>
Kuva:
http://www.modellbahnecke.de/bilder/revell/08915.jpg
Jokainen pikkupoika joutuu joskus tilanteeseen, että ulkoiset vaatimukset rajoittavat harrastuksia, asuntolainan kuukausierä on ensimmäinen nostoerä kuukausipalkan saapumisen jälkeen ja harrastukset tulevat lastenvaippojen jälkeen. Hyvä niin. Aika kuluu ja lapsuus lähenee uudelleen siinä vaiheessa, kun historialliset autot ja pelit alkavat jälleen kiinnostamaan.
Huomasin katsovani jälleen eilen televisiosta mainiota englantilaissarjaa ” Sydämen asialla” . Siitä on hyvää vauhtia muodostumassa 50 -60 vuotiaiden miesten mielisarja. Eilen sen sitten lopulta tajusin. Vaimoni yritti urheasti seurata hidastempoista sarjaa seuranani, mutta hyvin nopeasti hän nukahti. Autoja, kiiltäviä vanhoja autoja, vyöryi kohtauksissa päähenkilöiden ohi. Tuntui juuri siltä kuin 1960 luvulla tuntuikin.
Jokaisella miehellä on tietenkin se yksi rakkaus-viha suhde siihen tiettyyn autoon ja merkkiin. Itse säästyin noilta englantilaisen automaailman taidonnäytteiltä , sillä ne olivat nuoruudessani vielä kohtuullisen kalliita. Naapurin Hunsvotti –Hannu tosin järjesti heidän kotimetsäänsä melkoisen aukon siinä yhteydessä, kun höynäytti vanhan isänsä ostamaan hänelle Cortina Lotuksen. Muistan sen erinomaiset nahkapenkit, kolmiosaiset takavalot ja karhean käyntiäänen. Kyseessä ei ollut mikään 4 ha:n aukkohakkuuta vaatinut Cortina GT, vaan oikea Lotus.
Meille ilmestyi samaan aikaan helmenharmaa Fiat 600 D mallia 1966. Kodissani elettiin voimakasta taloudellisen kasvun kautta. Kolme vuotta aikaisemmin taloon oli saatu televisio. Nyt sitten oikea auto. Isäni työn puolesta meillä oli ollut jo 1950 luvulla volkkareita, mutta tämä oli varsinaisesti ensimmäinen, jolla saattoi ajaa ilman ajopäiväkirjaa ja muita huolia. Kaiken takana oli avulias tukkuliike Hankkija, joka silloin oli vielä hyvässä huudossa kansan ja maanviljelijöiden parissa. Tämä näppärä cityauto vaihdettiin samanlaiseen vuonna 1969 ja neljä vuotta myöhemmin edelleen kokemuksista rohjenneina kolmanteen samanmoiseen, nyt ärjympään 600 SLE –malliin. Terttumainen pakoputki lisäsi voimaa koneessa kokonaisella 3 hevosvoimalla. Auto oli todellisuudessa Espanjassa valmistettu SEAT , mutta itsepäisesti Hankkija myi sitä edelleen Fiatina halukkaille .
Kun Isäni vaurastui ja hankki käytetyn kuplavolkkarin, sain ostaa tämän perheen viimeisimmän Fiatin itselleni. Se edusti 1970 – luvun alussa vain hivenen säädyllisempää liikkumisen lajia kuin mopo, mutta suojasi sentään sateelta ja pahimmalta pakkaselta. Sen takapenkki oli itse asiassa hyvinkin kuuma paikka.
Auto toimi loistavasti ja olisi ollut erittäin huoleton liikkumisen väline, jos käytettävissä olisi ollut kunnollinen mig-hitsauskoje, paljon peltiä, loppumaton varasto olkatappeja eteen ja jarrusylintereitä sekä eteen, että taakse. Auto vaati katsastusta varten aina kunnollisen jarruremontin sekä käsijarruvaijerin vaihdon. Olkatappeja saattoi rasvata jos halusi, mutta yleensä ne oli uusittava taikka kunnostettava vuosittain. katsastuksessa ei tarkastettu venttiilejä, mutta oli suureksi avuksi, jos osasi tehdä kansiremontin. Lopulta olin edennyt sille tasolle rakkaudessa pompan nappiin , että osasin tehdä täydellisen pakoventtiiliremontin 4 tuntiin. Aikaa huononsi aina se, että kaasutin oli irrotettava remontin yhteydessä, sillä yksi kannenpulteista oli kaasuttimen alla kannessa olevassa imusarjassa.
Laittomuusennätyksenikin on tuolta ajalta. Kyseinen auto inspiroi aikoinaan tarjoamaan kavereille ja heidän heiloilleen kyytiä kesäisessä Naantalissa vuonna 1976. Saimme ahdetuksi yhdeksän henkilöä tähän tilaihmeeseen. Siinä lastissa ajoin Ukko-Pekan siltaa pitkin 90 km tuntinopeudella. Sallittu nopeus ylittyi 200 prosentilla. Myöhemmin samana yönä emäntäkoulun pihalla ripeä asuntolanvalvoja sai kulkuvälineen melkein juosten kiinni.
Jos hän olisi saanut otteen kattotelineestä taikka takapuskurista, olisimme epäilemättä joutuneet autoinemme häpeäjalkapuuhun emäntäkoulun eteiseen. Niin riskiltä tämä kotitalousopettajatar näytti , kun hän kesäisessä yössä juoksi Fiatin rinnalla. Kaiken päätteeksi meistä lopulta sitten vain yksi Antti sai rangaistuksen ja joutui takapenkillä istuneen Liisan kanssa naimisiin.
Esiaviollisiin suhteisiin kyseinen ajoneuvo soveltui kohtuullisen huonosti. Tosin vuoden 1969 mallissa oli kaatuvat penkit, mutta minä olin silloin vasta 15 vuoden vanha. SEAT :in arvo katurallissa oli 1973 jo niin hiipunut, ettei niitä kaatuvia penkkejä enää siinä mallissa juuri olisi edes tarvittukaan.
Myöhemmin sitten aikuisena törmäsin vielä kerran kusiaiseen. Työkaverini harrasti jokamiesluokan autokilpailuja ennen nykyisiä sääntöjä. Elettiin aikaa, jolloin kuplat olivat vielä hiekkamontun kunkkuja ja voimassa olivat vanhat moottorisäännöt. Lohko piti olla sama kuin tuotantolaitteessa. Kaverillani oli käytettävissä lohko Fiat 850 sport coupen koneesta. Siitä sai poraamalla täyden litran irti ja mikä parasta, Abarthin kampiakseli sopi siihen heittämällä. Kansi pudotettiin niin alas, että venttiileille piti jyrsiä kanteen tilaa. Puristussuhteeksi saatiin huimat 11:1. Koneesta lähti penkissä 100 SAE hevosvoimaa takapyöristä. Työntötankoventtiilit pysyivät mukana jotenkuten , mutta kone olisi kyllä kiertänyt vaikka kuinka. Siinä vauhdissa emäntäkoulun asuntolanvalvojakin olisi jäänyt toiseksi.
Nyt sitten ajetaan uudella autolla ja riskinottokykyä edustaa se, että kerran vuodessa tankkaa ilman S-etukortin suomaa bonusta jollakin oudolla huoltoasemalla ja puhuu paikallisten kanssa savoa. Tosiasiassa tämä nykyinen ranskalaishulttioiden tekemä autoni jätti minut tienposkeen soittelemaan hinausautoa ,kun hänellä oli ikää 11 kk ja kilometrejä mittarissa 20 000. Fiat ei tehnyt sitä koskaan.
No yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen. Koskaan ei ole tarvinnut omistaa, eikä juuri ajaakaan japanilaista autoa. Niin on Luoja miestä hellinyt ja huolta pitänyt. Samoin hän on säästänyt minut englantilaisilta moottoripyöriltä ja ruotsalaisilta saunoilta. . Aivan pienenä toivomuksena voisin vielä lisätä, että jos Fiatin omistaminen ja sen jokapäiväinen ajo voitaisi sitten joskus laskea etukäteen suoritetuksi koettelemukseksi, olisin siitä kovin kiitollinen.