>Kipupiste

by Michael Tillman

>

Valokuvatorstain aiheena on tällä kertaa kipupiste. Laitoin kuvaksi otoksen anopin haudalta. Kuolema oli nopea ja armollinen. Syövän löytymisestä kului vain kolmisen viikkoa tuskallista aikaa. Kaikki olikin lopulta kaunista ja yksinkertaista. Kuolema vain tuli.
Televisiossa ryhdytään kuulemma näyttämään kuolemaa. Siitä kohistaan ja sitä kauhistellaan. Moraalitonta ja väärää. No kuolemaa on näytetty televisiossa iät ja ajat. Varsinkin jenkeissä. Siellä sitä ihminen voi nähdä viikatemiehen huiskivan kymmenillä kanavilla sadoilla eri tavoin. Olen itse omin silmin nähnyt. Mutta naisen tissiä on turha odottaa kuviin. On se niin rietasta heidän mielestään. Rakastelusta nyt puhumattakaan.

Kuolemaa siis on nähty. Ja muutakin moraalitonta menoa. Olemme kuitenkin vastahankaisia katselemaan todellista kuolemaa. Tämä virtuaalisuuden ylikorostuminen on tuhonnut paljon aitoja tunteita. Ihminen syntyy ja kuolee laitoksessa. Pääsääntöisesti. Itselläni tosin on mahdollisuus vielä toisenlaiseen kaareen. Olen nimittäin syntynyt : mummolassa, peräkamarissa ja Siikaisissa. Varsin vaikuttava kolmikko. Pelkästään Pohjois-Satakuntaan syntymisen pohjalta rikoskirjailija Mäki on vääntänyt viitisentoista teosta. Juha Seppälänkin teoksissa on jotain pohjavirettä niistä maisemista.

Kuolemasta en tiedä. Se on vielä arvoitus.
Työn alla on ohut kirja nimeltä : Kuka ohjaa elämääsi ? Åsa Nilssone, kirjoittaja, on oivallisesti perehtynyt siinä ihmisen ajatteluun ja hankalien asioiden työstämiseen. Luin eilen puolikkaan kirjaa ja tein vähän harjoituksia. Edelleen elämäni ohjaaja on hukassa, mutta pääsin jo tunnelmaan ja tajusin jotain. Nilssone käyttää termiä ”Sisäinen teatteri”. Siellä näyttämöllä eilen tein harjoituksia, kuuntelin ääniä ja katselin valoja. Juuri pitemmälle en päässyt. Mutta unohdin kuoleman hetkeksi. Kiitos rouvalle siitä.
Menneisyydessäni olen ahminut Nilssonen rikosromaanit niin nopeasti, etten ollenkaan ole huomannut hänen olevan myös psykiatri ym. ym . Romaaneissa liikutaan sairaalamaailmassa ja kuolema on tietenkin mystisenä läsnä. Se on kuitenkin tavallaan arkipäiväisempää ja vähemmän kauhistuttavaa.
Ja sitten päätteeksi tältä paikalta. Kuolema käsitteenä on voimakkaasti sidoksissa ympäristöön ja kasvatukseen. Parasta äksöniä nuoruudessa oli lahtipäivä. Silloin sika menetti henkensä, koska lahtarin ampuma 6,35 mm vaippaluoti lävisti sian pään . Suoritus oli ammattimainen ja varma. Mitä muuta sodan käyneeltä mieheltä saattoi odottaa. Veret pois ja possu kinneriin. Mutta jos ympäristössä ei ole virikkeitä tai kokemuksia kuolemasta ei ole kertynyt. Miten sitten?

Grönlannin länsirannikolla erään vuonon pohjukassa eleli uudisasukasperhe 1800-luvun lopulla. Perheessä oli isä, äiti ja pari alle kymmenvuotiasta poikaa. Metsästettiin ja kalastettiin. Elo oli niukkaa, mutta virikerikasta. Eräänä päivänä isä sairastui vakavasti. Hänen paranemistaan odotettiin muutama päivä, mutta koska tilanne ei muuttunut parempaan suuntaan, äiti lähti hakemaan lumimyrskyssä apua 80 km päästä lähikylästä. Hän eksyi myrskyssä, joutui hakeutumaan välillä luolaan suojaan ja lopulta viimein pääsi kylään. Kun häntä oli ensin virvoiteltu ja saatu varsinainen asia selväksi, lähdettiin joukolla auttamaan sairastunutta isää. Perillä apujoukot kohtasivat nuoret pojat, mutta isää ei näkynyt missään. Kun asiaa kysyttiin pojilta, he sanoivat isän kuolleen heti sen jälkeen kun äiti oli lähtenyt apua hakemaan. No missä isä nyt on? . Pojat ohjasivat joukon lahtivajaan, jossa muiden eläinten rinnalla isä roikkui kinnerissä siististi nyljettynä ja suolistettuna. Nuoriso oli nähnyt elämässään vain yhden tavan käsitellä kuolemaan.