>For whom the bell tolls

>

Piti mennä aikaisin nukkumaan, mutta hairahduin. Tälle aamulle piti tulla myös toinen teksti, mutta se siirtyy nyt huomiseen. Syy löytyy illan näytelmästä. On pakko kirjoittaa ontto olo pois ennen nukkumaan menoa.

Maanantain television ykkösiltaan on usein kuulunut laadukasta katsottavaa. Katselen aina kun sattuu kiinnostamaan, mutta valikoin. Kranttukin olen yleensä. Mikä lie yksinäisyyden puuska sain minut tällä kertaa asettumaan nojatuoliin. Ehkä se oli se viikko tolkulla pyöritetty mainos-traileri, jossa Ville Virtanen haahuilee joukkoliikennepysäkillä ja tapaa vaalean käsikirjoittajan tyttären tv-näytelmässä nimeltä Lacrimosa. Katariina Kaitue on nimittäin Liisamaija Laaksosen tytär.

Loppu olikin sitten laskua kohti floppia. Tuonkaltainen prologi ihan alkumetreillä ei saa minun tunnelmaani kohoamaan. Korkeintaan reginamaisesti odottaa, että rouva on lopulta vain vakavasti loukkaantunut ja herra kirurgi saa tiedon onnettomuudesta tuubissa matkalla koneeseen.

Odotin tosissaan, että hän palaa pelastamaan ihastuttavan vaimonsa leikkauspöydältä. Mutta niin lähellä hertta-sarjaa ei tietenkään oikea elämä ole. Oikea elämä on epäoikeudenmukainen narttu, joka vie ihmiseltä onnen jossain vaiheessa. Oikeiden tapahtumien pohjaltahan tämä oli kirjoitettukin. Se tässä olikin vahvinta kokemusta. Ja Ryhäsen suoritus oli yllättävän tasokas. Tea Istakin oli kaapata koko homman joka kerta kun astui kuviin.

Pitkin juonen kehittymistä sattui pieniä ihmeellisyyksiä, jotka olivat vähän pintapuolisia ja jopa falskeja. Ville poika kävi hakemassa kihlasormuksen liikkeestä ihan pokkana ja kas kummaa se sopi kuin valettu sormeen. Dodge autoa ja autoliikettä mainostettiin sujuvasti mennen tullen ja muutakin häiritseviä yksityiskohtia oli. Pahinta oli oikeastaan se, että Virtanen näytteli kuin poliisisarjassa.

Samasta teemasta on paljon versioita kirjoissa ja elokuvissa. Aika usein niissä käy näin. Jossain tapauksissa kohtalo irrottaa otteensa ja kuolevainen ihminen saa onnen osakseen. Toisissa sitten käy kuten antiikin näytelmissä. Jumalat, tai Jumala osoittaa ainutlaatuisuutensa verrattuna tavalliseen kuolevaiseen.

Suomalaisiakin versioita löytyy ja joissakin niissä on kovasti tyyliä. Antti Tuuri esimerkiksi kirjoitti Lakeuden kutsu- romaaninsa loppuun viimeiselle sivulle pätkän Kaisun kertomusta. Kirjassa sanat eivät ole Kaisun omia, mutta elokuvassa Mari Rantasila tulkitsee Kaisua hyytävästi minä-muodossa. Se meni jotenkin vapaasti muisteltuna näin:

Jos mulla joskus on hyvä ja onnellinen olo ja tunnen, että kaikki on muuttunut paremmaksi, silloin menen kellariin portaita alas, sammutan valot ja laitan kädet ristiin ja nautin. Ja kun mä taas sytytän valot ja lähden nousemaan portaita ylös, olen ihan varma, että siellä odottaa mua joku vastoinkäyminen, joka muuttaa mun elämäni taas kauheammaksi.

Cary Cooper taas Robert Jordanina elokuvassa ” Kenelle kellot soivat” on paljon lakonisempi. Liekö sitten Ernest poika kirjoittanut tahallaan vähän tylyä tekstiä. Robert sanoo Marialle, että ne muutamat päivät vastaavat hänelle koko elämää. Jotkut elävät pitkään ja huonosti. Jos elää täydellä liekillä neljä päivää, se voi olla tarpeeksi hyväksi elämäksi. Sitten hän käskee toisten viedä Marian pois ja jää pidättelemään haavoittuneena fasisteja. Mutta yhtä kaikki; elämä on taas todella suuri narttu