Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: tammikuu, 2008

>Money talks, shit walks

>

Eilen oli vähän hässäkkää. En nyt tarkoita pörssiä. Tarkoitan omaa organisaatiotani ja itseäni. Olen töissä paikassa, jossa välillä eletään kuin pellossa ja panikoidaan, syöksähdelllään ja pyörähdellään, usein juuri maanantaisin. Se keijutanssi olisi kauhistuttavaa katseltavaa, jos sitä ensimmäisen kerran pääsisi katselemaan. Nyt kun siihen on tottunut, sitä menettää vain yöunensa. Sitä ei kuitenkaan yleensä helpolla viisastu, vaan taas muutaman kuukauden päästä yksilö päätää yrittää muuttaa asioita ja saada omia ideoita esille.

Kuvassa olevaa keisarinna Sissiäkin hovin asiat aikoinaan ahdistivat. Sissin täti ja samalla anoppi, arkkiherttuatar Sophie piti Sissiä ahdistuksessa niin, että sovinto saatiin aikaan vasta Sophien kuolinvuoteella. Kuvassa Sissi nauttii Madeiran auringosta levollisena.

Patologisen johtajuuden eräs ydinparadoksi on tietenkin se, että asianomainen tai asianomaiset eivät itse tilannetta näe. On sitten kyse ylivaateliaasta johtajasta taikka paranoidisesta pomosta, realiteettitestauksen epäonnistuminen on usein kuvassa mukana. Pahimpia ovat narsistit. Kun aikaansa lähteen vesipinnassa olevaa kuvajaista palvoo ja lopulta yrittää sitä suudella, huomaa epätoivoissaan, että tämä ihastuttava olento torjuu torjumisen jälkeenkin lähestymisyritykset. Käy kuten Narkissokselle. Tekee mieli pistää tikari omaan rintaan. Useimmilta esimiehiltä puuttuu kuitenkin rohkeus tähän. Niinpä he yrittävät törkkiä sillä tikarilla ympärilleen ja naarmuttaa edes alaisia.
Patologinen johtaja vihaa arvostelua. Itse asiassa useimmat heistä ovat kykenemättömiä sen vastaanottamiseen. Ja jos saat sen ujutettua läpi, seurauksena on pääsääntöisesti loukkaantumisherkkyyttä ja tunnereaktioita. Patologisuuden kaksi tärkeintä tuntomerkkiä.: Kun joku loukkaantuu mitättömistä asioista, eikä siedä koskaan itseensä kohdistuvaa arvostelua.
Kummallisen paljon näitä kuitenkin valikoituu esimiehiksi. Epäluuloisen johtajuuden kohdalla selitykseksi on usein mainittu se, että tällainen ihminen on juuri käyttökelpoinen liike-elämään, jossa pienetkin valtausyritykset ja strategiset sudenkuopat on aavistettava heikoista signaaleista vuosia etukäteen.
Johtamistaidon Opisto on ansiokkaasti yli kaksikymmentä vuotta tutkiskellut suomalaisten johtajien johtajuusprofiileja. Heidän kartoituksessaan haetaan arvoja kuudelle johtajuuden osa-alueelle. Ykkösestä vitoseen. Tutkittujen määrä on jo yli 20.000. Tässä joukossa on siis mukana vain esimiehiä, taikka esimiehinä aloittavia henkilöitä. Noin 11 % tuosta joukosta on saanut kartoituksessa kuusi kertaa ykkösen. He ovat siis henkilöitä, joille ei normaalitilanteessa uskaltaisi antaa koiraansa viikonlopuksi hoitoon. Yhtenä arvioitavana faktorina on nimittäin eettiset arvot.
Eettisistä arvoista tuli mieleeni se, että ei siellä pörssissäkään ole syytä paniikkiin. Korkeintaan siinä vaiheessa on käytettävä kyynärpäitä, kun makeat laskijat ovat loppumassa ja ostettavaa ei enää ole. Voidaan sanoa, että tasapaino pörssissä syntyy silloin kun ostajien ahneus jää samalle tasolle kuin myyjien paniikki. Nyt tietysti pitää ostaa ja ostaa viisaasti. Niin kauan kuin myytävää markkinoilla on. Tämän vaatimattoman 53 ikävuoteni aikana havaitsemani vanha totuus pitää edelleen paikkaansa.; mikä menee alas, tulee myös ylös.

Ja tietenkin tuulipukuindikaattori on aina tyynenä aikana ajankohtainen, ei enää tänään, mutta vielä kesällä se oli.. Jos kuulet kadulla tuulipukukansan sanovan puheessaan sanan ”Pörssi”, ryhdy myymään heti.

Ja itse olen välttynyt kaikelta tältä. Käytän miniriskin korkopohjaista sijoitusrahastoa, jossa ei voita eikä häviä. Johtajuuden olen taas ratkaissut siten, että opetan sitä toisille. Minun ei itse tarvitse osata.

>Paperin hiljaisuus

>

Työläisen paras ystävä näyttää olevan toimihenkilö. Paperiliiton jäsenyhdistykset hissuttelevat toistensa selkien takana seuraavat kaksi viikkoa ja toivovat, että vesi muuttuu viiniksi ja muitakin ihmeitä tapahtuisi. Stora Enson Kemijärven selluloosatehtaan avuksi on ryhmittymässä pika pika laaja joukko toimihenkilöitä. Tästä aktiivisuudesta nähtiin jo esimakua TEHY:n lakon yhteydessä. Maailma ja työmarkkinakenttä ovat muuttumassa hyvin nopeasti. Päätöksiä ei enää tehdä Hakaniementorin laidassa.
Toinen hupaisa asia on sitten käyty keskustelu Kemijärven tehtaan raaka-aineesta, tehdasprosesseista ja kurjuuden syistä. Suurelle kansalla näyttää viimein selviävän selluloosa-käsite. Se ei ole paperia, eikä sille voi painaa Hesaria. Se on itse asiassa melkoisen kehittymätön tuoteprosessin välivaihe, jota on jalostettava aikalailla, ennen kuin siitä mitään kuluttajalle myyntikelpoista tulee.
Raaka-aineen riittävyydestä ei enää syytetä Putinia vaan kepulaisia uuninpankolla makaavia aikamiespoika maanviljelijöitä, jotka vain odottavat paikkakunnalle saapuvia filippiiniläisiä hoitajatyttöjä, eivätkä mene metsään töihin.
Taivastelijat voisivat kaivaa esiin asiasta vähän tutkittua tietoakin. Metsät ovat nykyään pirstoutuneet kaupunkilaisille, joiden mielenkiinto hakkuisiin, varsinkin avohakkuisiin on olematon. Niitä myyntipäätöksiä tehdään ja kehrätään kokoon punaisten ja city-vihreiden oppien mukaan. Niihin päätöksiin on paha puuttua mitenkään. Ellei sitten taota järkeä metsäteollisuuden päättäjiin.
Toinen asia sitten on se, että onko toiveita siitä, että päätöksenteko muuttuisi fiksummaksi, kun puuronsilmä siirtyy Hakaniemestä Pasilan ”akavatorneihin” . Tuskinpa. Tillmanilla on kokemusta ay-toiminnasta vain rajoitetusti, mutta meno jo 1990-luvulla Pasilassa oli iloista ja työelämäsidoksista vapaata. Joidenkin aktiivien osallistuminen oli kieltämättä perusteltua sillä, että työelämässä he olisivat aiheuttaneet vielä enemmän vahinkoa asialle ja aatteelle.
Mutta nöyrästi maksan jäsenmaksuni. Tuolloin luottamusmiehenä saatoin melkein ulosmitata rahallisesti maksamani jäsenmaksut kilometrikorvauksina , kokouspalkkioina. Kunnes sitten sielu ei enää saattanut osallistua semmoiseen. Onneksi halukkaita oli luottamustehtäviin niin pitkä jono, että saatoin hyvällä mielellä luovuttaa paikkani. Osa tovereista alkoholisoitui myöhemmin niin pahasti, että myös työura ja jäsenmaksukausi katkesi.

>Tuttuja maailmalla

> Wyatt Earp

Lauantaina televisio tarjosi taas uuden version OK Coralin taistelusta. Katselin toisella silmällä filmiä, sillä tässä tapauksessa tarina vasta alkoi taistelusta. Yleensä asiaa koskevat elokuvat ovat päättyneet tuohon karja – aitaukseen , tai ainakin kohtaus on tarinoiden loppupuolella.
Nyt kävi niin, että Wyatt Earp ja Doc Holliday temmelsivät kuuluisan karja-aitauksen tienoilla jo elokuvan alussa ja sen jälkeen mentiin sitten istumaan oikeutta. Itse aitauksessa ammuskeltiin lokakuun 26 päivä vuonna 1881 , mutta myös edessä olevan Fremont streetin puolella. Kaikkiaan 30 sekunnissa ammuttiin noin 30 laukausta ja saatiin hengiltä 3 miestä.. Aika huono hyötysuhde. Muistuttaa suomalaista sorsastuksen aloituspäivää.
Kiinnostavaksi asian tekee lauantain elokuva ” Hour of the Gun”,1967, ohjannut John Sturges. Seuranneessa oikeusjutussa kantajan asianajajaa näytteli nimittäin vanhan tuttu Albert Salmi. Paljonhan hän ei päässyt kuudesti laukeavaa heiluttamaan, mutta kohtuullisen näyttävä osa kuitenkin. Oikea puherooli.
Brooklynissä asuneeseen suomalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Salmi kävi armeijan ja alkoi sen jälkeen opetella metodinäyttelemistä Lee Strasbergin opastuksella. Vuonna 1955 Salmi näytteli Bus Stop -produktiossa Broadwaylla.

Filmidebyyttinsä Salmi teki Smerdjakovin osassa vuoden 1958 versiossa Karamazovin veljeksistä, jossa näyttelivät myös Yul Brynner, Lee J. Cobb, William Shatner ja Richard Basehart. (Wikpedia)
Kiinnostavaa on se, että Salmi näytteli uransa aikana hyvin monessa länkkärissä. Kaikkiaan hänellä oli filmiproduktioita yli 150, osa niistä moniosaisia esiintymisiä aikansa kuuluisissa sarjoissa. Hänet nähtiin Virginialaisessa ja Bonanzassa mutta myös muissa meille tuntemattomissa lännen sarjoissa, jotka eivät koskaan levinneet tänne pohjolaan.
Albert ja Roberta Salmi kuolivat 1990. Kuolinsyyksi on mainittu murder-suicide. Molemmat olivat olleet kiintyneitä jo kovasti unilääkkeisiin.
Usein katselen elokuvien lopputekstejä. Siellä vilahtaa tavan takaa muitakin suomalaisperäisiltä kuulostavia nimiä. Tämä tapahan on meille oikeastaan pieni perisynti. Meitä kiinnostaa aina se, onko kukaan suomalainen maailmalla päässyt kuuluisaksi. Mitä meistä suomalaisista ajatellaan ja olemmeko tehneet suuria urotekoja. Hillary Clintonilla ei liene suomalaisia sukujuuria. Toivon mukaan.
Olen lueskellut viime päivinä vähän kirjaa nimeltä: Her Way: The Hopes and Ambitions of Hillary Rodham Clinton Kirjoittajina ovat toimineet Jeff Gert and Don Van Natta Jr.

Sieltä ei ole löytynyt tietoa, että hän olisi alkujaan Rautalammin Ronkaisia. Hänen tyttönimensä, Rodham, lienee hankalasti muutenkin Suomeen johdettavissa.

Sisareni minulle viime kesänä jo tuon opuksen lahjoitti. Käski minun tutustua heidän tulevaan presidenttiinsä. No olen lueskellut ja hankkinut ensikäden tietoa. Saattaa kuitenkin olla, että Bill pojan jälkeen rouva on minun makuuni ihan liian tuttu. Pitäisi viimein saada jostain muustakin perheestä sinne presidentti. Jos pojat ja vaimot ja sukulaiset jatkavat sukulaisten töitä, jälki voi olla hassua. Tai jos nyt välttämättä haluaa sellaiseen seuraan kuin Kuuba, Argentiina, Pohjois-Korea ja entinen Irak, niin siitä vain. Kätevämpää olisi kyllä vaihtaa maa kuningaskunnaksi.

Earpin kuvan kävin hakemassa osoitteesta

>Kaipaus

>

Aamulla huomasin kaipaavani Ploctoniin. Oikeastaan heräsin siihen tunteeseen klo 03.30. Nyt pitäisi päästä sinne. Tämä tunne tulee pari kertaa vuodessa mieleen. Siitä sitten pääsee vähitellen viikossa eroon. Muutama päivä tässä nyt kuitenkin menee suuremmassa ikävässä. Ensiavuksi pitänee illalla nauttia muutama mallasviski.
Plockton on meikäläisen must – listalla kolmen parhaan joukossa. Tiedätte leikin, jota 1960-luvun köyhinä noottikriisi-vuosina leikittiin. Sai ottaa Kalle Anttilan värikkäästä postimyyntiluettelosta itselleen leikisti tavaroita, mutta vain kolme sai ottaa. Meneillään olevilla matkamessuilla minä ottaisin ehdottomasti ainakin Plocktonin. Sitten ehkä Bledin, pienen kylän Sloveniasta ja kolmas voisi olla joku pikkuinen talo jossain pikkuisessa kylässä Tour de France – pyöräilyreitin varrella. Voisin majoittaa kirjailija Pakkasen sinne kisojen ajaksi ja keskustelisimme henkevästi pyöräilyn filosofiasta ja raatelevista nousuista.
Mutta tänään listalla ykkösenä on Plockton, pieni kylä Skotlannin länsirannikolla. Siellä kasvaa palmuja, sieltä saa jumalaisen hyviä mallasviskejä ja siellä on upea vuorovesi. Kun tide is out , satamassa voi kävellä ja poimia simpukankuoria ja kauniita korukiviaihioita. Kun tide is in taas, voi mennä rantabulevardin kapakkaan juomaan lämmittävän juoman. Myynnissä olevat villapaidat ovat sikakalliita, mutta kukapa sinne nyt villapaitojen vuoksi menee.

Harva sinne yleensä löytääkään. Invernessistä on ajettava aika huippaus luoteeseen ja varottava, ettei joudu Ullapolin kaupunkiin. Takavuosina Ullapolissa oli vain venäläisiä troolareita. Matkalla pitää ostaa itselleen kunnollinen kartta, sillä Plocktonia ei ole joka kartassa. Ja ajaessa on oltava varovainen . Ratti on autossa väärällä puolella ja myöskin lampaat ja traktorit ohitetaan väärältä puolelta. Nyrkkisääntönä on hyvä pitää se, että jos omistaa rannekellon, kellokäsi on jalkakäytävän, ojan taikka ohitettavan puolella ja vaihdekeppi keskiviivan puolella.

No tänään on töitä ja maanantainakin. Ei ehdi nyt millään sinne Ylämaalle. Pitää siis illalla simuloida itsensä sinne. Kotona saattaa jopa olla tarpeelliset välineet asiaan. Vajaa pullo Lagavulinia ja varastossa löytyy täydellinen sarja VHS-kasetteja sarjasta Hamish Macbeth. Sarja on filmattu Plocktonissa. Jos haluaa varioida, niin sitten Laphroaig. Näillä eväillä nimittäin ei voi mennä pieleen. Siinä on sinulla nyt viihdyttävää katseltavaa ja loistavaa maisteltavaa. Maailman maltaista kakkonen ja kolmonen. Järjestyksen voit valita miten vain. Ykköstä en mene paljastamaan. Sillä lailla se antaa lukijalle mahdollisuuden asettaa siihen joku oma ehdokkaansa. Minä asetan mielessäni oman.
Mutta sekoitettu se ei ole. Sen voin vakuuttaa. Sovitaan vaikka niin, että jatkan etsimistä.
Jos haluaa käyttää sekoitettua, sekoita sitä lisää. Laita tavalliseen kermakahviin viskiä maun mukaan ja pinnalle vähän kermavaahtoa. Kutsuvat sen näköistä juttua Gaelic coffee- nimellä. No minä mieluummin laitan ruokalusikallisen vettä joukkoon. Siinä ei mene mikään piloille. Mallasviskiin en ole tottunut laittamaan.
Kerran KLM -yhtiön koneessa tilasin vähän huolimattomasti. Kaukaa jo näin kuplista, että nyt sieltä tulee Mauri Sariolan ja komisario Susikosken lemmikki – soodaviski. Ehkä heillä nyt ei juuri White Horsea siellä ollut, mutta muuten näytti lasi olevan suoraa kirjasta ” Viiman pitkäsiima”.
-Wasn´t it with the soda water ?
-No, with pure water.
– I will take it away, please
-No it is ok. I am going home and we don´t waste alcohol in Finland
-I can change it to pure water
-No it is ok.
Tässä välissä lady sipsutti peräohjaamoon ja palasi kohta takaisin toisen lasin kanssa. Nyt siinä näytti olevan puoli senttiä puhdasta vettä joukossa. Tomerasti hän työnsi sen minun käteeni ja totesi lakonisesti:
-Now you have two !

Mieleenpainuvaa ja miellyttävää palvelua.

>Kipupiste

>

Valokuvatorstain aiheena on tällä kertaa kipupiste. Laitoin kuvaksi otoksen anopin haudalta. Kuolema oli nopea ja armollinen. Syövän löytymisestä kului vain kolmisen viikkoa tuskallista aikaa. Kaikki olikin lopulta kaunista ja yksinkertaista. Kuolema vain tuli.
Televisiossa ryhdytään kuulemma näyttämään kuolemaa. Siitä kohistaan ja sitä kauhistellaan. Moraalitonta ja väärää. No kuolemaa on näytetty televisiossa iät ja ajat. Varsinkin jenkeissä. Siellä sitä ihminen voi nähdä viikatemiehen huiskivan kymmenillä kanavilla sadoilla eri tavoin. Olen itse omin silmin nähnyt. Mutta naisen tissiä on turha odottaa kuviin. On se niin rietasta heidän mielestään. Rakastelusta nyt puhumattakaan.

Kuolemaa siis on nähty. Ja muutakin moraalitonta menoa. Olemme kuitenkin vastahankaisia katselemaan todellista kuolemaa. Tämä virtuaalisuuden ylikorostuminen on tuhonnut paljon aitoja tunteita. Ihminen syntyy ja kuolee laitoksessa. Pääsääntöisesti. Itselläni tosin on mahdollisuus vielä toisenlaiseen kaareen. Olen nimittäin syntynyt : mummolassa, peräkamarissa ja Siikaisissa. Varsin vaikuttava kolmikko. Pelkästään Pohjois-Satakuntaan syntymisen pohjalta rikoskirjailija Mäki on vääntänyt viitisentoista teosta. Juha Seppälänkin teoksissa on jotain pohjavirettä niistä maisemista.

Kuolemasta en tiedä. Se on vielä arvoitus.
Työn alla on ohut kirja nimeltä : Kuka ohjaa elämääsi ? Åsa Nilssone, kirjoittaja, on oivallisesti perehtynyt siinä ihmisen ajatteluun ja hankalien asioiden työstämiseen. Luin eilen puolikkaan kirjaa ja tein vähän harjoituksia. Edelleen elämäni ohjaaja on hukassa, mutta pääsin jo tunnelmaan ja tajusin jotain. Nilssone käyttää termiä ”Sisäinen teatteri”. Siellä näyttämöllä eilen tein harjoituksia, kuuntelin ääniä ja katselin valoja. Juuri pitemmälle en päässyt. Mutta unohdin kuoleman hetkeksi. Kiitos rouvalle siitä.
Menneisyydessäni olen ahminut Nilssonen rikosromaanit niin nopeasti, etten ollenkaan ole huomannut hänen olevan myös psykiatri ym. ym . Romaaneissa liikutaan sairaalamaailmassa ja kuolema on tietenkin mystisenä läsnä. Se on kuitenkin tavallaan arkipäiväisempää ja vähemmän kauhistuttavaa.
Ja sitten päätteeksi tältä paikalta. Kuolema käsitteenä on voimakkaasti sidoksissa ympäristöön ja kasvatukseen. Parasta äksöniä nuoruudessa oli lahtipäivä. Silloin sika menetti henkensä, koska lahtarin ampuma 6,35 mm vaippaluoti lävisti sian pään . Suoritus oli ammattimainen ja varma. Mitä muuta sodan käyneeltä mieheltä saattoi odottaa. Veret pois ja possu kinneriin. Mutta jos ympäristössä ei ole virikkeitä tai kokemuksia kuolemasta ei ole kertynyt. Miten sitten?

Grönlannin länsirannikolla erään vuonon pohjukassa eleli uudisasukasperhe 1800-luvun lopulla. Perheessä oli isä, äiti ja pari alle kymmenvuotiasta poikaa. Metsästettiin ja kalastettiin. Elo oli niukkaa, mutta virikerikasta. Eräänä päivänä isä sairastui vakavasti. Hänen paranemistaan odotettiin muutama päivä, mutta koska tilanne ei muuttunut parempaan suuntaan, äiti lähti hakemaan lumimyrskyssä apua 80 km päästä lähikylästä. Hän eksyi myrskyssä, joutui hakeutumaan välillä luolaan suojaan ja lopulta viimein pääsi kylään. Kun häntä oli ensin virvoiteltu ja saatu varsinainen asia selväksi, lähdettiin joukolla auttamaan sairastunutta isää. Perillä apujoukot kohtasivat nuoret pojat, mutta isää ei näkynyt missään. Kun asiaa kysyttiin pojilta, he sanoivat isän kuolleen heti sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt apua hakemaan. No missä isä nyt on? . Pojat ohjasivat joukon lahtivajaan, jossa muiden eläinten rinnalla isä roikkui kinnerissä siististi nyljettynä ja suolistettuna. Nuoriso oli nähnyt elämässään vain yhden tavan käsitellä kuolemaan.

>Osanottoni

>

Tuttavaperheessä on surua. Heidän 18 vuoden ikäinen Vilmansa kuoli. Hän menehtyi veritulppaan, joka eteni jalasta nopeasti eteenpäin ja vei lopulta hengen. Näin sen lääkärintodistuksesta, jota minulle näytettiin. Kaikki voitava oli tehty. Oli otettu pieni ja iso verenkuva , röngtenkuvia ja vaikka mitä. Sairaskertomuskin oli vakuuttavan paksuinen.

On siis surun aika. Vilma päätettiin haudata kotipihaan sellaiseen paikkaan, että emännän on hyvä ikkunasta katsoa, palaako hautakynttilä vielä. Onko kukkaset hyvin. Siinä on hyvä talon toisten kissojen käydä tervehtimässä äitiään ja sukulaistaan.

Toinen vaihtoehto on sitten pieneläinhautausmaa. Niitä on perustettu kuntiin kiihtyvällä vauhdilla. Talvi-illoin siellä voi nähdä hautakynttilämeren loistavan. Haudoille on tuotu muistoja ja kukkasia, sekä joitakin kiviäkin . Kaikesta näkee, että lemmikki on ollut suunnattoman rakas omistajalleen.

Suomen kielessä käytetään tässä kohtaa yleisesti sanaa omistaja, ei huoltajaa. Näillä on tietenkin selvä sävyero sanoihin sukulainen taikka omainen. Omistaminen on alistavaa, huoltaminenkin korostaa ylemmyyttä, etevämmyyttä, mutta se sanana on enemmän empaattinen.

Minä olen lainannut joskus lemmikin. Naapurini Pommi-niminen koira on aina innokas kävelylenkille. Ilman omistamisen tuskaa ja vastuuta saatan kokeilla kävelyä koiran kanssa. Asiasta mielenkiintoisen tekee se, että aivan ventovieraan ihmiset, etupäässä viehättävät naiset, seisahtuvat kanssani juttusille ja ovat aidon kiinnostuneita. Olen sosiaalisesti hyväksytty kun minulla on koira. Usein tuntuu, että olen jopa kiinnostava ihminen. Ilman koiraa kulkiessani minua ei edes tervehditä.

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa lemmikkiharrastus näkyy vähän käänteisenä kastettujen osastolla. Maximus Hubert Törmänen ei ole mikään harvinaisuus. Gösta Sundqvist riimitteli taannoin etevästi aiheesta. Camilla Jurvanen oli monen ihmeellisen etunimensä turvaama. Lapsille siis annetaan ihmeellisiä nimiä, jotka muistuttavat niitä, joita aikoinaan annettiin eläimille. Ja päinvastoin . Eläimet ovat nykyään sitten lapsia nimeltään ja asemaltaan.

Paikallisessa marketissa on hedelmäpelien lisäksi muitakin sosiologisia kiinnostavuuksia. Perheessä ei ole enää vaippaikäisiä lapsia, eikä lemmikkiä. Niinpä eräs marketin pitkä käytävä on lähes jäänyt minulta kulkematta. Hoivaamisen käytävä. Samalla käytävällä on nimittäin sekä Piltit että puruluut. Toisella puolella lemmikkituotteet jatkuvat yhtä pitkälle kuin toisella puolella vaipat ja talkit. Lemmikkiruoka-kauppa onkin erittäin kiihkeästi kasvava alue.

Kannattaa muistaa että koko maailman hopeakauppa on arvoltaa pienempi kuin USA:n lemmikkiruoka-kauppa. Lemmikkieläinruoan kysyntä kasvaa Yhdysvalloissa kaksinkertaisella nopeudella ihmisruokaan verrattuna, ja esimerkiksi Nestlé onkin viime vuosina keskittynyt enemmän lemmikkien nälän tyydyttämiseen. Olemme siis isojen asioiden äärellä.

Niinpä minua ja naapuriani suututtaakin suunnattomasti muiden naapurien kissat, jotka saavat vapaana käydä kuseksimassa nurkat ja autokatokset pistävän hajuisiksi. Useimpien lemmikkien nimet ovat vaikeasti äännettäviä, aatelisnimiin verrattavia von- und zu kauhistuksia, joiden poisajaminen nurkista ei huonolla kielitaidolla onnistu. Haulikon käyttö kaava-alueella on taas hankalaa, sillä periaatteessa se on ilotulitusrakettien tavoin kiellettyä. Kuten myös kissojen vapaana kuljeskelu.

Ja että eläinvihaajako ? Tuskin sentään. Nuoruuteni olen elänyt lehmien, vasikoiden, kanojen, sikojen , hevosten kissojen ja koirien kanssa. Pääsääntöisesti kissoja ja koiria lukuun ottamatta ne olivat eläimiä, jotka takasivat perheelle jokapäiväisen elannon ja toimeentulon. Siksi niitä kunnioitettiin ja arvostettiin, mutta ne olivat alempana. Niiden tehtävä oli olla osana arkea ja ammattia. Siihen aikaan sikalassa oli 10 sikaa, navetassa 8 lehmää ja kaikilla oli omat asialliset nimet. Hertta-lehmä sai nimensä Hertta Kuusisesta. Myöhemmin, kun Hertasta aika jätti ja LSO:n auton perävalot olivat viimeiset tervehdykset lapsilisistäni, perinnettä jatkettiin antamalla mustavalkoiselle kollikissalle nimi Otto-Ville Kuusinen. Sekin tiesi asemansa. Elää sai, jos oli ihmisiksi ja ymmärsi paikkansa. Oli siis ihmisen nimiä ennenkin. Jos kuitenkin tietää maalaisliittolaisen viitekehyksen, tajuaa, että asiayhteys tuolloin oli vähän toinen.

Tämä kirjoitus tulee suututtamaan monet tuntemattomat ja muutaman blogiani lukevan ystävänikin. Lienee siis antaa edes jommoinenkin selitys. Tämä on terapeuttinen harjoitus, jolla yritän purkaa ongelmakimppua nimeltä: Kuka johtaa elämääsi. Omat ajatuksesi vai pelko muiden ajatuksista. Palaan aiheeseen vielä lähipäivien aikana.

Kuvan sesse on sitten nautinnollisilla päivänokosilla Funchalin kaupungissa, eikä liity kuolemiseen mitenkään. Tuskin hän on edes onneton kuvassa.

>Arpa on heitetty

>

Markettien ja kauppaliikkeiden eteiset ja ovensuut ovat nykyään täynnä houkutuksia köyhälle. Jonoa on koneille ja odottavat tramppaavat edestakaisin kassan ja konejonon väliä. Illuusio rikastumisesta on ikiaikainen ja loputon. Ajatus on tietenkin se, että saisi jotain, jonka hankkimiseen ei ole kulunut vaivaa tai tuskan hikeä.
Kummalliselta tuntuu se, että tähän leikkiin ryhtyvät juuri ne, joilla tuskan hiestä on kokemuksia jo elämässään sekä toisaalta sitten ne, joilla mitään kokemusta ei ole. Olen nähnyt uskomattomia yhteisöllisyyden parlamentteja näillä koneilla. Siinä 10 ikävuotta juuri saavuttanut nuori neuvoo 80-vuotiasta eläkeläismummoa vaihtoehtojen edullisuudesta. Keskustelu yli kahdenkin sukupolven onnistuu luontevasti ja ilman aggressioita. Molempia yhdistää sama huuma.
Koneiden takana jonotetaan. Minusta se on ihmeellistä. Jonot ovat siistimpiä kuin pikkujouluina taksitolpilla. Ollaan hiljaa ja annetaan jonon kärjessä olevan pelata rauhassa. Osallistutaan rikastumiseen riittiin. Uskonnollinen tunnelma on jonossa rikkumaton. Kunnes joku saa armon ja täyspotti kolisee laariin. Silloin seurakunta ylistää konetta ja tuuria yhteen ääneen mumisten. Tsasounassa olen huomannut jotain samaa. Paitsi että nykyään ei enää saa sisällä tupakoida. Suitsutus ja savu puuttuu hedelmäpelin äärestä.
Hedelmäpeli on sanana hassu. Peli on yleensä jotain, joka on vaaratonta ja hauskaa. Siis urheilua taikka ajanvietettä. Hedelmä on taas terveellistä ja ravitsevaa. Paitsi mytologiassa, jossa Eevalla kävi moka ja jutusta saadaan kärsiä edelleen. Yksikätinen on paljon parempi sanana. Se kertoo paljon myös käyttäjästään. Harmi että niitä ei juurikaan Suomessa ole.
Viime viikolla jonotin omassa marketissani kassajonossa. Edessäni oli noin 30- vuotias nuori nainen, jonka asiointi kassalla kesti ja kesti. Hän pohti rahojensa riittävyyttä ostoksiin. Hänellä oli toppa savuketupakkaa, leipää ja leikkelettä. Kun hän viimein pääsi itsensä ja kassan kanssa yksimielisyyteen siitä, minkä ostoksen hän jättää pois, jono taas liikahti. Huomasin, että tiskille jäi leikkeet. Leipäa ja tupakkaa; niin minäkin olisin tehnyt. Ilman tupakkaa on huono olla nälkäinen.
Ostosten jälkeen nainen marssi peliautomaatille ja ryhtyi pelaamaan. Hän oli säästänyt erikseen konetta varten summan, jota hän ei missään nimessä aikonut uhrata päivittäistavarakaupan alttarille. Äänestä päätellen sinne koneeseen meni kokonainen leikkelepöytä.
Kummallista on se, että en tunne näitä peli-ihmisiä juurikaan. Olen asunut paikkakunnalla kohta 30 vuotta, mutta pelimiehet on edelleen minulle outo ryhmä. Paitsi nuohoojan tunnen. Edellinenkin nuohooja oli pelien orja. Liekö noessa jotain altistavaa. Nykyinen nokipoika on vielä pysynyt ilmeisesti peliadiktiossaan tolkuissaan, sillä tasan vuoden välein hän käy ehdottamassa takan ja savupiipun nuohousta. Edellinen mestari saattoi olla joskus niin huonoissa varoissa, että nuohouskiertoa piti vähän kiihdyttää. Eräänä kalenterivuonna minä muistan hänen ehdottaneen meidän kiinteistöllemme kolme kertaa nuohousta.

>Tuoreita uutisia

>

”Laulaja Saija Varjus pani koko elämänsä uusiksi orkesteria, taloa ja aviomiestä myöten. Vakava sairauskin pysyy paremmin kurissa, kun ei tarvitse enää stressata.”

Näin kertoo Iltalehti. Olen seurannut artistin uran vaiheita syrjäsilmällä muutaman vuoden. Ajan myötä olen huomannut, että itselleni terveellistä on kuitenkin elää ns. tavallista elämää. Meillä tosin on aikalailla yhteistä ollut vuosien aikana.
Varjus on kotoisin samasta osasta maata. Hän on ammatiltaan opettaja ja ajoi ainakin aikoinaan moottoripyörää. Nuo syyt jo riittänevät normaalia suurempaan tarkkaavaisuuteen. Tuoreita juttuja Iltasanomat saattoivat kertoa vain pari kappaletta.
Taiteilijalla on lehden kuvassa mukanaan kaksi vasikan kokoista koiraa. Niiden nimet ovat Matti ja Teppo. Tämä oli minulle uusi tieto. Lieneekö asia myös uusi Matille ja Tepolle. En tiedä.

Toinen uusi asia oli se, että taiteilija oli hankkinut pianonsa aikoinaan lastensa lapsilisillä. Vaarallinen tieto, mutta lienee asia jo vanhentunut. Aikoinaan ainakin nimittäin oli lapsilisien suhteen valtiovallalla sellainen toivomus, että se käytettäisi lasten menoihin ja kulutukseen. Lapsilisää maksettiinkin äidille, taikka hänen valtuuttamalleen henkilölle. Tällä menettelyllä varmistettiin se, että kun joissain tapauksissa lapsilisä saattoi olla perheen suurin ja säännöllisin tulo, ainakin hetkellisesti nainen, joka oli lapset synnyttänyt, saattoi harkita tarve-esineiden ja vaatteiden hankintaa lapsille. Muussa tapauksessa ne saattoivat mennä ilkeän isän juominkeihin. No Varjus ei liene ainoa syntinen. Minun lapsilisilläni ostettiin taloon lehmä vuonna 1959. Tämän otuksen nimi oli Hertta. Kova lypsämään ja poikimaan, mutta poikimahalvausaltis.

Varjus näyttää hoikistuneen kuvissa. Taustalla näkyvä omakotitalo on hulppean näköinen. Lähistölle rakentaa kuulemma ex- kumppani Upi omaa taloaan. Toivottavasti nyt rakentaa niin kauas, että entiset myrskyt eivät enää heiluta. Muistelen sen elämän olleen aikamoista aikoinaan.
Tuore 7 päivää -lehti kertoo, että pääministeri Matti Vanhasen kodin myyntihinta on laskenut 1,1 miljoonasta eurosta 985 000 euroon. Taloa on kaupattu nyt yli kolme kuukautta ja siinä ajassa hinta on siis alentunut 115 000 eurolla.
Tuommoiseen ei voi kuin todeta, että niin se pitääkin laskea. Itse sain 1992 taloa ostaessani 33 % pyyntihinnasta putoamaan pois. Nyt kun kauppa edes siedettävästi vielä käy, pyynti pitää olla reilu ja siihen on tietenkin laitettava pääministeri-lisä. Asuntokauppa tulee ensi syksynä käymään jo paljon nihkeämmin ja paljon alemmilla hinnoilla.. Asiassa kummastuttaa vain se, että miksei lähistölle jäänyt ex –puoliso lunasta taloa. Uuden ihastuksen kanssa olisi mukava mittailla Matin käden jälkeä ja iltapuhteina tutkiskella, miten tuokin tapetinsauma on vino, taikka tuokin kaakelirivi alkaa ihan väärästä paikasta.

>Tiesittekö, että

>

Kun kuuluisalla ranskalaisella kirjailijalla Victor Hugolla tuli vaikeuksia saada tekstiä aikaan, hän kutsui palvelijansa paikalle ja käski tämän ottaa kaikki hänen vaatteensa ja pitää niitä piilossa monta tuntia. Kun Hugo jäi yksin alastomana huoneeseen seuranaan vain kynä ja paperia, hän ei voinut muuta kuin istua pöydän ääreen kirjoittamaan

Saattaisi olla mainio keino saada aikaan tekstiä blogiin. Harmi vain, että tasapäistetty kansalaisyhteiskunta on verotuksella ja muilla säätelyjärjestelmillä pääsääntöisesti estänyt ns. tavalliselta kansalta palvelijoiden palkkaamisen. Pitänee riisua itse itsensä. Nyt kun avohoito on vallannut sijaa yhä enemmän, riski uuteenkaupunkiin tai pitkäänniemeen joutumiselle on minimaalinen . Voi rauhassa kirjoittaa blogia vaikka alastomana. Tämä mainio tieto muuten löytyy sivulta 130 opuksesta nimeltä ”Turhan tiedon käsikirja. ” Kirjan on toimittanut ansiokkaasti Aki Kämäräinen. Hän tituleeraa itseään Pelastakaa pingviinit ry:n puheenjohtajaksi.

Yhtä mielenkiintoinen tieto on se, että vuonna 1983 maailmassa oli yksi valtio, jossa ei syntynyt yhtään lasta..

Hätkähdyttävää on tieto siitä, että hirmuvaltias Idi Amin ” kruunautti” itsensä myös Skotlannin kuninkaaksi. Taikka, että Tongasaaren entisen kuninkaan Lapetamakan velvollisuutena oli puhkaista kansansa jokaisen neitsyen immenkalvo. Hän ei koskaan ollut kahta kertaa saman naisen kanssa ja nautti seksistä 8 -10 kertaa päivässä.. Häkellyttävä tieto tämäkin.

Ja kaikkien urheiluvisailujen vapaaseen käyttöön sitten vielä seuraava tosiasia. Olympiatuli on roihunut kaikissa olympiakisoissa vuodesta 1936 lähtien. Heinäkuun 27. päivänä 1976 kaatosade kuitenkin sammutti tulen Montrealissa, mutta onneksi kisoissa oli silloin välipäivä. Kentällä oli tuolloin vain työmiehiä. Pierre Bouchard- niminen putkimies sai kunnian sytyttää tulen uudelleen tupakansytyttimellä ja sanomalehtipaperilla.

Ja se valtio, johon ei kannata perustaa lastenvaunuliikettä, on tietenkin Vatikaani

>Aamulla

>

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni

Ryökan

Suom. Tuomas Anhava : Täällä kaukana

Ryökan ( 1788 – 1831) oli syntyisin hyvin toimeentulevasta perheestä Echígon maakunnasta; jätti perintöosansa nuoremmalle veljelleen ja eli zen-munkkina, enimmäkseen vaellellen.