>Suru jatkuu

by Michael Tillman

>

Työpäivä alkoi suru-uutisella. Entinen työtoveri, kollega, oppi-isäni ja opettajani on kuollut. Edellisistä hautajaisista on viikko. Tämä kevät näyttää olevan käännekohta monessa suhteessa. Entinen saa väistyä uuden tilalta. Menneisyys katoaa jonnekin kulman taakse. Tulevaisuus on epävarma.

Olen kohta työorganisaation vanhin virkaiältäni. Fyysiseltä iältäni en sitä vielä ole. Henkiseltä iältäni olen jo ikivanha. Kuolema syö joka kerta hivenen sitä rantapenkkaa, jonka päällä seison ja katselen iäisyyden ulapalle. Vielä ei ollut oma vuoro. Kuka on seuraava ?

Hän opetti minulle Mc Gregorit , Argyyrikset ja Mouton Blaken. Tarveteoriat olivat hänelle kiinnostuksen kohde, mutta samalla keino järkyttää organisaation luutuneita arvoja. Hän kapinoin jo aikoinaan organisaatioiden hulluutta vastaan ja tulosjohdettujen ihmisten tuska oli hänelle selvä asia. Hän oli ihminen, joka toi opetussuunnitelmiin uusia mullistavia asioita aikaisemmin kuin kukaan.

Olen toisellakin tavalla läheinen. Kun työtoverini päätti hyväksyä aikoinaan valtiohallinnon tarjouksen lakkautuspalkasta, minä olin se onnellinen, joka sain jatkaa hänen työtään ja hänen opetustaan. Hän oli se onnellinen, joka pääsi 55 -vuotiaana lakkautuspalkalle. Luoja oli armollinen ja soi hänelle nämä vuodet. Tiedän, että hän kaipasi takaisin töihin.

Tiedän, että hän luopui aikoinaan myös siksi, että minulle olisi avautunut väylä eteenpäin. Nyt minun tulisi osata joskus myös luopua jostain. Vielä kuitenkin kaikki tuntuu vaikealta. Olen harjaantumaton luopumaan mistään. Tiedän kuitenkin, että näin minua koulutetaan. Askel askeleelta minunkin tulee oppia luopumaan kaikesta.

Toivottavasti tänään ja huomenna osaan elää päiväni oikein. Toivottavasti osaan käyttää aikani niin, että saan aikaan jotain hyvää. Toivottavasti opin vähitellen luopumaan. Luopumaan 5000 euron laukusta ja 100 euron hampurilaisesta. Niiden molempien arvo minulle on tänä aamuna nolla.