>Variksen lento

by Michael Tillman

>

Kulkija on tiensä vanki,
vapaa on vain umpihanki.

Muistaakseni tuo on Koskenniemeä. ( tämä on tietenkin Hellaakoskea, eikä lisäksi edes oikein lainattu) Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle.

Englantilainen sanoo sen vähän toisin.

Beaten paths are for
beaten men

Kaisa Varis se silti mielellään kulkee tuttuja ja helppoja latuja. Menneisyys ei pelota, eikä synnin tuntoon ole tultu. Laittoman ja rikollisen teon uusiminen ei ole ihmiselle vierasta ja uutta. Normaalisti olemme tottuneet yhdistämään sellaisen toiminnan ja ominaisuuden murhamiehiin ja rattijuoppoihin. Urheilua on käytetty esimerkkinä erityisen hyvästä kasvatusmetodista ja starttialustasta elämää varten.

Mutta kovapäisyyttä ei voi parantaa. Se pullahtaa pintaan uudelleen ja uudelleen. Aikaisemmin katsoja saattoi heilutella pelkästään etusormeaan ja tuohtuneesti puhua moraalista. Nyt kun urheilijoille maksetaan suuria rahapalkkioita, kysymyksessä on jo talousrikos.
Keskustelu Jere Karalahden kohtalosta ja pelioikeuksista oli aavistuksen jo hiipumassa. Kun tulee sitten tämä. Karalahden kohdalla kysymyksessä on selvästi epämääräisessä seurassa viihtyvä epämääräinen henkilö. Variksen kohdalla tilanne on minulle vielä epäselvä. Mitä esimerkiksi on touhunnut viime viikot ikuisessa toimitsijakiellossa ollut Kyrö, joka on nähty usein tämän hiihtävän leidin seurassa. Se on minulle arvoitus.
Se taas on selvää, että keskustelu näiden rikkojien peli- ja kisaoikeuksista on naivia. Yhtä naivia kuin aikoinaan Immo Kuutsan eteen kammatut hiukset.
Muistan ihmetelleeni suuresti sitä, että aikoinaan Vuokatin urheiluopiston kioskiin murtautui mäkihyppynuori, jolla oli jo satojentuhansien sponsorisopimus.
Suoraselkäisiä näyttävät lopulta olevankin ne, jotka käryn jälkeen lopettavat uransa ja ryhtyvät ryyppäämään ja avioliittoaan tuhoamaan. Perinteistä toimintaa, joka pysyy yleisessä viitekehyksessä ja on ymmärrettävää. Sitähän me muutkin tehdään. Helppo samaistua.
Koululiikunta onnistui kuusikymmentäluvulla traumatisoimaan itselleni koko homman. Sukset olivat aina poikki, latu oli epämääräinen ja huonosti merkitty sekä lapanen täynnä lunta. Kaksi lusikkaa on silti muistona. Ensin kolmannella luokalla kansakoulussa viides sija ja seuraavana vuonna neljäs sija. Sitten tuli pelastava oppikoulu ja vain yksi pakollinen hiihto talvessa. Olin onnellinen.

Liikuntakasvatuksen taso oli silloin pöyristyttävä. Toisen asteen yhtälön ratkaisumenetelmät ovat muuttuneet 50 vuodessa hyvin vähän. Toivottavasti liikuntakasvatuksen ovat enemmän . Jälkiä siitä, että näin ei olisi tapahtunut, on silti edelleen.

Tyttäreni kertoi peruskoulun yläasteen liikuntatunnilta seuraavan pikku jutun. Luokka oli ollut urheilukentällä heittämässä keihästä. Tyttöjen sarjassa taso oli ollut yllättävän kova. Mukana oli myös liikunnanopettajan oma tytär. Hän oli siihen aikaan jo maakunnallisen tason hiihtäjä. Kun tunti läheni loppuaan, opettaja huomasi, että oma tytär oli vielä kolmantena. Hän oli todennut siinä joukon keskellä omalle tyttärelleen, että kerran vielä yritetään ja jos tänne kärkeen heität, niin saat 50 markkaa. Toivottavasti noista ajoista on muukin muuttunut kuin rahayksikkö.

Lopuksi muistutetaan, että Aavasaksalle, Ylitornioon, suunnitellaan mäkihyppyhallia, jossa saattaisi tuulen häiritsemättä hypätä ja nauttia urheilun riemusta. Kannattaa nyt vielä harkita. Kansantaloudellisesti Elikxir- tyyppiset kuntoiluohjelmat saattaisivat olla tehokkaampi ratkaisu kansanterveyden ja liikunnan harrastuksen lisäämiseksi. Sillä siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Eikö vaan ?