Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: joulukuu, 2007

>Odotellaan…

>

Tyhjiä paikkoja on hyvä

tyhjiä paikkoja on hyvä
muistella, onko sellaista asemaa kuin Köyliö,
ajaisimme sinne turhaan,

tänä aamuna en ehtinyt soittaa kaikille
vanhuksille ja ilmoittaa
että siellä on liukasta

Jyrki Pellinen: Ei ilman tätä

Mainokset

>Kotilieden ääressä

>

On aika palata arkeen. Äiti on jälleen laittanut kystä kyllä ja vyöstä loppuvat kohta reiät. Ylensyömisen synti onkin hiipinyt varkain nykyihmisen syntisäkkiin. Aikaisemmin se oli mahdollisuus ja lupa. Joulu tarjosi hetkellisesti ihmispoloiselle mahdollisuuden tyydyttää erästä perimmäistä viettiään; jos ravintoa on tarjolla, syö heti niin paljon kuin jaksat.
Aikaisemmin ravintoa ei ollut tarjolla säännöllisesti kolme kertaa päivässä. Ihminen joutui etsimään sitä ja kun sitten löysi, ahmimaan. Hänellä oli rajalliset mahdollisuuden varastoida taikka kuljettaa suurempia ravintomääriä. Ainoa keino oli seisahtaa toviksi paikoilleen ja syödä ja syödä. Ihmisruumiiseen saattoi kuitenkin vähän varastoida .
Nyt meillä on säännölliset ateriat edessämme ja kaupat lähes aina auki. Luulisi, että evoluutio olisi hionut tämmöiset asiat pois mielestämme. Mutta mitä vielä ! Kun on talvipäivän seisaus ja täysikuu, me iskemme kiinni kinkkuun ja potkaan sillä samalla riemulla, jolla esi-isämme juhlivat saaliin saamista. Ihminen on kehittynyt äärimmäisen vähän loppujen lopuksi. Kesällä sen huomaa helposti pihagrillin ääressä. Kotitalousopetuksen korkeasta tasosta ja Marttaliiton patisteluista huolimatta se on juuri mies, joka verisen lihan saa ulkona avotulella kärventää. Siistit jauhelihat ja broilersuikaleet ovat mekaanista mössöä, johon naisväkikin uskaltaa koskea. Verisen lihanpalasen kanssa he ovat edelleen neuvottomia.
Kävin jouluna myös kotilieden lämmössä. Lueskelin keskustelujen lomassa Selkämeren rannalla ilmestyvää oikeistolaislehteä, jonka joulu-uutisointi oli mukavaa ja leppoisaa. Saattoi johtua myös koti-ikävästä. Eilen palasin tänne periferiaan ja tarkistin muutaman jutun oitis erkkolaisesta aviisistani.
Ja kas kummaa ! Uutisointi oli tyystin toisenlaista . Pääkirjoituksessa mutistiin edelleen poliisin toimista ASEM-mielenosoituksessa ja nyt arvostelu kohdistettiin jo tuomiolaitokseen. Sellainen on ollut aikaisemmin kohtuullisen ennenkuulumatonta. Välihuomio-otsakkeen alla Pekka Hakala puolustautuu eettisten asioiden edessä ja sanoo, että Jokelasta pitikin harrastaa tunteenomaista uutisointia. Naispastori oli tohtinut asiaa julkisesti pohtia jossain muussa lehdessä. Ja Hakala toteaa heti perään, että eipä hän taida käydä tänäkään jouluna kirkossa. Myöhemmillä sivuilla törmää Näkökulma-osastossa Pekka Mykkäsen jouluajatuksiin. Hän on kehitellyt kidutus – skenaarion suomalaiseen poliisiin soveltaen.
Uskonto, tuomioistuin ja poliisit tuli siis aaton lehdessä moneen kertaan nälvittyä. Sellainenhan on ollut lehden linja viimeaikoina. Ryhdyin etsimään jouluisia artikkeleja. Utsjoen joululahjoista oli piirretty oikein kartta. Kaukaa nuo raukat joutuvat lahjansa hakemaan. Kuusivarkaitakin on Tampereen kaupungin metsissä liikkeellä . Joulupukki on palannut sairauslomalta. Sepä vasta on hyvä uutinen. Ja se, että lumitykkiin syötettävä vesi on esipaineistettava 14 baarin paineeseen. Anni Swanista kertovasta jutusta pidin. Erityisesti minua kiinnosti kohta, jossa Anni Swan seurusteli raittiin lahjakkaan runoilija Leinon kanssa, kunnes sitten Manninen Annin vei. Mahtoikohan Eino laittaa valtaremmin päälle siinä vaiheessa ja ryhtyä etsimään innoitusta pullosta.
Mutta jotain jouluista olisin lehdestä mielellään lukenut. En lehden toimittajien omia hiertymiä ja antipatioita. Sellainen on ollut nimittäin tapa, että jouluna on hyvä kertoa ihmisille vähän siitä, miten enemmistö kansasta asiat näkee ja miksi joulukirkko oli taas täynnä sekä aattona , että jouluaamuna. Kävin asian toteamassa.
No sovitaan, että ei narista enempää. Riemullista oli nähdä taas rannikkoa ja tuntea tuttu suolan tuoksu. Riemullista on ollut myös lukea hyviä kirjoja päivä päivän jälkeen. Luin loppuun myös Sitruunoita Sisiliasta – kirjan . Hienoja novelleja ja merkillinen kirjailijaelämä lopuksi suomentajan kertomana.
Tänään harjoittelen työntekoa. Katson, että maanantaiksi ei jää mitään suuria asioita. Vuoden lopussa niitä kuitenkin tahtoo olla. Suurimmiksi asioiksi sitä kuitenkin onneksi usein jää sellaiset asiat, joissa luvataan itselle jotain. Ensi vuonna sitä ja tätä. Lupauksia kertyy aina vain enemmän ja enemmän, sillä ihminen huomaa, että ensi vuosia on vähemmän ja vähemmän. Minä aion ensi vuonna lukea enemmän, kirjoittaa enemmän ja luulla vähemmän.

>Hiljenee..

>

Vähitellen ryhdyn juhlan viettoon. Kerään voimia tulevaa varten ja mietin, mikä on saanut minut kirjoittamaan tänne puolen vuoden aikana pitkälti yli sata kertaa.
Lähipäivät vietän siis hiljentymällä. Se ei tarkoita täydellistä hiljaisuutta, sillä tänne sivuille saattaa ilmestyä kommentteja mieleeni tulleista asioista tai ihmettelyjä siitä, mitä olen kokenut. Mutta varmuudella vasta loppuviikolla. Sitä ennen käyn katsomassa, onko meri jo jäätynyt rannasta ja vieläkö suolan tuoksun voi aavistaa 20 km päähän.
Toivon kaikille lukijoille rauhallista juhlan aikaa. Joulun tarina on joka vuosi aina yhtä käsittämätön ja kysymyksiä täynnä. Meitä vartenko kaikki tämä ? Aijon mennä taas sitä huomenna kuuntelemaan. Ja asioita miettimään.

>Täysikuu

>

Niin, sellainen nyt lähes on. Yö on pisimmillään ja toivon mukaan päivä alkaa pidentyä. On se aika vuodesta, jota kirjoittaja on odottanut kuukausia. Tämä täysikuu oli välimeren yllä, sillä olen nyt laiska, enkä halua tuonne ulos mennä palelemaan kameran ja jalustan kanssa.

Harmittaa vähän eräs asia. Kirjallisuusasia nimittäin. Hyvä ystäväni pyysi jouluksi kolmen kirjan suosittelupakettia. Sellainen on luonnollista. Minäkin kuuntelen usein ystäviäni. Joku on löytänyt hyvän kirjan ja se voi sopia jollekin toiselle. Turha etsiä, jos voi oikaista. Pyhät on hyvä käyttää lukemiseen eikä etsimiseen.

Harmittaa se, että suosittelin hänelle kolmanneksi väärää teosta. Jukka Pakkasen hän olisi ehtinyt tavata keväällä, kun urheilukenttien jalkapallomaalien ympärillä lumi on sulanut. Silloin luetaan Jukka Pakkasta. Nyt voisi lukea Seppälää. Kuten tein itse äsken iltapäivällä. Luin Juha Seppälän kirjan : Suomen Historia. Talvipäivän tasaus on hyvä hetki nollata ajattelu ja siivota historiasta muutamia luutuneita ajatuksia roskiin. Siivotaanhan näin jouluna muutenkin.


Nautinnollista ilotulitusta. Luin osittain velvollisuudesta. Olen vieraillut Seppälän blogi-sivuilla päivittäin ja laittanut sen tänne linkkeihinkin. Huomasin tänään, että minulla on suuria aukkoja lukukartassani. Pitää lukea nopeasti valkeat läiskät hänen tuotannostaan umpeen. Muuten ei kehtaa tuota linkkiä tuossa pitää.

Huomenna olen kuusimetsässä ja haudoilla. Voi olla että vasta myöhemmin täällä. Yritän viettää laadukasta aikaa. Hyllyssä odottaa valikoima kiinnostavia kirjoja. Ja Kirjava satama. Tarkoitus on paljastaa viimein kaikki samankaltaisuudet ja tautologiat Rio Bravoon verrattuna. Ja näyttää se, että edes Howard Hawks ei jatkuvasti keksinyt uusia ideoita.

Nauttikaa kuusta

>Pelkistettyjä sävyjä

>

Kun oikeaa lunta ei ole, turvaudutaan muistoihin. Maisema on pelkistetty ja puhdas. Kaikki epäoleellinen on pois ja jäljellä on vain tarpeellinen. Ja Olavin kupla.
Olavi ei aina jaksanut lähteä kotiin viikonlopuksi. Mieluummin hän hahmotteli veikkausjärjestelmiä puhelinluettelo apunaan. Siihen aikaan näppärä mies taikoi lukugeneraattorin Viitasaaren verkkoryhmän Kemppaisista ja heidän puhelinnumeroistaan. Myöhemmin sitten tämä internet on vienyt luovuuden ja käsityön veikkauksesta. Nykyaika on vienyt luovuuden jopa lumitöistä.
Tämäkin kuva on vuodelta kivi ja kilpi. Nostalgia vaivaa nyt kirjoittajaa. Olen ihastunut taas vanhoihin mustavalkomaisemiin. Ehkä olen saanut ostosparatiiseissa tällä viikolla rihkamamyrkytyksen. Liikaa kimallusta ja välkettä.

Seuraavana vaiheena sairaudessa on sitten omien teini-iässä kirjoitettujen runojen tänne tuominen. Löysin nimittäin eilen kaapista kirjekuoren, jossa oli runokirjan ainekset. Mukana näyttää olevan henkilökohtainen kirje Jarkko Laineelta. Hän taisi silloin olla kustannustoimittajana tai sitten juttu liittyi jotenkin Parnasso-lehteen.

Kirjeessä hän mainitsee, että vaikka maassa 1970 – luvulla onkin ollut kovasti puutetta hyvästä kotimaisesta lyriikasta, niin aivan näin kova puute se ei sentään ole. Mutta kirjoituskoneella kirjoitettu kirje ja mustekynällä allekirjoitettu. Taidan laittaa raameihin. Minulla on vastaava kirje myös Hannu Mäkelältä. Siihen aikaan sellainen teki nuoreen hippi-kundiin vaikutuksen. Yläkerran Adlerilla hakattiin taas yömyöhään ristorasa – kopioita.

En pilaa kenenkään joulua. Mutta epätoivon mittarina lukijat voivat pitää niiden riimien tänne ilmestymistä.
Tämän päivän kohokohta on nuoren miehen kotiin paluu. Hän on nyt kohonnut asteikossa Hitlerin ja Napoleonin yläpuolelle. Korpraalinatsa on saanut seuraa rinnalleen. Onnea ja menestystä vain. Nimittäin myös niille alokkaille, jotka saavat kunnian tammikuussa päästä hänen ryhmäänsä. Heitä lohduttakoon ajatus siitä, että joukko-osasto on sellainen, johon ovat itse anoneet ja hakeneet.

>Sosiaalisia varaventtiilejä

>

Tänään taidan vähän fiilistellä. Jouluisia kuvia ei ole tiedossa tänne sivustolle nyt ihan joka päivä. Jouluun on nimittäin vielä aikaa ja minua kyllästyttää jo nyt. Kävin illalla ostoshelvetissä tyttäreni kanssa hankkimassa muistamisia. Tuulipukukansaa oli runsaasti liikkeellä. Ja sisällä haisi paniikki.
Juha Seppälä kyseli blogissaan aamulla , ketkä kaikki ovat joutuneet joulupukin säikyttämiksi . Muitakin hyviä kysymyksiä hän esitti. En tohtinut kommentoida, sillä olen itse ollut muutaman kerran säikyttämässä. Lapsuudessani asiaan suhtauduttiin kohtuullisen välinpitämättömästi. Isäni lähti ruokkimaan hevosta aina aattoiltana ja harmiksemme viipyi siellä niin pitkään, että pukki oli ehtinyt käymään. Pukki oli aina kohtuullisen huonoissa vaatteissa liikkeelle, sillä melkein aina hän oli viluissaan napannut verstaasta isäni talviturkin päälleen. Asuimme kaukana kaikesta. Pukki saattoi olla Vähäntalon Eino, mutta selän käyryydestä päätellen taas ei, sillä pukilla oli oikein suora selkä. Rantamaan Eino se ei voinut olla, sillä Eino oli niin lapsenmielinen, että olisi jäänyt leikkimään lahjoilla. Hän oli kuudenkymmenen ja ensimmäinen tuntemani ihminen, joka ei ollut kelvannut sotaväkeen. Joulupukin oli pakko olla siten isäni. Tähän tulokseen tulin hyvin varhain.

Omille lapsille olen asian selittänyt hyvin varhain. Tilaa on raivattu joulun toiselle mysteerille, joka on mielestäni paljon kiinnostavampi. Sen selittämisestä ja esille tuomisesta en ole huomannut suurta haittaa olleen. Enkä tarkoita nyt nuuttipukkia.

Suuri joukko lukijoista ei ehkä tunne läntisessä Suomessa esiintyvää sosiologista varaventtiiliä nimeltään nuuttipukki. Ilmiön esiintymisraja menee monin paikoin päällekkäin sahtialueen kanssa. Koillisessa ei mitään ja lounaassa molemmat. Lapsuudessani tammikuun alku oli suurta juhlaa, koska silloin valmisteltiin nuuttipukki -asuja. Perinne oli 1960-luvulla jo muuttunut kohti lasten karkkikierrosta, mutta mukana oli vielä paljon aikuisia. Taloissa laulettiin pilkkalauluja ja juotiin, mitä annettiin. Lapset saivat karkkia, aikuiset väkevämpää. Lauluissa oli lupa pilkata talon väkeä kohtuullisen avoimesti, eikä siitä saanut suuttua. Pukeutumisessa harrastettiin usein ristiin pukeutumista . Asia oli tietysti siunauksellinen pienessä yhteisössä elävälle aloittelija- trasvestiitille . Edes kerran vuodessa pääsi ilmaisemaan itseään. Nämä olivatkin ensimmäisiä kertoja kun livenä näin oikeita crossdresser ihmisiä. Ahtaassa agraariyhteisössä vuoden aikana syntyneet paineet purettiin kerralla ja uutta alettiin kerätä. Perinne alkoi hiipumaan siinä vaiheessa, kun nuoret miehet Mouhijärvellä ja muilla eksoottisilla paikkakunnilla pelkistivät toiminnan Nuutin päivänä puhtaaksi taksilla ajamiseksi ja ryyppäämiseksi.
Afrikassa elelevällä Masai-heimolla on saman kaltainen systeemi. Yhtenä päivänä vuodessa naiset pukeutuvat miehiksi ja menevät puun alle juomaan olutta. Miehet taas pukeutuvat naisiksi ja menevät pellolle kuokkimaan. Seuraavana päivänä sitten osat palautuvat entiselleen.

Eli jouluisia kuvia ei ole tänään tarjolla. Skannasin kuitenkin jotain menneisyydestä. Tämän mustavalkoisen kuvan olen ottanut 1977 saamelaismuseon pihamaalta. Sittemmin olen tehnyt siitä kymmeniä kopioita. Tänään se on nyt muuttunut biteiksi.

>Kohti talven taitetta

>


Helsingin Sanomien mukaan opettajat ovat heittäytyneet riehakkaiksi.

Kuopiossa on noussut kiista opettajien oikeudesta osallistua mielenosoitukseen työaikana. Savon Sanomien mukaan Kuopion kaupunki vaatii selvitystä siitä, ketkä opettajat ovat osallistuneet Kuopion Yhteiskoulun lakkautuspäätöksen jälkeiseen mielenosoitusmarssiin.
Kuopion kaupunki päätti lokakuussa lakkauttaa Kuopion Yhteiskoulun toiminnan. Seuraavana päivänä koulun opettajat ja oppilaat järjestivät mielenosoitusmarssin Kuopion torille.


Kaupunginhallitus käsitteli tapausta ja päätti vaatia selvitystä mukana olleista opettajista. Kuopion kaupunginlakimiehen Vesa Toivasen mukaan kaupunki voi rangaista opettajia huomautuksella tai palkanpidätyksellä. Protestoiminen ei kuulu opettajien toimenkuvaan.

Kaupungin lakimies toteaa uutisessa lakonisesti, että protestoiminen ei kuulu opettajien työnkuvaan ja uhkaa näitä huomautuksella taikka palkanpidätyksellä. Suosittelen ensin mainittua. Siinä tapauksessa lakimiehen on tulevaisuudessa helpompi vetäytyä asiassa ja kukaan ei menetä kasvojaan.

Uutinen ei nimittäin kerro sitä, olivatko opettajat jättäneet tuntinsa pitämättä ja riistäneet ja yllyttäneet viattomat lapsiraukat kaduille ja toreille banderollien kanssa. Jos tältä näyttää, niin sitten niin on. Jos taas tuntikehykseen ei oltu koskettu ja kaduille oli lähdetty oppituntien jälkeen, kaupungin lakimiehelle ostettakoon hamekangas. Myös palkkaus vaikuttaa asiaan. Yhteiskouluissa noudatetaan varmaan vielä noita tuntipohjaisia järjestelmiä, joten kokonaistyöajan ja kokonaispalkkauksen suomaa vapautta he eivät voine käyttää. Toisaalta tuntipohjaisten järjestelmien vallitessa opettajat ovat tähänkin asti olleet vapaita ja lähteneet muihin aktiviteetteihin oppituntien jälkeen. Yhtä kaikki hassu juttu ja ajan kuva.

Julkisuus on täyttymässä tämän kaltaisista asioista. Yksilöiden kamppailusta koneistoa vastaan. Tai toisin päin. Suomen Kuvalehden toimittaja kertoi toissapäivänä valittavansa mielenosoituksen yhteydessä saamastaan tuomiostaan hoviin. Jari Aarnio pelkää, että huumepoliisien toimintaa tutkivat koneiston osat ovat juuri niitä, jotka ovat tutkimuksen alulle panneet. Ja moni muu tuntee ahdistusta ja hätää. Nokian kaupunginjohtajakin murtui koneiston alla. Eilen raportoitiin kahdesta kuolemansyytutkimuksesta Nokialla.

Ja yhdessäkään tapauksessa ei ole selvää vielä, kuka on syyllinen. Julkisuus ja media sekä koneisto kilpailevat siitä, kuka pääsee syyllistämään. Vesilaitoksen johtaja, yhteiskoulun opettaja, poliisi, perushoitaja…. kukaan ei ole enää turvassa koneistolta.

Kuopiolaisille tiedoksi myös. Protestoiminen on aina kuulunut opettajien toimenkuvaan. Muutaman päivän päästä vietetään semmoisen opettajan syntymäpäivää, joka oli aika reipas protestoimaan. Siinä saivat rahanvaihtajien pöydät äkäisen lähdön temppelistä. Uuden oppiminen vaatii usein protestoimista ja luovaa ajattelua. Protestoiminen kuuluu itse asiassa opettajien velvollisuuksiin.

>Kylmiä kyytejä

>

Sitruunoita Sisiliasta – kirja jäi eilen kesken. Tuli parempaa tekemistä. Joku oli nimittäin palauttanut kirjaston tiskille Antti Tuurin uusimman . Piti lainata pois kuleksimasta ja lukea pois samoilla silmillä.
Kylmien kyytimies on vähän hiljainen ja kylmä kirja. Jussi Ketola tekee sotatyötä suuren koneiston osana ja kirjan kultaisessa leikkauksessa oma hevonen ammutaan. Sodasta tulee Jussille henkilökohtaista. Myöhemminkin Tuurin sankareille on myöhemmissäkin sodissa tullut henkilökohtaisia asioista selvitettäväksi. Vastapuolella on ollut aina kuitenkin sodan mielettömyys taikka kasvoton vihollinen . Edes Rantanen ei nouse Ketolan Jussin mielessä arkkiviholliseksi. Hän on vain kiusankappale, joka estää Jussia tekemästä sitä työtä, johon hän on ajautunut. Ervastin ja Kurikan ajatukset elävät mielettömyyden keskellä. Jussi itsekin syyllistyy välillä mielettömyyksiin. Ajaa vuoroin punaisia ja valkoisia, unohtaa punakaarilaisen paperit taskuunsa ja on taas vaikeuksissa.
Mutta konna on tällä kertaa Rantanen Oulun seudulta. Siitä olen onnellinen. Tuurilla on ollut vähän kummallinen tapa laittaa satakuntalaisia hölmöjä kirjoihinsa. Se minua on risonut ja joskus olisi ollut mukava sitä oikein kysyä. Pilvenpiirtäjä-kuvauksessa satakuntalainen tulee Kankaanpäästä ja on ilkikurisen hankala ja vaivalloinen kolmas pyörä. Ja kun Erkki Hakala tulee rikastuneena takaisin kirjassa Lakeuden kutsu, poikien mielestä mattokauppa ei Satakunnassa kannattanut aikoinaan, sillä satakuntalaiset ovat kitsaita ja itserakkaita ihmisiä, jotka mieluummin ostavat mattonsa supermarketeista ja postimyyntiliikkeistä, kuin rehellisiltä pohjalaisilta ovelta ovelle mattokauppiailta. Tosin he niillä sanoilla olivat joutuneet naisilleen perustelemaan rahattomuuttaan, kun olivat ensin Raumalla Cumuluksessa viikon ryypänneet. Mutta kuitenkin .
Tuuri tosin saa silmissäni paljon anteeksi sillä, että hän yhdessä Pekka Parikka –vainaan kanssa aikoinaan teettivät Satakunnassa , Luvialla, Nalle Nybergin veneveistämöllä, itselleen kunnolliset veneet. Scylla-veneestään hän ei ole koskaan ainakaan poikkipuolista sanaa sanonut. Haukka on nähty jopa Lappajärvellä jonain kesänä seilaamassa. Sen kaltainen on kuitenkin Scyllalle vähän sopimatonta. Sen veneen alla pitää olla suolaista vettä.

Mutta siisti kirja. Viisi tuntia tuommoisessa menee, kun tapahtumat ovat ennestään tuttuja ja dialogia vain muutama sivu. Alkulause on jälleen taattua Tuuria ja iskevyydessään oikein kunnollinen.

” Pakko oli uskoa, että sillä oli mauseri kädessä ja sillä se minua osoitti. Sanoin olevani Ameriikat nähnyt mies, mutta ei minua sielläkään kukaan ollut pyssyllä osoitellut. Se sanoi, että minun oli jo aika sellainenkin kokea.”
Minua kummastuttaa aina Tuurin heimolaisten ajatukset hänen kirjoistaan. Kun lukee Tuuria ja kertoo pohjalaiselle löytäneensä hänen teksteistään salattuja merkityksiä ja suurta taidetta, nämä lakeuksien ihmiset ryhtyvät usein kiistämään kirjailijan ansiot. Olen törmännyt tähän aika usein. Pohjalaiset eivät pidä siitä, että tavallisia asioita kirjoitetaan kirjoihin ja niitä sitten ryhdytään taiteeksi kutsumaan. Tuuria luetaan lakeuksilla kuin raamattua taikka sukukirjaa. Sitten Hakalan suvulle tapahtuu sitä tai tätä ja jos oikein syvälliseksi mennään, niin niille tapahtuu se siksi, kun ei oltu osattu varoa. Ämmien juorut, rantaruottalaiset, puukko taikka viina saa aikaan yhteiskunnallista säpinää ja siitä sitten joku sanoo, että se on taidetta.
Aikaisemmin väitin vastaan lujasti ja puolustin Tuuria. Nyt olen siirtynyt sivustalle ja seurailen vain. Pohjalaisuus on minulle edelleen suuri mysteeri. Ja kun hetken olen yrittänyt ymmärtää, Tuuri ryhtyy kirjoittamaan Pekka Ervastista ja Matti Kurikasta. Semmoiseen meillä Satakunnassa ei olla totuttu. Teosofiaan nimittäin. Eikä 1700- luvun ailahtelevaan uskonmaailmaan. Meillä päin kaikki kävi yksinkertaisesti. Heinäpellolle iski ukkonen 1756 ja Liisa Eerikin tytär Kalannista ryhtyi tapauksen jälkeen miettimään iäisyysasioita. Kaikki sujuikin oikein hyvin viime päiviin asti. Vasta viimeiset 20 vuotta meillä on ollut enemmistö ja vähemmistö. Koska enemmistö hyväksyy naispapit.

Mutta ei meidän kenenkään ole tarvinnut rukoilevaisuusalueelta mihinkään sen vuoksi lähteä. Paitsi jonkun nuoren pojankloppi-papin Vammalasta kohta täytyy, kun se ei töitään ole suostunut tekemään ja naispapin kanssa Jumalan sanaa selittämään. Kuuluu olevan Malmivaara nimeltään.

Aika hieno tuurilainen kappale, vai mitä? Malmivaara on muuten aika tunnettu suku myös pohjalaisessa hengenelämässä. Lieneekö tämä pastori saman suvun jäsen.

Jäi siis vähän ankea ja ontto olo kirjasta. Luen usein uudelleen Tuurin varhaistuotantoa ja nautin edelleen kovasti. Siellä ei itsetilitys ole päällyskerros. Lukija voi vapaammin eläytyä tekstiin. Nämä nykyiset kirjat jättävät minut lukemisen jälkeen vähän nälkäiseksi.

>Kirkkaita sanoja

>

Eilen jatkoin Sitruunoita Sisiliasta – kirjan ahmimista. Luici Pirandello kirjoittaa kirpeästi, mutta myös kirkkailla sanoilla. Köyhyys ja rääsyläisten pesemättömät vaatteet tuoksuvat lukijan nenässä. Väkivaltainen karu Sisilia on taustalla, samalla kun elämän ja kuoleman filminauha rullaa lukijan silmien edessä. Tulee oikeastaan mieleen välillä Ernest Hemingway ja hänen Iberia-kautensa . Minkä tahansa novellin seuraavalta sivulta saattaa lukijaa kävellä vastaan Pilar- rouva ja hänen ihmeellinen maailmansa.
Hämmästyttävää Pirandellon teksteissä on se, että jokainen novelli on melkein valmis näytelmä. Hän kirjoittaa näytelmän käsikirjoituksen novellin muotoon. Ja lukijan silmien eteen avautuu ensimmäisellä rivillä valmis estradi. Lukiessaan jokainen voi sitten muokata vuorosanoja, ohjata tapahtumia ja hakea kohtausten rytmiä. Upeaa.
Muuten, edessäkin on sangen sisilialainen viikko. Viimeinen viikko ennen joulua. Ostoshelvettien seireenikutsut kilkkaavat radiossa ja televisiossa. Tavaran myyjät tekevät parhaansa ja usein käykin niin, että tavara itsensä kaupittelee ilman suuria ponnisteluja. Huonokin tavara. Syksyn tuloratkaisut, hämäävät joululahjarahat ja TEHY:n työtaistelun yhteydessä puhutut prosentit saavat ihmiset hullaantumaan. Vaimoni putosi maanpinnalle eilen. Palkankorotuksen ja 270 euron joululahjarahan jälkeen palkka oli tosiasiassa noussut 170 euroa. Siis käteen jäävä palkka. Ja vain tässä kuussa. Tammikuussa korotus on jotain aivan muuta. Näissä juhlissa käy samoin taas kuin missä tahansa juhlissa. Ei auta vaikka kuinka hyvää konjakkia juo. Krapula on yhtä kamala.
Esittelin eilen perheelle oman joululahjatoivomukseni. Sitä kun aina tivataan kuitenkin jossain vaiheessa. Pyysin lentolippua Bremeniin. Kauhistuneet ilmeet kertoivat sen, että perheeltä olivat yksiköt ja hintatietoisuus kadonneet. Sanoin omaisille, että tietenkin vain menolippu ja että onhan se kauhistuttavaa jos aikuinen mies lähtee toukokuussa Bremeniin yksin, mutta joululahjaksi se on ihan passeli minusta. Hinta on 2,99 euroa. Voin maksaa verot itse.
Tästä seurasi sangen kiintoisa keskustelu. Seuraava vaihe asiassa oli se, että lähtijöitä olisi ollut paljon enemmän. Sanoin, että silloin se on jo kallista ja siinä ei ole hohtoa. Sitä paitsi aion hypätä Bremenissä junaan ja tehdä aikuisen miehen interrailin. Kauhistuneet katseet tuijottivat minua. Tytär tointui ensimmäisenä ja ryntäsi Ryan airin hakukoneelle. Hän huusi helpottuneena, että en minä enää sitä lentoa saa siihen hintaan. Nyt se maksaa jo 5,99 e .
Sanoin, että yhtä kaikki; sama juttu kuitenkin. Ilmastomuutos ja energian hinta tulevat pitämään seuraavat sukupolvet paljon tiukemmin maankamaralla. Minä osallistun vielä tähän kaikkeen hassutukseen täysillä, kun en pienenä ehtinyt . Sitä paitsi Bremen saattaisi olla toukokuussa ihan nätti paikka käväistä. Junalippu Muncheniin maksaa 29 euroa ja sieltä lähtee seuraavana aamuna Veronan kautta Milanoon juna. Naiset tuijottivat minua tyrmistyneinä. Sitten he ilmoittivat, että tulen saamaan Mennen -partavettä pullollisen, pitkät kalsarit ja uusimman Paasilinnan. Pyysin armoa. Pyysin jättämään edes sen Paasilinnan pois.

>Kirpeitä makuja

>

Sunnuntai on hyvä päivä uuden aloittamiselle. Pikkujoulujen jälkeen on mukava aloittaa uusi elämä. Taikka uusi kirja. Minä valitsin jälkimmäisen.. Luici Pirandello kirjoittaa kirpeitä novelleja. Olen jotenkin näköjään ryntäillyt läpi kirjallisuuden siten, että vasta tässä iässä , tänä vuonna, viime viikolla törmäsin häneen. Kirjan nimi on Sitruunoita Sisiliasta. Mukavia pieniä kirpeitä novelleja parikymmentä kappaletta ja muutaman kun lukee, kuuma etelän aurinko paahtaa jo adventtiviikolla täällä pohjolassakin. Kaverilla on vieläpä Nobel-mitalli plakkarissa, joten ei mikään turha kynänpyörittäjä. Avausnovelli Ruumisarkku odottaa, antaa aavistaa, mitä loppusivuilta voi olla vastassa. Ainakin siellä näyttää olevan laajat suomentajan jälkisanat. Kustantaja on luotettava LIKE. Ihan hömppää sieltä ei ole tullut viime vuosina.
Toisella korvalla ja silmällä kuuntelin Pelastusarmejan jumalanpalvelusta televisiosta. Todistajana oli mies, joka oli vaihtanut sijoitusneuvojan työt pankissa sotilaan ammattiin. Tiukasti hän todisti , eikä tuntunut katuvan yhtään.. Muutenkin meno oli vähän rajumpaa kuin valtionkirkossa. Ihmiset lauloivat kauniisti eikä kukaan tuntunut haluavan enää vaihtaa mihinkään.
Huumepoliisien juttu näyttää kaartavan tiukasti siihen suuntaan kuin arvelinkin. Joku omasta porukasta. Juudas tai ei, hallaa semmoinen tuottaa kuitenkin. Toivottavasti Suomen Kuvalehti ymmärtää nyt ainakin pysyä pois haaskalta. Heille jäi perin kummallinen käsitys ASEM-mellakoista taannoin, kun heidän toimittajansa jäi saartorenkaan sisälle.. Voi sitä porua silloin. Aika nopeasti lehti kuitenkin älysi pitää suuta soukemmalla. Edes nyt jälkimaininkien uutisoinnissa ei syyllistytty enää kovin isoihin kummallisuuksiin. Tästä uudesta herkkupalasta en tiedä. Kuvalehti ja erkkolaisuuden linnake ovat viime vuosina suhtautuneet poliisiin kummallisen nuivasti. Lainvalvonnan tarkkailusta ja varsinkin poliisien oikeuksien nälvimisestä on tullut älymystön harrastus. Jokelan tapauksen hoitamisestakin ensimmäiset väärin sammutettu- kommentit tulivat nopeasti ja ne saivat tilaa.

Kaikesta tästä voidaan olla iloisia vain siinä mielessä, että viime aikoina sotilaat ja armeija sekä maanviljelijät ovat saaneet olla rauhassa. Julkisen sanan voimat kun eivät kaikkeen riitä samalla kertaa.