>Sydämen asialla

>

Valokuvatorstain aiheena on tällä kertaa voimaan liittyvä runonpätkä.

Yks voima sydämehen kätketty on…
On voima, mi mielet nuorentaa…
Yksi on voima ylitse muiden…

Sopii hyvin oikeastaan eiliseen vuodatukseeni, kuten myös niihin ajatuksiin, joita aamulla liikkui mielessä. Isän rakkaus lapseen, taikka lapsenlapseen on mullistava voima, joka muuttaa ensin sen aikuisen elämää ja sitten toivon mukaan myöhemmin tuo selkeyttä ja onnea myös rakkauden kohteena olevalle.

Mutta muitakin suuria voimia ihmismielessä on. Joku on empaattinen, toinen taas kateellinen. Joltakin voimat loppuvat kokonaan, vaikka niitä ulkopuolisen silmin näyttää olevan vaikka kuinka.

Luin eilen antikvariaatista hankkimaani Pietari Suuren elämästä kertovaa teosta : Peter the Great , his life and world. Kirjoittaja on Robert K. Massie. Massie sai Pulitzer-palkinnon tästä teoksesta vuonna1981. Myöhemmin sitten NBC yhtiö teki kirjan asian pohjalta myös minisarjan.

Merkittäväksi teoksen tekee minulle sisältö, mutta myös sen väliin jääneet kirjanmerkit. Toinen on merkeistä on Hotelli Palacen ranskankielinen ruokalista vuodelta 1983. Tarkemmin sanottuna joulukuun 19.päivältä. Toinen taas on Kari Kairamon nimikortti.

Kairamo on kirjoittanut kortin 21.12. 1983. Siinä hän viittaa käytyyn keskusteluun Hotelli Marskissa 27.11. Hän oli siellä mainostanut kuulijalle tätä teosta ja nyt sitten nimikortin myötä toimittaa tämän joululukemiseksi. Lopuksi Kairamo toivottaa hyviä pyhiä ja lukuelämyksiä. Allekirjoitus on ” Terveisin, Tuus, Kari K. Käsialasta ei voi erehtyä. Mutta kirjan vastaanottaja on jäänyt minulle ikuiseksi arvoitukseksi.

Kaikki muistamme, että Kairamon voimat loppuivat myöhemmin 1988 vuonna. Yksityiskohdista on jonkin verran kirjoitettu sekä faktaa, että fiktiota. Raija Oranen kirjoitti 2003 Bolero – kirjan, joka muutamaa pikku poikkeusta lukuun ottamatta on kohtuullisen suora kertomus Nokiasta ja Kairamosta. Asiasta taitettiin peistä moneen otteeseen . Mauno Saarikin on kirjoittanut elämänkerran. Sanotaan, että Oranen kopioi asiat suoraa Saarelta. Kuka tietää.

Siihen aikaan voimia oli monella aika vähän. Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan tasan vuosi sen jälkeen, kun Kari Kairamo oli päätynyt samaan ratkaisuun. Muistaakseni myös 1990 joulukuun 13 tapahtui jotain käänteentekevää. Pitänee tarkistaa. Keräsin siihen aikaan pankkikriisiä koskevia sanomalehtileikkeitä ja sellainen asia on jäänyt jotenkin niistä leikkeistä mieleen.

Mutta rakkaus on voimallinen tunne. Se saa meidät puuhastelemaan kummallisia asioita väsymättä ja niiden loogisuutta pohtimatta. Tähän samaan olettamukseenhan perustuu useimpien Jumala-suhdekin. Haluamme luottaa siihen, että tällainen suurempi ja voimallisempi, ihmisjärjellä ymmärtämätön juttu on olemassa ja se nimenomaan kohdistuu juuri nyt sitten tänään omaan persoonaan.

Maallista rakkautta ja sen tuskaa näkyi eilen ruudun täydeltä sarjassa ”Karjalan Kunnailla” Kun eilen ei mikään oikein tuntunut loksahtelevan paikoilleen yhdessäkään parisuhteessa, niin viikon päästä on epäilemättä tarjolla sitten anteeksiannon ja löytämisen ilotulitusta. Saatan jopa katsoakin, vaikka sarja on menettänyt otettaan sitten alkujaksojen.

Minun rakkauteni televisioon kuoli silloin, kun Arvi Lind lakkasi lukemasta uutisia. Kaikki on ollut sen jälkeen hömppää. Tai ei oikeastaan kaikki. Katson minäkin yhtä sarjaa. Se on laadukas ja komeissa maisemissa arvokkaasti kulkeva Heartbeat. Suomennos on kömpelö ja tökerö. Parempi voisi olla esimerkiksi ”Nuoruutesi automerkit”. Suomentaja on kääntänyt Sydämmen asialla. Se on kaukana alkuperäisestä ajatuksesta. Mutta hieno sarja, jossa juuri ja juuri ollaan astumassa nuorisomusiikin maailmaan, rosvot ovat rosvoja ja takaa-ajon päätteeksi tartutaan brittityyliin konnaa kauluksesta. Ampuma-aseita on vain kartanonherralla. Mutta varsinaisesti sydämen asialla ollaan aika harvoin.

>Roskakuskia tarvitaan

>

Jälleen joku kaistapää vei multa hyvän harrastuksen. Palkkasi nimittäin jätkäkaverit tappamaan oman äitinsä. Ja jalkajousella. Olen nimittäin haaveillut jo jonkin aikaa sellaisen hankkimisesta. Nyt ne sitten kohta ovat lukkojen takana ja hankkimiseen tarvitaan samanlaiset luvat kuin ruutiaseisiin. Joudun siis edelleen rähisemään täällä netissä ja blogissa. En pääse vapaasti toteuttamaan mielihalujani. Paska yhteiskunta. Ja kummallinen koulutus.

Nimittäin varusmiehellä, joka naamaa sutattuna lööpeissä ja netissä esiintyy. Kaverilla on ensimmäisen luokan ampumamerkki rinnassa ja ampuu ihmistä tainnutustarkoituksessa takaraivoon jalkajousella. Mukana hommassa on ollut tiettävästi jopa aliupseeritasoinen mies. Haloo Santahamina tai mikä paikka se sitten onkin. Miten teillä oikein hoidetaan tuo ammatillinen puoli ?

Jos ihminen tainnutetaan, sitä lyödään pampulla tai vesijohtoputkella päähän. Jos taas ihminen tapetaan, sitä ammutaan jalkajousella keskivartaloon ja piste.

M.O.T.

Rikollinen ja mielipuolisen teon tekijä on siis edelleen tyhmä ja taitamaton. Siksi he yleensä joutuvatkin linnaan. Jere Karalahti oli soitellut Bandidos pomolle 400 kertaa niin, että poliisit olivat sen pystyneet osoittamaan.. Haloo, onko ketään enää kotona siellä siilikaljun alla ?

Mitä sitten tulee itse tapahtumiin, en jaksa enää yrittää edes satiirin kirjoittamista. Olen vain toistamassa sitä, mitä monesti aikaisemmin olen puhunut ja kirjoittanut. Nyt vasta maksetaan hintaa 1990 – luvun alusta. Ja sitä maksetaan monella tavalla.

Aikuisväestölle on tarjolla monen moista terapiaa ja auttamispiiriä. Monet sen avulla selviävätkin eläkkeelle, taikka putken päähän. Suhteellisen kelvollisina. Nuorisolle ja lapsille taas palveluja on tarjolla hyvin vähän tarpeeseen nähden.

Pahoinvoivat ovat syntyneet juuri 1990-luvun alussa. Tuhokäyttäytymistä pääsimme näkemään marraskuussa Jokelassa, viime kesänä Kotkassa, syksyllä Tampereella Nekalassa nyt Helsingissä. Tapaukset raaistuvat ja aika kuluu.

Enkä tarkoita nyt sitä että lapsi olisi odottanut vesi silmissä isää taikka äitiä leipäjonosta kotiin koko 1990-luvun alun. Tarkoitan sitä , että se toivottomuus ja näköalattomuus, joka maassa vallitsi silloin , on leviämässä nyt aikuistuvan nuorison piiriin. Tulossa näkyväksi ja purkautumassa toimintana.. Niissäkin, jotka ovat oppilaitoksiin asti raahautuneet, asia näkyy. Se näkyy myös siinä, että hyvinvoivassa kansanosassa on näitä syrjäytyviä ja huonosti voivia. Minun tuttavieni perheisiin kuuluu yksi tällainen nuori. Ja aika monta aikuista.

Kuluneen talven aikana ensimmäisen kerran 29 vuotta pitkän työhistoriani aikana olen joutunut uhraamaan lähes 100 % oppilas – kanssakäymiseen varatusta ajasta oppilaiden mielenterveyden ongelmiin. Aikaisemmin sellaisia ongelmia ei ollut.

Nyt joudumme toimimaan täällä sekä kotina , että mielenterveystoimistona. Monessa tapauksessa vieläpä niin, että mielenterveysongelmaiset ovat omana ryhmänä ja sitten nämä kodin turvaa ja huomiota etsivät omanaan.

Siinä itse substanssi kärsii, jos oppilaan ja opettajan yhteinen aika menee sairauskertomusten ja oireiden vertailuun.

Eikä tämä tähän lopu. Ennustan, että kammottavuudet tulevat jatkumaan vielä pitkään. Tämän kaltaisten uutisten avulla myydään yksi jos toinenkin lehti kevään ja kesän aikana.

Aikoinaan McClelland jo tutkiskeli lasten suoriutumismotiivien siirtymistä aikuisväestöön 50 vuoden viiveellä. Olisikohan asiassa jotain perää. Siis siinä ,että se lapsuuden sisältö ja turvallisuus, taikka sen puuttuminen jotenkin vaikuttaisi nuorten tulevaisuuteen. Jos Mc on oikeassa, kolmenkymmenen vuoden kuluttua me vasta kusessa ollaan.

Mutta lukekaa hyvä kirja aiheesta ; 25 ikäisen business ladyn luhistuminen ja uho. Siinä asiaa käsitellään vähän toisin. Siinä nimittäin on kunnollinen kaveri ja reppana nainen. Tai sairas. Siis sairas ja sairas. Raskauden jälkeinen masennus on sallittua ja ymmärrettävää, muu onttous ja tyhjyys tuomittavaa ja kummallista.

Markku Rönkkö on herra, joka kirjoittaa hyvää ilmeikästä tekstiä ja opus on Roskakuski. Suosittelen kovasti, sillä kirjassa on myös lämpöä ja uskoa tulevaisuuteen. Kustantajana on tuttu ja laadukas LIKE

>Tiukkoja tilanteita

>

Tammikuun kääntyessä lopuilleen on ehkä aihetta viimein syventyä myös joululahjoihin. Niistä tänä vuonna kaksi oli yli kaiken. Toista olen pitänyt ihollani joka päivä joulusta asti ja toinen alkoi kiinnostamaan eilen. Kysymyksessä eivät ole alushousut ja saippua.

Sain Kalevala-korumallistoon kuuluvan kehäristin käätyineen. Olin vuoden mittaan sitä eri tilaisuuksissa niin kovasti ostanut lähimmilleni ja ihastellut, että olisi ollut pieni ihme, ellen sitä olisi saanut itse. Pyrin palaamaan siihen myöhemmin joskus, kun muinaismytologia tuntuu ajankohtaiselta.

Nyt tuntuu ajankohtaiselta se, miten selviytyä tiukoista tilanteista. Sain nimittäin mainion asiaa käsittelevän kirjan lahjaksi. Kirjoittajat ovat Joshua Piven ja David Borgenicht. Opuksen nimi on : Tiukkojen tilanteiden käsikirja.

Kirjan sisältö on monipuolinen. Kuinka päästä irti lentohiekasta…., Kuinka murtautua autoon ….Kuinka torjua hai … Kuinka paeta puumaa.. kuinka vapautua alligaattorin otteesta…. Noilla ohjeilla selviytyy varmasti Floridassa ja Oregonissa. Kirjassa on kuitenkin paljon globaaliakin ainesta, jolla saattaa onnistua itsensä ja lähimmäisensä pelastamaan muuallakin .

Kirjassa nimittäin opetetaan tekemään autolla nopea 180 asteen käännös, käynnistämään auto virtajohdoista, pakenemaan hyökkäävä härkää, voittamaan miekkailuottelu ja ottamaan vastaan kova nyrkinisku.

Junafriikkinä minua erityisen paljon kiinnostaa kohta, jossa opetetaan liikkumaan liikkuvan junan katolla ja pääsemään sieltä sisälle vaunuun. Samassa osiossa opetetaan myös hyppäämään moottoripyörän kyydistä liikkuvaan autoon. Myös se opetetaan, miten taksissa autetaan vauva maailmaan. Hyödyllinen on osio on myös se, jossa selvitetään, kuinka selviydytään hengissä, jos laskuvarjo ei aukea.

Erityisen riemullinen ja hyödyllinen on osio, jossa opastetaan tuomaan pienlentokone takaisin maahan sen jälkeen kun ohjaaja on kuukahtanut infarktissa ja olet yksinäni Cessnassa .

Teillekin haluan nyt pääjutut referoida.

1. Nosta tai raahaa pilotti pois istuimeltaan.

2. Asetu ohjaimien ääreen

3. Aseta päähäsi radiokuulokkeet

4. Paina tangenttia ja lähetä hätäkutsu ” mayday”

5. Jos et saa vastausta , viritä radio hätätaajuudelle 121,5

6. Ota selvää koneen asennosta ja mittareista

7. Laske laskutelineet

8. Ala katsella sopivaa pakkolaskupaikkaa

9. Sijoita kone siten, että kun korkeusmittarissa on lukema 1000 jalkaa, kenttä on oikean siivenkärjen suunnalla

10. Kun lähestyt laskeutumismaastoa, pudota tehoa vetämällä kaasuvipua taaksepäin Koneen tulisi olla 100 jalan korkeudessa, kun saavut pakkolaskupaikan yläpuolelle, ja takapyörien pitäisi koskettaa maahan ensin

11. Vedä kaasuvipu aivan taakse , sulje bensiinihana, säädä seos ”laihalle”, pane sytytyskytkin ja päävirta pois päältä

12. Ohjaa ja jarruta konetta tarpeen mukaan lattian tuntumaan sijoitetuilla polkimilla

Erityisesti on muistettava , että jos onnistut laskussa vähentämään maanopeuttasi 120 mailista 70 mailiin tunnissa, kolminkertaistat elonjäämismahdollisuutesi. Ja toiseksi. Nämä ohjeet koskevat vain pieniä matkustajakoneita ja suihkukoneita, eivät liikennelentokoneita. Seuraavalla Kanarian lennolla voi siis huoletta ottaa edelleen muutaman virkistävän juoman. Niiden laskeutumista selostetaan varmaan kirjan kakkososassa.

Ohjeet tuntuvat päteviltä. Tulee mieleen takavuosien tekniikkanero Oulun Sanginjoelta. Kaverilla oli sammumaton jano päästä ilmailun pariin. Niinpä hän teki takapihallaan volkkarin moottorista, tyhjistä apulantasäkeistä ja kotimetsän kuusenrangoista itselleen lentokoneen. Itse opin hän hankki ottamalla maatalousnäyttelyssä yleisölennätyselämyksiä ja tarkkaan tarkkailemalla ohjaajan toimia lennon aikana. Tämmöinen opus olisi ollut kullanarvoinen aikoinaan hänelle.

Kaverihan lenteli aikoinaan aikalailla, kunnes joutui Oulunsalon tutkaan ja kärähti. Viranomainen kävi takavarikoimassa pojalta potkurin laitteesta. Kone oli vankkaa tekoa. Runkorakenteissa lujuuden lisäämiseksi useimmat naulat oli kotkattu. Ja kotkattu nelituumainenhan pitää mitä vain. Ainoan rakenteellisen heikkouden viranomaiset löysivät potkurista. Kaveri oli sen itse veistänyt kakkosviitosesta, mutta nuukuuttaan käyttänyt vajakanttista tavaraa, joten potkurin reunassa oli ollut kaarnaa jäljellä. Silitysraudalla Kemiran tyhjistä lannoitesäkeistä laminoitu siipipinta on edelleen kuin uusi.

Kone muuten on ollut nähtävillä Keski.-Suomen Ilmailumuseossa , Tikkakoskella. Opusta voitte tiedustella kustantaja Karistolta ennen kuin painos loppuu kesken. Notulit kannessa ovat ISBN 951-23-4412-2

Takakannessa varoitetaan, että kirja räjähtää kopioitaessa. Siksi vain nämä yleiset referaatit lukioiden iloksi.

>Huonoja uutisia

>

ILTALEHTI kertoo, että missikiertueella olevan Jenna Konkolan vointi on huonontunut.
Tarkemmin uutiseen perehtyessäni huomasin, että hänellä on ollut kuumetta ja hän on oksennellut. Urheasti hän on kuitenkin roikkunut mukana muotinäytöksissä ja kiertueella. Kuvassa neitonen näytti hyvin aurinkoiselta ja pirteältä.

Tämä tämmöinen on tietysti normaalia. Loppumatkasta pari heistä saa burn outin, joka menee viikonlopussa ohi ja saattaa joku saada vielä potkutkin kiertueelta ennen lopullisen voittajan julistamista.

En osta näitä aviiseja. Ja pyrin elämään pitkälle tulevaisuuteen myös ilman näitä. Vuodessa hankin jouluksi, vapuksi ja juhannukseksi tämmöisen tuotteen ja muu aika sujuu sitten enempi asialinjalla. Katselen näitä päätteeltä netistä. Katselen siksi, että ne tarjoavat päivittäin kymmeniä mahdollisuuksia kommentoida niitä ja niiden tapaa arvottaa yhteiskunta.

Samasta syystä en voi sietää MTV 3 –kanavan uutisia. Haluan nimittäin katsoa asiallista uutistuotantoa, enkä hömppää. Jos heidän painotuksiaan vertaa TV 1- uutisiin, huomaa eron. Usein luulee olevansa jossain toisessa maassa ja todellisuudessa.

Jotkut tuttavistani ostavat päivittäin molemmat iltalehdet. Ostavat siis samaa roskaa kahdessa paketissa hintaan 700 euroa vuodessa taikka enemmänkin, jos otetaan huomioon ne kalliit juhlapyhänumerot. Sama jengi yleensä sulloo kaupassa ostoksensa ja iltalehtensä kahteen muovipussiin a) 15 senttiä, jolloin kokonaistuhlaukseksi kertyy noin 760 euoroa vuodessa. Ynnä tietenkin se, että se sama porukka suuntaa seuraavaksi usein hedelmäpelirivistön ääreen. Tuommoisella rahalla ihminen käy jo Kanarialla tutustumassa valheelliseen turismiin. Siitä reissusta saa ainakin rusketuksen. Tosin sielläkin nämä sankarit metsästelevät supermercadoksista ja suomalaiskapakoista toissapäivän Iltalehtiä. Jos tuo nyt ei ihan tuhlausta ole, niin ainakin on todettava, että ihmiset käyttävät kummallisesti rahansa.

Mutta minäpä olen opettanut missiä. Tosin hän oli vain kolmas perintöprinsessa, mutta kuitenkin. Uransa huipulla hän oli kenties silloin kun hän oli bikineissä hiihtämässä Skotlantilaisen vuoren huipulla ja kuvan julkaisi britti tabloidi The Sun. Hän ei esiinnyt lehdissä enää nykyään ja hän toimii ihan oikeissa töissä. Hän on siis viisas missi.

Otsikkokuvassa on näkymä Nunnalaaksoon. Tunnette paikan. Melkein jokaiselle turistisaarella on tuommoinen luoksepääsemätön , vaikeakulkuisen polun päässä oleva paikka, johon nuoret naiset ovat paenneet merirosvojen ja einomakusten hyökkäysten uhatessa. Saattaisi olla lopultakin hyvä systeemi vielä nykyäänkin .

>Risto Reipas

>

Ensimmäiset näistä TR 1 vetureista valmistuivat 1940. Ne saivat lempinimensä silloisen presidentin mukaan. Ja hyvän nimen saikivatkin. Veturit olivat uutteria ja velvollisuudentuntoisia palvelijoita aina vuoteen 1975 asti. Viimeinen Risto valmistui vuonna 1957 . Se sai numerokseen 1096. Kaikkiaan näitä ehdittiin tekemään 67 kappaletta. Käytöstä poiston jälkeen kaikki Ristot suojattiin ja kriisivarastoitiin. Myöhemmin varastojen purkamisen yhteydessä muutamia on romutettu.

Näitä katsoessa ihmiseen iskee matkustuksen vimma, nostalgia ja oma nuoruus muistuu mieleen. Näitä näki 1960-luvulla vielä yleisesti Rauma-Peipohja radalla vetämässä paperirullia kohti satamaa. Radan varsi oli melko kallioista ja suotuisaa aluetta näille kipinäviskureille. Suuremmat radanvarsipalot sattuivat lähinnä turvesoiden tienoilla. En muista kuitenkaan koskaan mitään suurempaa kansanjuhlaa näistä kipinöistä syntyneen sillä seudulla.

Harvaan asutuilla alueilla Keski- ja Pohjois-Suomessa taas tavan takaa törmää laajoihin veturipaloalueisiin. Siellä tilanne oli usein toinen. Maasto oli kuivaa mäntykangasta taikka naavaista kuusikkoa. Radan varresta saattoi lähteä liikkeelle palo, joka vei satoja hehtaareita metsää samalla kertaa. Junan ikkunasta näitä alueita näkee nykyäänkin silloin tällöin.

Muuten elämä ratojen varressa on kuihtunut. Positiivinen uutinen oli aamun Hesarissa. Huonekaluliike Maskun reipasotteinen omistaja aikoo perustaa seuraavan Idea Parkin Pieksämäelle. Se tietää radan varteen taas säpinää. Lieko tarkoitus tehdä liikejumbolle oikein oma asema. Toinen reipas liikemies, Vesa Keskinen, on näin tehnyt. Junalla pääsee ostoksille Onnen Kylään, ainakin toistaiseksi. Mutta muuten raideliikenne Suomessa tuntuu olevan vähän hukassa. Edes Espoolaiset eivät oikein tunnu tietävän, mitä metronsa kanssa tekisivät. Puhumattakaan nyt sitten esimerkiksi VR-systeemistä.

>Alumnissa ollaan

>

Kaiken hyvän lisäksi sain hoidettavakseni alumni – toimintamme. Organisaatiolla on tapana levittäytyä ja laajeta. Parkinsonin lakinahan tunnetaan periaate, jonka mukaan Englannin laivaston amiraliteetti jo aikoinaan laajeni nimenomaan amiraliteettiin päin niin ansiokkaasti, että töissä oli tuhansia ja tuhansia uusia virkamiehiä, mutta alusten lukumäärä samaan aikaan supistui murto-osaan entisestään.

Juuri näin on käymässä oppilaitosmaailmassa. Meille ei vain palkata uusia henkilöitä. Meillä jaetaan vanhoille uusia tehtäviä. Tänään siis olen töissä koska olen alumnilehtori. Kummallinen nimikehän on ryöminyt meille yliopistoista. Katkera taisto siitä, olemmeko oikeita korkeakouluja, saa silmäätekevät uskomattomiin suorituksiin. Nyt sitten meilläkin on yhdysihminen hyysäämässä viikonloppuna entisiä oppilaita. Ja englantilainen nimemme on University of Applied Sciences. Siitä ne menivät syksyllä Unkarissa niin sekaisin, että minäkin olin luentoilmoituksessa sekä Professor, että Doktor.

Maanantaina on turha edes yrittää saada näitä tunteja takaisin vapaana. Tuskin edes koko keväänä. Jos vierailulle tulevassa ryhmässä olisi edes joku vaarallinen oppilasvamppi, jota aikoinaan on kateederilta katsellut, saattaisi ilo olla uudelleen tavata ja miettiä, vieläkö näissä ikävuosissa tuo ikäero olisi yhtä ylittämätön. Mutta muistelen heidän olleen ärhäköitä nuoria miehiä ja telaketjufeministejä.

Ainahan voi tietenkin laskea sen varaan, että he ovat vaurastuneet ja fiksaantuneet niin, että tarjoavat entiselle opettajalleen päivällisen ja ruokajuomat. Pitänee valmistautua asiallisin vetimin.

>Nallekarkkeja

>

Hesarin mukaan Björn Wahlroos oli päättämässä Kemijärven kohtalosta vuosia sitten. Asiat on kuulemma sovittu 1990-luvun alussa. Päätökset on siis tehty yli kymmenen vuotta sitten. Samoihin aikoihin kuulemma tehtiin päätös myös Nokian Bochumin tehtaan lakkauttamisesta. Asiassa on kuulemma vitkasteltu, koska Nokian tase ei silloin asiaa olisi kestänyt. Se saattaa hyvin pitää paikkansa. Siihen aikaan Nokiassa oli vasta toivuttu lamasta ja yhtiön menneisyydestä. Yhtiö saattoi olla vielä käymistilassa , keskellä muuntumisprosessia , jolloin riskien ottaminen oli kammoksuttavaa ja vältettävää.

Kari Kairamo teki 1988 omat ratkaisunsa Nokian tilanteesta. Silloin ei aikaa ollut miettiä yhtään , vaan ratkaisu oli julma ja lopullinen. Tähän tietenkin vaikutti sairaus, jota hän sairasti. Kummallista, että niinkin fiksu mies ei sitten lopulta päätynyt hoitoon ,vaan oli siitä kieltäytynyt.

Mutta että molemmat päätökset olisi tehty jo silloin. Tekisi mieli sanoa, että joulupukkiin voi uskoa, mutta hölmö ei tarvitse olla. Bochumin asetelma on saattanut olla pulmallinen, mutta Kemijärven osalta asia on varmaankin toinen. Jos vaikka Mandatum tekikin Ensolle selvityksiä, niiden luonne ei taatusti ollut sellainen, että niitä tosissaan Enson konttoreissa olisi tutkittu. Tässä yritetään nyt siloitella Karvisen ja Stora Enson tietä. Että oikein tämmöinenkin guru olisi jo näin aikaisin ollut asiaa puuhaamassa. Jos puhujana olisi ollut Mauno Koivisto, Jorma Ollila, Niilo Hämäläinen taikka Pentti Salmi, asiassa voisi olla perää. Nyt Wahlroos oli ollut puhumassa asiasta seminaarissa, aiheella

”Yritysten eettisyys ja yhteiskuntavastuu”

Vastuu sanoman oikeellisuudesta lienee kuulijalla.

Wahlroosin mukaan yrityksellä on ”vain yksi suuri vastuu yhteiskunnalle”.

”Se on toimia niin tehokkaasti ja osakkeenomistajien kannalta kannattavasti kuin mahdollista

Muu on hänen mukaansa osakeyhtiölain vastaista, ja julkinen sektori hoitaa turvan, jonka kansalaiset tarvitsevat.

Ja piste. Näin kai sitten on. Onneksi tuli valittua aikoinaan vähemmän kaupallinen koulutus ja työkseen enemmän humanistinen alue. Ainakin sitä uskoo täysillä kaikkeen siihen, jota tänäänkin on tehnyt. Ei hävetä juurikaan mikään.

Kuva ( http://www.kuluttajaliitto.fi/files/200/textsize/Nallekarkit.jpg )

Ajatukset ovat omia.

>Variksen lento

>

Kulkija on tiensä vanki,
vapaa on vain umpihanki.

Muistaakseni tuo on Koskenniemeä. ( tämä on tietenkin Hellaakoskea, eikä lisäksi edes oikein lainattu) Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle.

Englantilainen sanoo sen vähän toisin.

Beaten paths are for
beaten men

Kaisa Varis se silti mielellään kulkee tuttuja ja helppoja latuja. Menneisyys ei pelota, eikä synnin tuntoon ole tultu. Laittoman ja rikollisen teon uusiminen ei ole ihmiselle vierasta ja uutta. Normaalisti olemme tottuneet yhdistämään sellaisen toiminnan ja ominaisuuden murhamiehiin ja rattijuoppoihin. Urheilua on käytetty esimerkkinä erityisen hyvästä kasvatusmetodista ja starttialustasta elämää varten.

Mutta kovapäisyyttä ei voi parantaa. Se pullahtaa pintaan uudelleen ja uudelleen. Aikaisemmin katsoja saattoi heilutella pelkästään etusormeaan ja tuohtuneesti puhua moraalista. Nyt kun urheilijoille maksetaan suuria rahapalkkioita, kysymyksessä on jo talousrikos.

Keskustelu Jere Karalahden kohtalosta ja pelioikeuksista oli aavistuksen jo hiipumassa. Kun tulee sitten tämä. Karalahden kohdalla kysymyksessä on selvästi epämääräisessä seurassa viihtyvä epämääräinen henkilö. Variksen kohdalla tilanne on minulle vielä epäselvä. Mitä esimerkiksi on touhunnut viime viikot ikuisessa toimitsijakiellossa ollut Kyrö, joka on nähty usein tämän hiihtävän leidin seurassa. Se on minulle arvoitus.

Se taas on selvää, että keskustelu näiden rikkojien peli- ja kisaoikeuksista on naivia. Yhtä naivia kuin aikoinaan Immo Kuutsan eteen kammatut hiukset.

Muistan ihmetelleeni suuresti sitä, että aikoinaan Vuokatin urheiluopiston kioskiin murtautui mäkihyppynuori, jolla oli jo satojentuhansien sponsorisopimus.

Suoraselkäisiä näyttävät lopulta olevankin ne, jotka käryn jälkeen lopettavat uransa ja ryhtyvät ryyppäämään ja avioliittoaan tuhoamaan. Perinteistä toimintaa, joka pysyy yleisessä viitekehyksessä ja on ymmärrettävää. Sitähän me muutkin tehdään. Helppo samaistua.

Koululiikunta onnistui kuusikymmentäluvulla traumatisoimaan itselleni koko homman. Sukset olivat aina poikki, latu oli epämääräinen ja huonosti merkitty sekä lapanen täynnä lunta. Kaksi lusikkaa on silti muistona. Ensin kolmannella luokalla kansakoulussa viides sija ja seuraavana vuonna neljäs sija. Sitten tuli pelastava oppikoulu ja vain yksi pakollinen hiihto talvessa. Olin onnellinen.

Liikuntakasvatuksen taso oli silloin pöyristyttävä. Toisen asteen yhtälön ratkaisumenetelmät ovat muuttuneet 50 vuodessa hyvin vähän. Toivottavasti liikuntakasvatuksen ovat enemmän . Jälkiä siitä, että näin ei olisi tapahtunut, on silti edelleen.

Tyttäreni kertoi peruskoulun yläasteen liikuntatunnilta seuraavan pikku jutun. Luokka oli ollut urheilukentällä heittämässä keihästä. Tyttöjen sarjassa taso oli ollut yllättävän kova. Mukana oli myös liikunnanopettajan oma tytär. Hän oli siihen aikaan jo maakunnallisen tason hiihtäjä. Kun tunti läheni loppuaan, opettaja huomasi, että oma tytär oli vielä kolmantena. Hän oli todennut siinä joukon keskellä omalle tyttärelleen, että kerran vielä yritetään ja jos tänne kärkeen heität, niin saat 50 markkaa. Toivottavasti noista ajoista on muukin muuttunut kuin rahayksikkö.

Lopuksi muistutetaan, että Aavasaksalle, Ylitornioon, suunnitellaan mäkihyppyhallia, jossa saattaisi tuulen häiritsemättä hypätä ja nauttia urheilun riemusta. Kannattaa nyt vielä harkita. Kansantaloudellisesti Elikxir- tyyppiset kuntoiluohjelmat saattaisivat olla tehokkaampi ratkaisu kansanterveyden ja liikunnan harrastuksen lisäämiseksi. Sillä siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Eikö vaan ?

>Humoristista

>

Humoristista on huomata aatteiden jäävän historiaan. Ajatus jonkun asian kuolemattomuudesta ja oikeellisuudesta katoaa ja koiranputkea alkavat kasvamaan sekä aate, että kannattajansa. Usein kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä. Joskus on käynyt tosin niinkin , että kannattaja on joutunut jäämään surutyön tekoon ja aate on pettänyt.

Aina ei kehitystä huomaa. Totuus voi saada valheen vaatteet, vai mitenkä se Turkka Mali asian käänsi aikoinaan Vysotskin laulussa. Asian voi tarkistaa kirjasta, taikka vilkaisemalla uutisia naapurimaasta. Asioilla on vähän eri nimet, mutta aatehistoria jatkuu. Totuuteen uskojia riittää. Totuuden puhujia vähemmän. Kaikkea tätä taiteen pitäisi dokumentoida. Vaikka sekään ei ole oikeassa loputtomiin, vähän pitemmälle sen horisontti ainakin yltää.

Tätä eivät muistaakseni Malin veljekset laulaneet koskaan.

En koskaan uskonut haaveisiin

En koskaan uskonut haaveisiin
en laukkua pakannut taivasmatkaan!
Opettajat upposivat valheisiin
ja tulivat pintaan leirillä vasta.

Enkä erottunut moukista,
jos erotuin – vain vähän,
ei Budapest voinut kouraista,
jäänyt Praha ei sydämeen tähän.

Pidimme ääntä emme vain lavalta,
me poikaset, sotkijat vielä!
Me kohta saamme jo mainetta.
Hei onko joku vastaan?
Se piestään!

Me osasimme vaaraa epäillä,
ennen kylmiä säitä.
Ehti röyhkeys päämme selvittää-
ja säppiin sielut jäivät.

Olematta kuolemanvaarassa
emme silmiä uskaltaneet nostaa –
mekin olemme Venäjän
kauheiden vuosien lapsia.
Kaatoi ajattomuus meihin votkaa.

Vladimir Vysotski

suom. Akseli Kajanto

>Hohtavan puhdas juttu

>

Turun seudulta kotoisin oleva nainen surmasi julmasti kissansa viime vuoden juhannuksena. 48-vuotias nainen laittoi puolitoistavuotiaan kissan pesukoneeseen, sulki luukun ja laittoi koneen käyntiin. Kone kävi tunnin ja kissa kuoli. Koneessa ei ollut pesuainetta.

Nainen oli hankkinut kissan vuoden 2006 kesällä. Naaraskissa oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen. Kerrostalossa asuva nainen kertoi kyllästyneensä siihen, että kissa karkasi asunnosta toistuvasti. Häntä ärsytti myös kissan voimakas karvan lähtö. Nainen kertoi poliisille, että hän alkoi pikku hiljaa kyllästyä koko kissaan ja halusi päästä siitä kokonaan eroon.

Viime juhannusaattona hän ryhtyi toimeen. Hän soitti paikalliselle eläinsuojeluvalvojalle ja pyysi tätä hakemaan kissan pois. Eläinsuojeluvalvoja ehdotti naiselle, että asiaan palattaisiin pyhien jälkeen.Nainen kertoi kuulusteluissa, että hän ei kuitenkaan jaksanut enää odottaa, vaan päätti lopettaa itse kissan. Hän oli yksin kotona ja päätti laittaa kissan pesukoneeseen.

Myöhemmin illalla nainen lähti miehensä kanssa aattoillan viettoon läheisen järvelle, jossa heillä oli telttapaikka. He ottivat kuolleen kissan mukaansa ja hävittivät ruumiin järven rannalla polttamalla.Juhannuspäivänä nainen soitti eläinsuojeluvalvojalle ja kertoi, että kissa on lopetettu ampumalla.

Muutaman viikon kuluttua eläinsuojeluvalvoja kuuli huhuja, että kissaa ei ollutkaan ammuttu, vaan se oli tapettu pesukoneessa. Hän ilmoitti asiasta poliisille.Nainen oli oikeudessa hyvin vähäsanainen, mutta myönsi syytteen oikeaksi. Naisen aviomies vetosi siihen, että hän ja hänen vaimonsa ovat kotoisin maaseudulta, jossa kissoja on tapettu erilaisin menetelmin iät ajat.

Käräjäoikeus tuomitsi naisen eläinrääkkäyksestä 70 päiväsakkoon. Sakkoja nainen joutuu maksamaan 700 euroa. Lisäksi oikeus määräsi naisen viideksi vuodeksi eläintenpito- ja hoitokieltoon.

Näin meille kertoo ILTA-SANOMAT

Hohtavan puhdas juttu. Tekee mieli sanoa, että onneksi Turun seudulla. Olen aina puolustanut sivistyksemme kehtoa ja sen asukkaita. Nyt herää kuitenkin pieni epäilys siitä, että kaikki kamarit eivät siellä päin ole lämpiminä.

Ihmisolento on etääntynyt todellisuudesta aika kauas, jos kissan karvanlähtö pätkii oikosulkuja päänupin johdoissa. Lisäihmetystä aiheuttaa se, että kuinka paljon sillä pesukonejutulla on siellä viikonlopun aikana ylvästelty, jos se asia niinkin tiheästi asutulla alueella ehtii jo viranomaisten korviin. Naisen aviomies ei ole suinkaan elänyt maaseudulla, vaan pellossa.

Mistä näitä oikein sikiää? Tarkoitan nyt kahta asiaa.

Minua kummastuttaa edelleen tuo uusavuttomuus eläimiä ja lemmikkejä kohtaa. Niistä ei osata huolehtia ja niihin ei osata suhtautua. Kissa, koira, kilpikonna, kotilo tai lempparihämähäkki. Ihan sama asia. Ollaan avuttomia ja sitten hölmöillään. Paikkakuntani lemmikkieläinhautausmaa on täynnä hautakynttilöitä, hautakiviä ja ristejäkin. Toisaalta sitten on näitä älykääpiöitä, joiden roolimallit on otettu Dudsoneilta. Käyttäytymisen laidat ovat etääntyneet jonnekin plus ja miinus äärettömyyteen.

Oman hölmöytensä asiaan tuo mukaan myös lehti. Jos maailmamme ja todellisuutemme koostuu näistä asioista, tilanne saattaa olla jo toivoton. Lehden ei pitäisi herkutella tämmöisellä. Ihmiskehitysiässä toiminta muistuttaa 8 vuotta vanhojen poikien kolttosia.

Kissa siis on sitä varten, että siitä pidetään huolta viimeiseen asti. Kuten kaikki muutkin eläimet. Kissalle annetaan nimi juuri sen vuoksi, että sille syntyy identiteetti. Kesällä laiturin päässä voi onkia kaloja järvestä teräväpäisellä koukulla, johon on hämäykseksi laittanut syötin. Se ei ole tuomittavaa. Pyydystettävä yksilö on nimetön ja yksilöimätön. Jos taas laitat koukkuun kissanruokaa ja pyydystät oman kissasi, se on tuomittavaa ja kammottavaa, sillä kissalla on nimi ja olet antanut sille identiteetin sekä moraalisen lupauksen kumppanuudesta ja huolenpidosta.

Kun isäni tappoi vanhaksi tulleen kissan, hän piti visusti vaarin, että me keskenkasvuiset emme päässeet sitä näkemään ja kokemaan. Kun taas joulusika teurastettiin, siihen toimitukseen pääsi kyllä mukaan, lukuun ottamatta itse pistoolilla päähän ampumista. Pidettiin suotavana, että sitä sian kuolinvärinää ja hetkeä ei lapsi läheltä nähnyt. Mutta kyllä sitten kaiken muun. Ja mikä on ero kissanpentuihin ?

Se on tietenkin ravinto. Kissaa ei syöty , vaan siitä nautittiin sen elämän ajan. Sillä oli persoona ja nimi. Kuolema lopetti nautinnan. En tiedä, miten musta kollimme, Otto Ville Kuusinen, kuoli, mutta sen tiedän, että jos isäni joutui sitä siinä asiassa auttamaan, niin säädyllisesti se joka tapauksessa kuoli

Sika taas tarjosi nautinnon ihmiselle vasta kuolemansa jälkeen. Eikä sillä ollut nimeä. Silti se lopetettiin siististi ja asiallisesti.

Ja että minäkö ?

No totta kai. Olen tappanut kissan. En kerro vain sitä teille. En kerro missä, en kerro miten, enkä kerro muitakaan yksityiskohtia.. Olen tappanut kolme hirveä, puolentusinaa sorsaa, muutamia pyitä, ainakin sata piisamia ja vaikka mitä.

Miksikö piisameita ?

No, nuorilla on aina rahanpuute. Minun nuoruudessani Raumalla liikettä pitävä juutalainen herrasmies osti piisaminnahkoja ja välitti niitä turkkuriliikkeille. Hyvästä nahasta saattoi saada jopa 15 mk. Siihen aikaan Nordforsin punaviini maksoi noin 5 mk. Yhtälö lienee lukijalle selvä. Noin 18 euroa yhdestä nahasta. Veljen kanssa niitä sitten pyydystettiin raudoilla parhaina keväinä jopa 40 kappaletta. Koulun jälkeen päivän saalis piti nylkeä ja levittää sitten laudalle nurinpäin kuivumaan. Kun niitä oli muutama kertynyt kuiviksi asti, ne otettiin koululaukkuun mukaan ja kun ne nahat olivat päivän seuranneet opetusta yhteiskoulussa, ne pääsivät mopon kyydissä juutalaisen ostajan käsiin. Jokainen reikä syynättiin ja laadusta kinattiin. Mutta rahat sai käteen, eikä kuitteja kirjoitettu. Näin meillä torjuttiin nuorisotyöttömyyttä.

Miten se sitten on vaikuttanut kirjoittajan persoonaan ? Lukija saa sen itse päätellä.