>Osanottoni

by Michael Tillman

>

Tuttavaperheessä on surua. Heidän 18 vuoden ikäinen Vilmansa kuoli. Hän menehtyi veritulppaan, joka eteni jalasta nopeasti eteenpäin ja vei lopulta hengen. Näin sen lääkärintodistuksesta, jota minulle näytettiin. Kaikki voitava oli tehty. Oli otettu pieni ja iso verenkuva , röngtenkuvia ja vaikka mitä. Sairaskertomuskin oli vakuuttavan paksuinen.

On siis surun aika. Vilma päätettiin haudata kotipihaan sellaiseen paikkaan, että emännän on hyvä ikkunasta katsoa, palaako hautakynttilä vielä. Onko kukkaset hyvin. Siinä on hyvä talon toisten kissojen käydä tervehtimässä äitiään ja sukulaistaan.

Toinen vaihtoehto on sitten pieneläinhautausmaa. Niitä on perustettu kuntiin kiihtyvällä vauhdilla. Talvi-illoin siellä voi nähdä hautakynttilämeren loistavan. Haudoille on tuotu muistoja ja kukkasia, sekä joitakin kiviäkin . Kaikesta näkee, että lemmikki on ollut suunnattoman rakas omistajalleen.

Suomen kielessä käytetään tässä kohtaa yleisesti sanaa omistaja, ei huoltajaa. Näillä on tietenkin selvä sävyero sanoihin sukulainen taikka omainen. Omistaminen on alistavaa, huoltaminenkin korostaa ylemmyyttä, etevämmyyttä, mutta se sanana on enemmän empaattinen.

Minä olen lainannut joskus lemmikin. Naapurini Pommi-niminen koira on aina innokas kävelylenkille. Ilman omistamisen tuskaa ja vastuuta saatan kokeilla kävelyä koiran kanssa. Asiasta mielenkiintoisen tekee se, että aivan ventovieraan ihmiset, etupäässä viehättävät naiset, seisahtuvat kanssani juttusille ja ovat aidon kiinnostuneita. Olen sosiaalisesti hyväksytty kun minulla on koira. Usein tuntuu, että olen jopa kiinnostava ihminen. Ilman koiraa kulkiessani minua ei edes tervehditä.

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa lemmikkiharrastus näkyy vähän käänteisenä kastettujen osastolla. Maximus Hubert Törmänen ei ole mikään harvinaisuus. Gösta Sundqvist riimitteli taannoin etevästi aiheesta. Camilla Jurvanen oli monen ihmeellisen etunimensä turvaama. Lapsille siis annetaan ihmeellisiä nimiä, jotka muistuttavat niitä, joita aikoinaan annettiin eläimille. Ja päinvastoin . Eläimet ovat nykyään sitten lapsia nimeltään ja asemaltaan.

Paikallisessa marketissa on hedelmäpelien lisäksi muitakin sosiologisia kiinnostavuuksia. Perheessä ei ole enää vaippaikäisiä lapsia, eikä lemmikkiä. Niinpä eräs marketin pitkä käytävä on lähes jäänyt minulta kulkematta. Hoivaamisen käytävä. Samalla käytävällä on nimittäin sekä Piltit että puruluut. Toisella puolella lemmikkituotteet jatkuvat yhtä pitkälle kuin toisella puolella vaipat ja talkit. Lemmikkiruoka-kauppa onkin erittäin kiihkeästi kasvava alue.

Kannattaa muistaa että koko maailman hopeakauppa on arvoltaa pienempi kuin USA:n lemmikkiruoka-kauppa. Lemmikkieläinruoan kysyntä kasvaa Yhdysvalloissa kaksinkertaisella nopeudella ihmisruokaan verrattuna, ja esimerkiksi Nestlé onkin viime vuosina keskittynyt enemmän lemmikkien nälän tyydyttämiseen. Olemme siis isojen asioiden äärellä.

Niinpä minua ja naapuriani suututtaakin suunnattomasti muiden naapurien kissat, jotka saavat vapaana käydä kuseksimassa nurkat ja autokatokset pistävän hajuisiksi. Useimpien lemmikkien nimet ovat vaikeasti äännettäviä, aatelisnimiin verrattavia von- und zu kauhistuksia, joiden poisajaminen nurkista ei huonolla kielitaidolla onnistu. Haulikon käyttö kaava-alueella on taas hankalaa, sillä periaatteessa se on ilotulitusrakettien tavoin kiellettyä. Kuten myös kissojen vapaana kuljeskelu.

Ja että eläinvihaajako ? Tuskin sentään. Nuoruuteni olen elänyt lehmien, vasikoiden, kanojen, sikojen , hevosten kissojen ja koirien kanssa. Pääsääntöisesti kissoja ja koiria lukuun ottamatta ne olivat eläimiä, jotka takasivat perheelle jokapäiväisen elannon ja toimeentulon. Siksi niitä kunnioitettiin ja arvostettiin, mutta ne olivat alempana. Niiden tehtävä oli olla osana arkea ja ammattia. Siihen aikaan sikalassa oli 10 sikaa, navetassa 8 lehmää ja kaikilla oli omat asialliset nimet. Hertta-lehmä sai nimensä Hertta Kuusisesta. Myöhemmin, kun Hertasta aika jätti ja LSO:n auton perävalot olivat viimeiset tervehdykset lapsilisistäni, perinnettä jatkettiin antamalla mustavalkoiselle kollikissalle nimi Otto-Ville Kuusinen. Sekin tiesi asemansa. Elää sai, jos oli ihmisiksi ja ymmärsi paikkansa. Oli siis ihmisen nimiä ennenkin. Jos kuitenkin tietää maalaisliittolaisen viitekehyksen, tajuaa, että asiayhteys tuolloin oli vähän toinen.

Tämä kirjoitus tulee suututtamaan monet tuntemattomat ja muutaman blogiani lukevan ystävänikin. Lienee siis antaa edes jommoinenkin selitys. Tämä on terapeuttinen harjoitus, jolla yritän purkaa ongelmakimppua nimeltä: Kuka johtaa elämääsi. Omat ajatuksesi vai pelko muiden ajatuksista. Palaan aiheeseen vielä lähipäivien aikana.

Kuvan sesse on sitten nautinnollisilla päivänokosilla Funchalin kaupungissa, eikä liity kuolemiseen mitenkään. Tuskin hän on edes onneton kuvassa.