitä seuraisi julkinen häväistys ja jalkapuutuomio nykyaikaisen kirkon, kauppapuutarhan, eteiseen.
Teko on tietenkin pöyristyttävä, mutta on asiassa puolensakin. Monet luonnon lajeista ovat täällä Suomessa erityisen harvinaisia, mutta niiden populaatiot muissa maissa ovat elinvoimaisia ja runsaita. Kun ilmasto muuttuu, meille työntyy Keski-Euroopasta yhä enemmän kaiken karvaista ötökkää, tinttiä ja tatarta. Tuskin niitä kaikkia heti kannattaa suojella henkeen ja vereen. Yleensäkin valtiolliset rajat ovat ongelmallisia. Niitä noudattaen suojelupäätöksistä helposti tulee kummallisia. Luontokin yleensä toimii osittain oman tahtonsa perusteella.
Mutta että rauhoitettu kasvi kotipuutarhaan.
Voihan tietysti olla, että jonkun eläkeläisen kasvienkeruu-harrastus on leimahtanut äkkiä täyteen roihuun. Me yli 50-vuotiaat jouduimme nimittäin yhteiskouluissa ja keskikouluissa sekä mahdollisesti lyseoissakin keräämään kesäaikaan kasveja. Urakka oli nuoresta opiskelijasta hirmuinen. Keskikoulun kolmannella ja neljännellä luokalla piti kesäloman aikana kerätä 40 + 40 kasvia.
Kasvit piti irrottaa varovasti juurineen maasta. Kotona se laitettiin kahden makulatuuripaperin ja monien sanomalehtipaperi-arkkien väliin ja puristettiin kasvipuristimella toisien kasvien kanssa tiukaksi pinkaksi. Alussa kuivuvan kasvin ympärillä olevia papereita piti päivittäin vaihtaa. Muuten tuloksena oli AIV-rehua muistuttavia ruskeita yksilöitä.
Jos oli napannut Mariankämmekän, tai vastaavan, juurimukula piti halkaista, jotta se asettuisi kuivuriin kunnolla.
Kun kasvi oli kunnolla kuivunut, se piti asetella kasvipaperille, johon se liimattiin ohuilla liimapaperisuikaleilla. Ortodoksit neuloivat valkoisella langalla kasvit kiinni paperiin.
Tämän jälkeen seurasi kaikkein tärkein ja vaikein osa prosessissa. Kasvikirjan kuvia ja määritystaulukoita apuna käyttäen piti määrittää rehu ja kirjoittaa sille keräyslomake, joka liimattiin sitten kasvipaperin oikeaan alakulmaan. Monta tärkeää tietoa piti tallentaa jokaisesta kasvista. Kaikista kasveista tehtiin vielä sitten erillinen luettelo.
Nimeäminen oli helppoa, jos rajoitti keräysalueen kotipihaan ja pyrki käyttämään kasvikirjan nimiä, eikä raumangiälen ilmaisuja. Tässä asiassa saattoi myös kulkea ns. kivisen polun. Jos keräsi kasvinsa rannikon painolastisaarista ja satamista, kasvikirjalla pystyi nimeämään vain noin puolet saaliista. Entisaikoina nimittäin purjelaivat tarvitsivat paluumatkalle painolastin, ellei niillä ollut paluurahtia. Suomessa tämä painolasti purettiin sitten satamien liepeille. Mukana tuli tietysti jos jonkinmoista tädykettä ja esikkoa. Näistä tulokkaista kasvistonsa keräämällä saattoi ajaa biologian opettajansa hulluuden partaalle.
Kaikki nämä 80 yksilöä tentittiin. Kasviosta sai siisteys- ja oikeellisuusnumeron. Tentistä sai toisen numeron. Kasvin sukukin piti tietää, mutta latinalaisilta nimiltä meidät armahdettiin. Silti muutama sellainen jäi mieleen ikuisiksi ajoiksi. Tuppisara on Carex Vaginata.
Mutta kasvio on edelleen tallella. Maitohorsma on ryhtynyt vähän pölisemään 40 vuodessa, mutta muut ovat iskussa. Ja käsillä on kevät. Liittäisiköhän omalaatuisiin harrastuksiinsa jälleen yhden vanhan rakkaan. Ihastuttava ajatus. Prätkän takaistuimelle matkakasvipuristin ja menox sanoi Annie Lenox.
No ainakaan saroista en aloita. Niitä löytyy Suomesta noin 80 lajia kaikkiaan. Kaikki ne ovat pirullisen paljon toistensa kanssa samannäköisiä.
Tillman 
