>Kutu

by Michael Tillman

>

Huomenna taitaa olla ensimmäinen pimeä joulusta. Silloin aloitettiin matenpyynti lapsuuden järvestä. Paavalina se oli oikeastaan jo ohi, vaikka tuota päivää Kustaa Vilkuna ja perimätieto kauppaavat mateen pyynnin aloituspäiväksi. Meillä se alkoi aina ensimmäisestä pimeästä. Kuu pimenee seuraavan kerran helmikuussa kahdeksas päivä. Sillekin päivälle on oma kannattajjoukkonsa. Näyttää lähes joka vesistölle olevan oma ajankohta huippukudulle.

Mateen pilkkijät ovat pyrkineet löytämään juuri tuon huippukudun keinolla millä hyvänsä. On esitetty ehdottomia vaatimuksia kudulle. Pitää olla pimeää. Voi tuulla navakasti ja sataa lunta ja räntää. Aina vain parempi. Silloin voi kiskoa salaisesta paikasta näitä vonkaleita yhdessä yössä kymmeniä. Aikaisemmin pyydettiin merroilla ja muilla seisovilla pyydyksillä. Siksi ne laskettiin jo hyvissä ajoin hyviksi koetuille paikoille. Tieto pyyntipaikoista kulki perintönä isältä pojalle.

Olen nähnyt valokuvan , jossa on katiska , avanto ja 68 madetta jäällä. Sitä vilautettiin minulle ja kerättiin heti pois hyppysistä. Ihmettelin kuvakokoa. Se oli suunnilleen 8 x15 cm. Minulle selvitettiin, että se kaksi senttiä ylälaidasta piti leikata pois, sillä siinä oli ollut sähkölinja ja siitä olis voinut hölmökin tunnistaa paikan.

Lapsena tammikuussa sai madekeittoa syödäkseen. Joka toinen päivä. Lapsi sitä ei oikein osannut arvostaa, sillä kalassa on vahva ja aromikas maku. Lapsen suuhun sopi paistettu hauki paljon paremmin. Isoäitini herkkua olivat mätipussit. Ne keitettiin kalakeitossa mukana ja kun ne varovasti laski kiehumaan perunoiden päälle, ne kypsyivät tiiviiksi pökäleeksi. Haukikeitosta isoäitini hamusi aina ensimmäisenä pään. Meitä lapsia hän armahti näissä pääasioissa. Maustesilkastakin saimme ottaa pään pois ennen syömistä. Olimme kiitollisia siitäkin.

Näin armollinen oli siis Satakunnan isoäitini. Toinen isoäitini oli Karjalan kannakselta. Hänen en nähnyt koskaan kalaa syövän. Muuten hän oli kuitenkin vaikuttava gulinaristi, jonka ansiosta joskus ruokapöydässä itkua väännettiin. Hän ja varsinkin hänen tyttärensä , eli äitini toivat talouteemme kolme kauhistuttavaa asiaa ; hapankaalin, metsäsienet ja pottilohkon.

Sienien syöminen oli sodan jälkeen Länsi-Suomessa saman väärttinen teko, kuin punakaartiin liittyminen tai sosialistien äänestäminen. Asia koettiin kuoleman vakavana ja terveydelle vaaralllisena. Ensimmäisen sienikastikkeen muistan oksentaneeni. Maatalon tuvassa leijaili sen päivän jälkeen vielä viikon kesytön sienien tuoksu. Mutta syötävä oli. Muutakaan ei saanut. Sosiologisen säätykohoamisen varmistukseksi pakko oli syödä. Usein kuultu totuus oli se, että jollei opi syömään sieniä, ei voi koskaan päästä herraksi.

No tuli sitten miehestä mitä tuli, mutta lopulta opin syömään kaikkia noita kolmea. Usein herkuttelen hapankaalilla, makkaralla ja oluella. Pottilohkoakin minun on ikävä. En ole vuosiin syönyt. Ohje on suurinpiirtein seuraava:

Uuninkestävään pataan laitetaan paljon perunanlohkoja ja joukkoon lanttulohkoja. Sitten sinne holvataan palasina puoli kiloa sian lapaa taikka etuselkää. Joukkoon pippuria ja suolaa roimasti. Vettä päälle niin paljon, että ainekset juuri peittyvät. Koko hoito laitetaan uuniin ja annetaan olla hyvin kauan siellä. Lämmöksi riittää 150 astetta. Ja homma ei voi epäonnistua. Päälle tulee ihana ruskea kuorikerros ja sen alla on maukas liemi kypsät lohkot ja lihat. Ohjeita on sittemmin muokattu typeriksi. On laakerinlehteä ja mausteita ja vaikka mitä. Parasta on kuitenkin vanha brittiläinen tyyliohje. Keep it simple !

Ja madepilkkimiehille tiedoksi. Tänä vuonna helmikuun 21. päivä on kuunpimennys. Eihän se pitkä ole, mutta on ainakin yksi ylimääräinen yöpimeä, jolloin voi yrittää.