Tillman

Uusi WordPress.com -sivusto

Month: marraskuu, 2007

>Marraskuun viimeinen…

>

Tänään on kulunut 68 vuotta talvisodan alkamisesta. Lunta on vähemmän, pakkasta vieläkin vähemmän, mutta maanpuolustuskeskustelua on ihan omiksi tarpeiksi. Uusi versio Väinö Linnan ikonista on saanut ensi-iltansa. Hulivilipoikamme maailmalla aikoo tehdä elokuvan Mannerheimista. Sankarihaudat ovat siistejä ja hoidettuja. Natokin kiinnostaa, vaikka toisaalta tässä nyt pärjättykin on.
Marskin elokuvaan ei otettu venäläistä rahaa, sillä he olisivat halunneet käsikirjoitukseen muutoksia. Se asia ei siis ole muuttunut mihinkään vuosien aikana. Puutulleihinkaan ei tule muutoksia. Sen myönsi jo Brunilakin. Demokratiakehitykseen ja Venäjän poliittiseen järjestelmäänkään ei tule muutoksia. Lienee siis perusteltua muistella talvisodan alkamista, itsenäisyyttä ja sankareita edelleen, ilman muutoksia.
Olen ihastuksella seurannut sitä tapaa, jolla yhä uudet ja uudet ylioppilasryhmät vievät saamistaan kukkasista yhden sankarihaudalle lakkiaispäivänä. Muistan siellä itsekin olleeni, vaikka yhteiskoulu sijaitsi aivan eri pitäjässä. Lapsenikin ovat asian muistaneet, kun se on heille tullut ajankohtaiseksi.

Tilanne 68 vuotta sitten oli kaoottinen. Osa siirtoväestä oli päästetty takaisin rajanpintaan ja jotkut joukko-osastot olivat hyvinkin kaukana perustamiskeskuksissa. Isoisäni pääsi Raahesta Kemijärvelle vasta 12. päivä joulukuuta. Sitä ennen oli ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä. Raatteen tien rajavartioasemalla olen käynyt aistimassa tunnelmia ja Likoharjut ja muut paikat ovat tulleet tutuiksi. Niistä on kirjoitettu ja puhuttu aiheesta. Siellä on tienpätkä, pituudeltaan noin 17 km, jonka varrelle uupui 17 000 sotilasta. Mies metrille.

Vähemmän julkisuudessa on puhuttu Juntusrannan suunnasta ja siitä joukosta, joka sitä kautta tuli kohti maantietä ja Suomussalmen kirkonkylää. Sieltä nimittäin olivat tulossa JR 81 ja JR 662. Vastassa heillä oli Rajaosasto II , yhteensä 42 miestä, johdossa vänrikki Elo. Tuolle joukkueelle oli annettu valvottavaksi 80 kilometriä rajaa. Nuo kaksi rykmenttiä tarvitsivat 20 km matkaan 5 päivää. Vasta sitten saattoi JR 662 kääntyä Kuusamon tietä pohjoiseen ja JR 81 etelään kohti Suomussalmen kirkonkylää. Vänrikki Elo näki tilanteen siinä määrin mahdottomaksi, että ampui itsensä. Joukkue kuitenkin tuli tuon 20 km taaksepäin pikku hiljaa ja kuritti päälle käyvää joukkoa aina missä saattoi. Vastassa oli 2/3 kokonaisesta divisioonasta. Varovaisesti laskettuna tulossa oli siis 9000 miestä. He tulivat neljä rinnakkain ja monta peräkkäin. Sillä tavalla puolustajille jäi sentään vähän mahdollisuuksia . Siinä sitä on meille oma Thermopylai. Myöhemmin sitten osasto Kontulan 300 miestä pysäyttivät Raatteen tiellä Kuomanjoella 15. joulukuuta apuun tulleen 44 divisioonan.

Unohtaa ei sovi myöskään Kollaa nimistä paikkaa. Siellä 9. maaliskuuta 1940 JR 34 toisen pataljoonan 6. komppanian kaikki upseerit kaatuivat ja komppanian päälliköksi tuli alikersantti, jonka kaatumisen jälkeen komppaniaa johti korpraali.. Jatkosodassa Vuosalmella jouduttiin vielä lohduttomampaan tilanteeseen . Kun erillinen pataljoona 12 irrotettiin viimein etulinjasta 12.07. 1944 , pataljoonan vahvuus oli komentaja , majuri Arvo Ahola, eräs vänrikki ja 20 miestä. Lähtötilanne oli ollut noin 850 miestä.

Lohduttomia lukuja. Olkaamme onnellisia tästä marraskuun viimeisestä. Huolemme ovat tänään siedettäviä ja niiden kanssa tulee toimeen. Huominen ei näytä erityisen uhkaavalta. Läheiset ihmiset ovat kanssamme ja keskuudessamme. Muistakaa nyt tänään vähän noita sankareitamme.

Mainokset

>Tenkkapoo

>

Tenkkapoo tuli kirjoittajallekin eilen illalla . Pääsin nimittäin niin sanotusti ulkoruokintaan. Pohjanmaalla asia tunnetaan myös ovensuupenkille joutumisena. Meillä Satakunnassa ollaan enemmän tuon agraari-ilmauksen kannalla.
Minut siis häädettiin pois makuuhuoneesta, mahdollisimman kauas ja käskettiin pitää suuni kiinni. Ulkona oli 10 astetta pakkasta, joten sain armon etsiä pesäni sentään sisältä, enkä autotallista tahi hotellista. Missään tekemisissä ei kanssani kuitenkaan vähään aikaan haluttu olla. Kysyttiin vielä, että montako olin ottanut.
Sanoin, että kahdeksan. Semmoinen määrä tuntui sopivalta. Kuulemma se on keski-ikäiselle miehelle terveellistäkin. Valkosipuli nimittäin. Väitin, että jos vaikka lounaalla olikin ollut marinoituja valkosipulinkynsiä, niistä lähtee suurin osa tehoaineesta marinadiin, eikä sen nyt pitäisi niin hirveästi haista. Yhtä kaikki, olin aseeton ja nukuin nuoren miehen huoneessa sähkökitaroiden katveessa.
Siitä seurasi kuitenkin se siunaus, että luin vähän pitempään . Käsiini sattui nimittäin hyvin mielenkiintoinen opus Lauluntekijä Heikki Salo on julkaissut viime vuonna laululyriikan käsikirjan nimeltä ”Kahlekuningaslaji”. Monta arvokasta asiaa minulle taas illalla valkeni. Sitä edelleenkin luulee, että asiat ovat siltä kuin ne näyttävät. Toisin kuitenkin usein monet asiat ovat. Kuten esimerkiksi iskusävelien sanoitukset.
Olen aina luullut, että lauluntekijä menettää morsiamen, juo viikon koskenkorvaa ja sitten ; sanat tulevat paperille tuhruisina kyynelten läpi, tuosta vaan , kolmessa minuutissa. Ja sitten inspehtuuri nostaa kytkintä ja lähtee taas kuukaudeksi muille maille. Näyttää kuitenkin olevan tuo tekstinikkarointi kunnon työtä, lähes tieteellistä sellaista. Pelkkiä riimilajeja Salo luettelee 16 kappaletta. Epämusikaalinen blogin kirjoittaja ei kuulemma saa kahta peräkkäistä ääntä soimaan kauniisti edes kuorsatessaan. Saati sitten valveilla. Pitää siis ihastella Salon tekstiä ja esimerkkejä.
Äidinkielemme on kuulemma erinomainen riimittelykieli. Englannin kielellä riimisanakirjoihin on koottu vain vaivaiset 60 000 rimmaavaa sanaa. He kun eivät juurikaan taivuttele sanoja. Me taas lisäämme hassuja päätteitä mahmut -kansalaisten kiusaksi sanojemme perään ja saamme kaihon tanssilavalla singahtamaan sfääreihin ainakin 200 000 eri tavalla. Ja possessiivisuffeksit päälle. Ihana kieli. Olisittepa kuullet ne riimit, joilla eilen minut häädettiin pois makuuhuoneesta.
Toinen kiinnostava teoria sattui silmiini kohdassa ”Kiinnostavat laulujen aiheet”. Salo toteaa, että peri amerikkalainen tyyli , jossa laulussa esiintyy jokin paikannimi, on tarkoitettu sen paikkakunnan asukkaiden houkuttelemiseksi levykauppaan. Esimerkkinä hän käyttää taiteilija Leskistä, joka myöhemmin tässä tekstissä esiintyköön nimellä Juice. Salo väittää, että Juice alkoi 1973 systemaattisesti viljelemään lauluissaan paikkakuntien nimiä, koska halusi saada ainakin jollakin paikkakunnilla jalansijaa ja kuuluisuutta. Aluksi hän halusi tehdä kaikille Heinolassa eläville tiettäväksi, että siellä 1973 vuonna jyrää. Tämä selitys on uusi minulle.
Toki olen nämä merkille pannut. Nämä Juicen kotiseutulaulut. Sitä on käytetty laajalti tietokilpailuissa ja olutseuran illanistujaisissa kysymyksenä; Luettele ne Juicen levyttämät kappaleet, joissa esiintyy suomalainen paikkakunnan nimi. Hyväksi tulokseksi kelpaa 13. Siitä eteenpäin siirrytään sitten tietäjäjoukkoon. Vielä kertaakaan ei ole tullut eteen vastaajaa, joka olisi kyennyt luettelemaan kaikki 24 kappaletta. Silloin mukaan pitää kuitenkin ottaa varmuuden vuoksi Arkadianmäki, Oulunkylä ja Lamminpää. Ja aina tulee sitten sanomista siitä, että Laihia-Heinäpää sisältää kaksi paikannimeä, mutta ne ovat yhdessä laulussa.
Nyt kun meillä on tämä internet , asiat voi helposti tarkistaa, vaikka taskukommunikaattorilla suoraa kapakasta. Aikaisemmin vaadittiin vähän perehtyneisyyttä. asiaan. No kuvittelisin kuitenkin, että Juicella oli myös muita syitä. Maantieteellisesti hänen laulunsa sijoittuvat enemmänkin tuonne Enso-Gutzeitin hankinta-alueelle, Päijänteen ja Näsijärven taakse. Oulun yläpuolelta ei ole yhtään laulua. Eikä Tampere-Helsinki –Vaasa viivan länsipuolelta. Olisi ollut joskus hauska kuunnella kappaletta ” Peipohjan asemalla blues.” Taikka ”Mynämäellä jyrää”. ”Merimasku tanssii ja soi” olisi myös ollut kiva. Mutta hyvä näinkin. Aarteita on syntynyt näilläkin nimillä. Kirjahyllyssä minulla on hänen single-levynsä, joka on ihan kohtuullinen harvinaisuus. Kettusen Pekka ja Happosen Marja ovat tosin jo poismenneitä. Ravintola PK-Joensuussa on muuttanut brändinsä ja tarjoilee kuulemma nykyään nuorisolle sellaista tanssia, josta liikehditään kuin vatsaan haavoittuneet. Näin asiaa luonnehti minulle paikallinen sotaveteraani torilla, kun kysyin, vieläkö tanssisali ja baari ovat voimissaan. Ravintolan yläpuolella olevan hotellin hyville asiakkaille annettiin 1980-luvulla lähtiäislahjaksi avainta luovutettaessa Juicen tilaustyösingle , joka kertoi ravintolasta ja salista. Ainutkertaisuus tosin vähän varisi aarteeni yltä, sillä syksyn kokoelma cd:lle on nyt kuulemma kerätty kaikki nämä harvinaiset Juicen mainoskappaleetkin. No minulla on kuitenkin alkuperäinen vinyyli.
Tapasin taiteilijan vain kerran. Silloin tosin nokakkain ja vaihdoimme pari sanaakin. Hän seisoi Tampereen rautatieaseman hallissa , keskellä lattiaa. Kun kuljin hänen ohitseen , katseemme kohtasivat hetkeksi. Hän sanoi minulle, kuin tutulle ”Terve!”. Minä tietysti vastasin samoin. Saattoi olla, että niihin aikoihin muistutin suuresti Antti Tammilehtoa, joka soitti bassoa Grand Salm- kokoonpanossa. Tietysti saattoi myös olla että hän sekoitti minut Matti Pellonpäähän. Siihen aikaan se oli luultavin vaihtoehto.

>Totta aamun koitteessa…

>

Sain eilen loppuun Verrosen. Saari kaupungissa oli sitten lopultakin vain pikkunäppärä. Suurta ja mullistavaa siitä ei löytynyt. Eniten sykähdyksiä aiheutti näppärä rakenne. Lopussa rakenne aukeaa lukijalle ja sitä huomaa jäävänsä yksin miettimään kirjaa ja sen tarinaa. Hyvän ja kohtuullisen teoksen idea täyttyy. Vielä seuraavanakin päivänä ajatukset liikkuvat saarissa, joihin me ihmiset elämässämme joudumme.
Itse olen pohtinut illan ja aamun aikana kirjallisuudessa erästä toista asiaa. Nuorison lukemattomuutta. Eilen eräs nuorimies palautti tehtävän, johon oleellisena osana kuuluu kirjan lukeminen ja sen analysointi. Hän oli ansiokkaasti valinnut hyvän kirjan. Jarmo R. Lehtinen kirjoittaa hyvin, ajattelee terävästi ja varsinkin osaa asiansa. Eli tämän asiakaslähtöisen johtamisen. Olen hänen kanssaan yhden aamupäivän keskustellut asioista. Onpa tuo kyseinen teos myös hyllyssäni ja Lehtisen henkilökohtaisesti antamana. Mutta itse oppilaan työhön.
Hän päättää analyysinsä sanoilla: En erityisesti pitänyt kirjoittajan kirjoitus tavasta, mutta sisältö oli mielestäni hyvä, sillä vaikka kirjoitus tapa oli hieman tylsä antoi tekstin sisältö silti ajateltavaa, joten kokonaisuudessaan kirja oli lukemisen arvoinen. Tämä olikin ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kannesta kanteen viimeisen viiden vuoden aikana. Kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä, että se olisi saanut minut innostumaan lukemisesta yhtään entistä enempää.
Kirjoitusvirheet ovat edellisessä lainauksessa oppilaan, eivät minun. Siis ei yhtään kirjaa viiteen vuoteen. Tarkistin heti omasta lukupäiväkirjastani oman tilanteeni. Olen lukenut pelkkiä kaunokirjallisia teoksia viimeisen viiden vuoden aikana 337 kappaletta. Viimeisen vuoden aikana olen lukenut 82 kirjaa. Myönnän, että olen vähän laiska, mutta kun pitää lukea ammattikirjallisuuttakin, kirjoitta blogia ja juoda olutta sekä kesäaikaan ajaa prätkällä. Aika ei vain riitä enempään. Myönnän senkin, että luen myös roskaa. Sellainen on kuitenkin hyödyllistä ja kehittävää. Siitä saa itselleen perspektiiviä.

Mutta, että ensimmäinen kirja viiteen vuoteen. Olen siinä tapauksessa ylpeä itsestäni. Olen saanut hänet lukemaan ainakin yhden.

Toisaalta mietityttää, miten kyseinen nuorimies on selvinnyt amk –opinnoissaan nämä kaksi ensimmäistä vuotta. Opetussuunnitelmassa kun erilaisia kirjoja on präntätty vaatimuksiin niin paljon, että sitä suunnitelmaa ei ole hennottu enää muutamaan vuoteen ollenkaan painaa, vaan laitettu vain verkkoon. Pitänee tätä pientä juttua käyttää seuraavassa opettajakokouksessa välikevennyksenä. No minä ainakin olen osani tehnyt. Ja tulen tekemään jatkossakin. Pitänee laittaa enemmän ja enemmän kysymyksiä kirjoista tentteihin. Oppivat ainakin selailemaan.
Toiseksi sitten ihmetyttää se, että millaisia tulevaisuuden toivoja sitä oikein kouluttaa. Käsitys maailmasta ja asioista jää kovin suppeaksi, jos sitä ei ollenkaan mausta ja hierrä vasten kirjallisuuden ja yleensä taiteen näkökulmaa.
Tilanteen toivottomuutta pääsin tosin jo toissa viikolla näkemään eräässä toisessa luokassa. Kysyin pahaa aavistamatta juuri tuon kysymyksen; Kuka on lukenut viimeisen vuoden aikana kaunokirjallisen teoksen? Luokassa nousi yksi käsi. Niitä oli sentään siellä 52 kaikkiaan ja ihmispäitäkin 26 kappaletta. Yksi käsi nousi.
Pitänee ilmeisesti jakaa tätä blogiosoitetta oppilaille. Jospa saisi edes niin heidät lukemaan. Huonompaakin tekstiä. Saman ongelman edessä oli aikoinaan Shakespeare. Läheinen mestauspaikka oli niin houkutteleva estradi, että hänen teatterilleen jäi vain rippeet yleisöstä. Niinpä hän ryhtyikin kirjoittamaan väkivaltaa ja kauheuksia. Hänen menestyksensä jatkuu yhä. Toisaalta, mikäpä estäisi perustamasta jonkin aihealueen opettamisen yhteydessä tänne omaa blogia, jossa minä ja oppilaat sitten puisimme päivän opetusta, siitä syntyneitä mielipiteitä ja pohtisimme esimiestyön armottomuutta ja esimiehien lukemattomuutta. Kuka ei jaksaisi lukea ja kirjoittaa, antautuisi muiden armoille.

Eipä mennyt tämäkään aamu hukkaan. Opettaja-lehteen tällä varmasti pääsisi, jos sen sivulle kehtaisi kuvan kanssa mennä. No ainakin tätä voi käyttää perinteisenä opetusmenetelmänä. Eli uhkailla täällä metodilla, jos meteli luokassa ei muuten hiljene. Se toinenhan oli kiristys. Hyvin lähellä edellistä. Kolmatta he eivät ehkä ymmärrä, jos on liian hienotunteinen ja jättää keskisormen näyttämättä.

>Yhteiselle taipaleelle

>

Avioeron viime viikolla vireille pannut Tanja Saarela, 37, (kesk) on jo kuudes naiskansanedustaja, joka on tällä vaalikaudella lopettamassa yhteiselämää kumppaninsa kanssa. Näin kertoo meille aamun Iltalehti. Uutinen unohtaa kertoa tyystin sen, että tuo luku on 7 % naiskansanedustajien kokonaismäärästä. Tavallisen köyhän kansan avioliitoista päättyy jossain vaiheessa lähes puolet. Kansanedustajan vaativa ja perhe-elämää kuluttava pesti kestää ainakin 4 vuotta, joissakin tapauksissa enemmänkin. Ensimmäisen kauden riskiksi muodostuu siten 28 %. Jos edustaja onnistuu uusimaan mandaattinsa, seuraavien neljän vuoden jälkeen hän on päässyt kansakunnan keskiarvoon.

Avioliitossa ollaan parhaimmillaan noin 50 vuotta . Sinä aikana kansanedustaja on ehtinyt jo touhuta tällä saralla kunnioitettavasti. Odotettavissa on siis tilanteita, joissa naiskansanedustaja vie linnan juhliin vaalikauden aikana useita ylkiä. Kun Johannes aikoinaan lähti Vironperältä vihreämmän ruohon perään, hänet ja uusi nuorikko pyöritettiin tupailloissa mentaalisesti ja sanallisesti tervassa ja höyhenissä. Rakkautta kuitenkin riitti. Sädehtivä pariskunta eli juuri sellaisen toisen elämän, jollaisesta ajantäytelehdistö ja siirappiromaanit meitä valistavat.

Näiden uusien tapausten kohdalla ennuste on huonompi. Merkillistä. Tuntuu kummalliselta, mikseivät aikuiset, edustajiksi valitut ihmiset pysty hahmottamaan elämäänsä vuotta pidemmälle. Eikä tämä nyt koske vain Tanjaa. Meidän mattipoikamme on ollut kummallisen hiljaa viime aikoina. Pahaa pelkään, että jotain on ilmassa. Tavallinen kansa joutuu ihmissuhteissaan käyttämään myös järkeä. Taloudellinen tilanne perheissä, työpaikkojen määrä ja sijainti valtakunnassa, sekä jälkikasvun hoivaaminen rajoittavat monesti tämmöistä päätöntä parinvaihtoa.

Rakkaus on asia erikseen. Se saattaa riivata ihmispoloista koko elämän. Ja Vironperän Isännän tavoin silloin on mentävä , ettei koko aikaa pala. Siis naitava. Ihmissuhteistakin pidetään normaalissa elämässä kohtuullisen hyvin kiinni. Lupauksista, että kaikesta huolimatta kestetään ja ymmärretään. Mielenkiintoista on miettiä sitä, miten lujasti kansanedustajat pitävät muista lupauksistaan kiinni. Semmoisista, joita he ennen vaaleja äänestäjille antavat. Jälleen puhun sukupuolettomasti. Hassuja tilanteita on jo miehille sattunut. Missä määrin äänestäjät voivat uskoa, että edustajilla tolkku ja tomeruus säilyvät edes tuon ensimmäisen 4 vuoden ajan ?

>Tähystyspaikalla..

>

Tänään puhun nuorisolle syväjohtamisesta. Tiedätte tuon ihmeellisen ja vakkuuttavan järjestelmän, josta kertausharjoituksista palaavat puhuvat ja josta asevelvolliset kunnioittavasti teesejä referoiva. Aloitin asian jo viime viikolla. Asia jäi kuitenkin kesken, sillä nuorison herkkyys ja kiinnostus saivat minut hidastamaan power-point- showtani säädyllisesti.
Eikä se mikään hullumpi ajatusmaailma olekkaan. Tämä syväjohtaminen. Reservin tykkimiehenä ja varusmiehen isänä pitänee todeta rehellisesti, että eteenpäin on menty puolustuslaitoksessa. Kokemuksia on nimittäin nyt käskettävänä olemisesta. Ja ensikäden tietoja siitä käskemisestäkin. Nyt kun Nissisen kirjakin on oppitunneilla tullut referoitua, voin ainakin aavistella, mikä teoriankin osuus ja merkitys on.
Oma kokemukseni ”normaalista” työyhteisöstä on likipitäen sama ajanjakso , joka on kulunut omasta asevelvollisuusajastani. Työyhteisön ulkoiset fasiliteetit ovat muuttuneet. Ihmisetkin ovat vaihtuneet 30 vuoden aikana moneen kertaan. Olen kohta virkaiältäni vanhin. Eli se, joka siirtää riitit, rituaalit ja tarinat eteenpäin. Ihmisten käsittely ei kuitenkaan ole juuri muuttunut, taikka se on paremminkin taantunut. Jossain määrin olen ao.asioiden lehtorina asiasta hämmentynyt ja harmissani. Olen joutunut tavallaan toteamaan, että tässä nyt on käynyt kuin Josef K:lle Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa. En oikein tiedä mistä minua syytetään.
Viime viikolla nimittäin laitoksen siviilipalvelusmies näytti minulle keskisormea, kun hän huomasi, että seuraan ikkunan läpi hänen työskentelyään. Olin hämmästynyt ja vähän loukkaantunutkin. Samalla kuitenkin vähän huolissanikin. Asepalvelus , syväjohtaminen ja nuorten miesten into puuhastella tuolla kentillä ja kasarmeilla on liikuttavaa. Samalla sitten muu yhteiskunta on taantunut tilaan, jossa sivilipalvelusmiehet haistattelevat eläkeikää läheneviä työntekijöitä ja työyhteisö on tyytyväinen. Kuulemma ”kotiuttamiseen” on enää muutama viikko. Organisaation suurin huoli tuntuu olevankin se, että mistä saisi uuden etusormi-miehen.
Vuosien mittaan ikäluokat supistuvat. Oppilasvalinta on hankalaa, sillä jokainen hakija joudutaan ottamaan jo kohta ammattikoreakouluunkin. Ja sen jälkeen pitää heille ryhtyä opettamaan murtolukuja ja prosenttilaskua. Näyttää siltä, että kohta joudutaan jokainen ottamaan jo siviilipalvelukseenkin. Vain puolustuslaitos on säilyttänyt tässä touhussa tason. Rajatapauksia ei enää oteta. Epävarmat tapaukset karsitaan kutsunnoissa. Motivoituneisuus palkitaan. Varusmiehiä stimuloidaan älyllisen toimintaan ja elämä poteroissa perustuu luottamukseen siitä, että asioilla on tarkoitus ja järki.

Nissiselläkin on puutteensa. Nämä sarasvuot; entiset heinoset ja muut rahaniskijät ovat taatusti asiasta tätä mieltä. Heille syväjohtaminen on liian kevyttä ja mietoa. Liian järkeenkäypää. Sillä se näyttää selvästi tekstiltä, jota tavallinen ihminen ymmärtää. Silloin se ei voi olla hyvää, sillä se samalla tekee mediapellet tarpeettomiksi. Esa Saarinen voi olla rauhassa. En laske häntä tähän sakkiin.

Joka tapauksessa eteenpäin on armeja mennyt. Heillä ainakin on ollut se järki päässään viime vuosina, että he eivät ole ehtineet joka -ismiin ja koohotukseen lähteä mukaan. Absurdilta kuulostaisikin luento, jossa yksikköupseeri selostaisi varusmiehille taistelun avaintulostavoitteita. ” Ensimmäisen joukkueen tehtävä on kasvattaa haavoitettujen vihollisten määrää 15 prosentilla ja vähentää omaa a-tarvikekulutustaan samalla 10 prosentilla. Onko kysyttävää?

Kannattaa lukea. Syväjohtaminen : Vesa Nissinen

>Saari kaupungissa

>

Koskaan aiemmin ei kukaan tuntematon ollut tullut puhuttelemaan, ja Aisla oli ollut siitä iloinen. Mitä puhuttavaa olisikaan voinut olla, hänhän vain oli esiintynyt hölmössä viihdeohjelmassa eikä edes ollut alan ammattilainen. Mutta juuri tuota hän oli odottanut, nyt hän sen oivalsi. Että joku yksittäinen tuntematon tulisi sanomaan juuri noin. Ei suunnitellusti, ei niin että lähetti viestin. Vaan niin, että kohdattiin yllättäen ja pikaisesti juuri oikeanlaisessa tilanteessa. Vaikkapa retkellä, joka oli heidän molempien näköinen.

Verronen Maarit: Saari kaupungissa

Luin iltapäivällä vähän Verrosta. Tämä kirjailija ei ole minulle outo, mutta luvattoman paljon on taas mennyt aikaa edellisestä kohtaamisesta. Tuomiosunnuntain tunnelmaan ei oikein mielestäni sopinut mikään rillumareiteksti, enkä osannut Suurtakaan Kirjaa ryhtyä lukemaan. Vähän minulla oli myös huono omatunto päivällä siitä, että en edes toimertunut osallistumaan kadoksissa olevan yrittäjän maastoetsintöihin. Tein siis lasagnea ja luin Verrosta. Ei mikään hassumpi yhdistelmä. Toisella silmällä katselin elokuvaa kolmoselta. Billy Crystal sekoili parin tunnin ajan Pariisissa. Debra Winger oli söötti Ellen, mutta enemmän minä katselin maisemia. Olen viettänyt tuossa kaupungissa kolme viikonloppua. Jos rahani joskus riittävät, vietän siellä vielä yhden. Menen vielä kerran katsomaan Notre Damin ja käyn parissa Hemmingwayn paikassa juomassa absinttiä. Mutta se saa sitten riittää. Billy Crystal ja Tom Hanks ovat molemmat näyttelijöitä jotka eivät vain minulle sovi. Mutta Debra oli söötti. Jätin heidät tunnin jälkeen jahkailemaan asiansa kanssa.

Verronen on oivallinen kirjailija siinä mielessä, että lukemista ei tarvitse aloittaa raaputtamalla sentin kerrosta telaketjufeminismiä pois opuksen päältä. Teoksia voi ihan hyvin lueskella pitkään ilman asbestihanskoja. Sanoma on terävää ja kauniisti piilotettu tekstiin ja etenkin muotoon. Tämän uudemman kanssa saa erityisesti olla mietteliäs ja pohdittavaa riittää. Mutta läpitunkevan polttavaa ja osoittelevaa teksti ei ole.

Satakunta-ikävä vei minut eilen satakuntalaiselle blogille. Mainio kirjailija Juha Seppälä pitää maakunnan ykköslehden palvelimella omaansa. Hänelle sataa kommentteja ilahduttavasti ja keskustelun taso on siellä inhimillinen ja leikkisä. Sivusto saattaa tulevaisuudessa kiinnostaa minua siinä määrin, että joskus saattaa jäädä ”Kemppinen” lukematta. Suosittelen molempia. En ole rohjennut mielipiteitäni vielä kummallekkaan tyrkyttää. Muutamaan herkulliseen keskusteluun toki tekisi mieleni osallistua.

Mutta nyt menen lopettelemaan Verrosen kirjan. Siitä on sitten hyvä huomenna kallistua kohti adventtia ja ryhtyä miettimään, miten osaisi tänä vuonna välttää pahimmat ostoshelvetit ja keskittyä edes vähän itse sanomaan. Puolessa kuussa joululomalle saapuva teologi sattaa olla oivallinen lisä adventin viettoon. Tosin suuren osan lomastaan hän tarjoilee paikallisessa ravintolassa. Sanoon näin tutustuvansa paremmin niihin ,jotka sanaa tarvitsevat. Sama periaate taisi olla oppi-isällään 2000 vuotta sitten.

>Perjantain harmauteen syöksymme…

>

Elämme vuodenaikaa, jolloin harmaus kuuluu kaikkeen. On siis hyvä, että torpan seinässä on vähän väriä. Eilinen kuva oli irroitettu tästä maailmasta. Tämä torppa on seissyt tässä jo yli sata vuotta. Aina yhtä harmaana. Talossa on asunut karjalaisia siirtolaisia ja helluntalaisia maanviljelijoitä. Nyt siinä on vuokralla sellainen henkilö, joka on siinä talossa oman lapsuutensa viettänyt 1930 ja 40-luvuilla. Kun hän 25 vuotta sitten tuli vuokrasopimusta esittämään, isälläni ei ollut sydäntä kieltäytyä. Vanha lapsuuden leikkikaveri oli palannut naapuriin.
Vuokrasopimus on kuulemma suullinen. Vuokran summaa minulle ei ole koskaan kerrottu, mutta se lienee nimellinen tai nolla. Kesäasukkaat laittavat joskus pellin sinne ja toisen tänne. Ikkunan alta olivat laudat lahonneet. Uusimisen yhteydessä joku vuokramiehistä oli sutinut siihen punaista maalia. Eikä se nyt tahdo harmaantua millään.
Isäni täyttää 79 vuotta seuraavaksi. Arvaan, että joskus tulee aika, jolloin joudun ottamaan kantaa siihen, jatketaanko vuokrasopimusta. Ainakin haluaisin siihen semmoisen lisäyksen tehdä, että vuokranantajalla olisi oikeus käyttää torpan erinomaista savusaunaa. Joskus silloin kun se vuokralaisille sopii.

Kirkkovuosikin päättyy. Edessä oleva viikonloppu oli aika action-köyhä silloin, kun nuoruuteni tämän torpan naapurissa vietin. Tänä viikonloppuna ei pidetty juurikaan suotavana, että tansseissa olisi käyty, saatika sitten muuten jumalatonta elämää vietetty. Toinen vastaava päivä oli pitkäperjantai. Minua ei nämä yhteisön säätelyjärjestelmät koskaan juuri haitanneet, sillä vietin yleensä nämäkin päivät lukemalla kirjoja. Maallisia lainakirjoja, joita prohtikkaiksi kutsuttiin. Niillä ei katsottu olevan juurikaan ylösrakentavaa vaikutusta. Eräs pitkäperjantai jäi varsinkin mieleeni. Olin aamupäivän lueskellut ”Rautatielapsia” tai jotain muuta järisyttävää nuorten kirjaa. Iltapäivällä riensimme sitten serkkupojan kanssa paja-rakennuksen ohi virtaavaan puroon vesimyllyä rakentamaan.

Löin vesurilla peukaloni melkein poikki. Sen jälkeen olen ymmärtänyt ainakin nämä kaksi erityistä päivää pyhittää toimettomuudelle. Arpi vasemmassa peukalossa muistuttaa minua siitä.

Tuosta ”prohtikkaasta” saattaisi muuten saada hyvän uuden salasanan tähän työnantajan verkkoon. Siinä saisi hakkerin hakumoottori ja sanageneraattori veivata toisenkin kierroksen, ennen kuin se löytäisi lopulta sanan jostain Nortamon jaarituksista. Neljä päivää minulla on näköjään aikaa selata sopivaa… Luulenpa siis, että lähipäivinä saatte tekin osanne. Siksi paljon taas Satakuntaan on ikävä.

>Aika

>

”Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua – ”kello 11.00, 11. marraskuuta 1918″ – vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.”

(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen

Valokuvatorstain aiheet ovat vaativia. Mukavaa miettiä näitä ongelmia välillä toisessakin kontekstissa. Oma aika , ja varsinkin sen puute, on niin lähellä ja jokapäiväisenä ongelmana kulkemassa tuossa vierellä. Aika liittyy myöskin Vonnegutin kiharapäähän sillä tavoin, että meidän mittaamamme aika loppui häneltä tässä taannoin.
Oma suosikkini hänen tuotannossaan on ilman muuta ”Hokkus pokkus” Kirja on vaikuttanut ajatteluuni, kieleeni ja ennen kaikkea kyynisyyteeni. Olen kuullut monen moitiskelevan kirjaa siitä, että se on kirjoitettu muistilapuille ja rakenne pätkii. Ehkä sekin viehättää minua. Sellainen aikakautemme nyt vain on. Kaikki muodostuu välähdyksistä ja nopeista leikkauksista asiasta toiseen. Aika on siivutettu nuorten musiikkivideossa ja saippuaoopperassa yhtäläisiin viipaleisiin.
Vonnegutin aikailmaisut ovat muistaakseni vähän elävämpiä. Usein hän käytti ilmaisua, ” kun paska iski ilmastointilaitteeseen”´. Hän tarkoitti silloin Vietnamin sotaa. Upea ilmaisu. Helppo tajuta. Vuosiluvuista viis.
Ja kun kirjassa jollekin käy mentaalisesti vararikko ja valkotakkiset tulevat noutamaan ”to the funny farm”, Vonnegut käyttää taaskin riemullista termiä. Silloin ”kellotapuli on täynnä lepakoita.”

Ja kuka pitää numerologiasta, tutkiskelkoon Vonnegutin hautakivi-juttua. Muistaakseni sekin löytyy Hokkus pokkus-kirjasta.

Ja monessa muussakin kirjassa Vonnegut leikkii ajalla. Teurastamo 5:n päähenkilönä on Billy Pilgrim . Dresdenin pommitusten raunioittama Pilgrim astuu ovesta sisään vuonna 1955 ja tulee toisesta ulos vuonna 1941.

Sodan järjettömyyden Kurt Vonnegut tiivistää ehkä osuvimmin kohtaukseen, jossa Billy näkee myöhäisillan elokuvan amerikkalaisista pommikoneista jostakin syystä takaperin. Billyn silmissä amerikkalaiset pommikoneet käynnistivät ihmeellisen magneettisen mekanismin, joka kutisti maassa riehuneet liekit ja keräsi ne lieriön muotoisiin terässäiliöihin.

Salaperäinen voima imaisi nämä pommit koneen uumeniin, jossa ne varastoitiin siististi telineisiin. Kun lentokoneet pääsivät alkupisteeseensä, tukikohtaan, teräslieriöt otettiin telineistä ja laivattiin Yhdysvaltoihin, jossa naiset purkivat pommit ja erottelivat niiden vaarallisen sisällön mineraaleiksi. Sitten nämä ilkeät mineraalit toimitettiin jumalan selän takana työskenteleville asiantuntijoille, joiden tehtävänä oli piilottaa ne maahan, jotta ne eivät enää koskaan aiheuttaisi vahinkoa kenellekään.

Aika oli Vonnegutille samalla kertaa hankala kiusankappale ja luovuuden tuhoaja ja sitten taas riemullinen ja veikeä veijari, jolla saattoi leikitellä ja aiheuttaa lukijoiden mielessä kuohuntaa. Mitäpä muuta kirjailija enää voi teemalta odottaa.

>Niinhän siinä sitten kävi…

>

Tomu on taiston tuoksinnan jälkeen laskenut ja haavoja ryhdytään nuolemaan. Tarkoitan TEHY:n palkkaneuvotteluja. Olin eilen täällä blogissa ehkä liiankin varovainen. Sisarille kävi ennustuksianikin kehnommin. Erityisen loukkaavaa on varmasti se, kun SUPER:in jäsenet eivät nyt niin hirveän innokkaina ole edes vaatimassa samoja ehtoja itselleen. Väittävät pärjäävänsä ihan hyvin tällä omalla sopimuksellaan. YLE:n laskelma iltauutisissa oli jopa irvokas. Työnantajakin sanoi, että kyllä tämän kanssa eletään oikein hyvin. Budjetit pitävät. Jos olisin TEHY:n neuvottelukuntaan kuuluva, niin kyllä nyt vähän hävettäisi.

Eräs mielenkiintoinen seikka on julkisuudessa tosin ohitettu aivan kokonaan. Luulen sen tulevan esille tänään, taikka viimeistään tällä viikolla. Kysymys on yleissitovuudesta. Suomessahan on vallalla systeemi, jonka mukaan kaikki korotukset maksetaan aina myös liittoon kuulumattomille ja niitä joutuvat maksamaan myös liittoon kuulumattomat työnanatajat. Siis tessin mukainen palkka kaikille. AY-liike tietysti nauttisi kovasti tilanteesta, jossa liittoon kuuluminen olisi palkankorotusten saamisen ehto. Tästä ilosta he tuskin pääsevät montaa päivää nauttimaan. Uutistarjonnan moolokin kita vaati jokaiselle päivälle otsikot. Kyllä tästä saadaan yhdelle päivälle sopiva. Enää noita kuohuviinipulloja ei varmaan niin herkästi kuvissa näy. Ne TEHY:n kuulumattomat sairaanhoitajat, jotka tehyläisten rinnalla töitä tekevät, tulevat aivan varmasti saamaan korotukset. Jos eivät älyä pyytää, työnantaja varmasti puolipakolla sen heille maksaa. Semmoista ennakkotapausta tuskin halutaan esille.

Muutenkin työlainsäädännön opettajana vähän ihmetyttää se matala tietämyksen taso, jolla uutisointia on viime päivinä tehty. Jotenkin tuntuu jopa siltä, että TEHY:n neuvottelijoissa oli henkilöitä, jotka eivät oikein tienneet aina, missä mennään. Strategia oli kuin ensimmäisestä maailmansodasta. Mutta lakataan kääntämästä puukkoa haavassa. Ihaillaan sitä vastoin niitä 100 kuntaa, jotka ehättivät kertomaan, että oli hyvä taikka huono sopimus, verotus nousee. Lieneekin niin, että kunnallisen sopimuksen kalleus olisi joka tapauksessa vaatinut nämä sata korottajaa. Nyt se tieto voitiin antaa TEHY:n ratkaisun jälkeen, ikään kuin se olis heidän vikansa. Kaksi vuotta tästä huomautetaan heille, ja sitten kun 2009 kuntatalous on muutenkin erityisen huonossa jamassa ja nämä rannalle jääneet liitot ulosmittaavat kaiken mahdollisen, kunnat joutuvat toistamaan korotukset. Silloin kuitenkin sisaret, valkoiset, pääsevät ehkä pois parrasvaloista ja korotukset voidaan syyllistää jonnekin muualle.

Toivon mukaan tässä nyt ei ole alkamassa mitään uutta ajanjaksoa. Jatkokorotukset on kiinnitetty siihen seikkaan nimittäin, että uusia ihmisiä ei palkata hoitoalalle, vaan työn tekeminen tehostuu. Kuka on vähääkään tutkinut väestöä koskevia käyriä ja käppyröitä, pystyy sanomaan, että väkeä tarvitaan jo lähivuosina ja paljon. Ulkomailta ja Suomesta. Ajatus , että työ tehostuisi niin paljon muutamassa vuodessa, on absurdi. Tulee käymään niin, että loput sopimuksen korotuksista tulevat toteutumaan vain osittain, jos ollenkaan. Säästyneellä rahalla työnantaja voi maksaa lisähenkilöille palkkaa. Tämmöistä varmaa paikkaa, jossa ei voi hävitä, kutsuttiin Satakunnassa aikoinaan Mylly-matti-pelissä ”Pretkaksi”. Siirsitpä mitä nappulaa tahansa, aina meni mylly kiinni ja sait syödä vastustajan nappulan.

Käykää muuten linkeissä olevalla Kemppinen-sivulla. Siellä ansiokas kirjoittaja kirjoitti ennen työtaistelua hoitoalaa koskevista asioista. Hän sai kymmeniä vastauksia. Monissa niissä näkyy se, mitä tarkoitin, että monille asiat ovat selkiintymättömiä ja niihin otetaan kantaa arkiajattelun keinoin. Jukka Kemppisen sivuilla kukaan kommentoija ei kuitenkaan muistaakseni mennyt niin alas kuin muilla nettifoorumeilla tehtiin. Monet toivoivat nimittäin sivustoilla, että sairastuneelle pääministerille annettaisi erityisen kovakouraista käsittelyä hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Samaan aikaan sopivasti julkistettiin lisätietoja Nokialla ylös kaivetuista tapauksista. Ja vasta kaksi viikkoa on kulunut asiasta, joka sekin olisi vaatinut etukäteishoitoa .

Tässä onkin nyt kysymys siitä, että on tavallaan tultu viimeiselle rannalle. On pakko käydä rajanvetoa siitä, missä määrin tulevaisuudessa arvostetaan perinteisiä teollisuuden ja jalostuksen asioita. Ja missä määrin palvelusektorille annetaan se, mikä sille kuuluu. Tästäkin on olemassa hyviä käyriä ja kuvioita.

>Riemullista aamua…

>

Tänään on aihetta juhlaan monessa terveydenhoitoalan työpaikassa. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana voi kokea olevansa jälleen arvostettu yhteiskunnan jäsen, jolle maksetaan työstä kohtuullinen korvaus. On ollut varmasti liikuttavaa ja riemullista viime viikkojen aikana kokea yhteishenkeä ja toverivoimaa. Kukapa meistä ei nykyään tulisi onnelliseksi sellaisesta yhteisöllisyydestä. Työorganisaatiot kun sitä niin peräti kitsaasti meille jakavat muutoin.

Arki koittaa kuitenkin 2009 vuoden lopussa. Silloin muiden sopimukset nimittäin umpeutuvat. Nämä juuri solmitut kaksi ja puolivuotiset. TEHY:n sopimuksen prosentit ovat sopimuksen alkupäässä noin 3 yksikköä korkeammat kuin muilla. Ja siihen ne sitten jäävätkin. Se voidaan tällä kertaa nyt sitten kirjata jälkeenjääneisyyden kuromisena ja kuoppien täyttönä. TEHY tavoitteli 24 % kuoppakorotusta ja sai 3 % lopulta tehtyä peräeroa muihin liittoihin. . Toivottavasti paljon vettä on virrannut Vantaanjoessa ja monet kivat pikkujoulut vietetty, ennen kuin tämä selviää jäsenistölle. Neljävuotinen sopimus on näinä aikoina pitkä kuin kuolema. Vuoden 2010 aikana muut julkisen sektorin liitot, ynnä monet perusteollisuuden liitot tulevat käyttämään TEHY:n sopimuksen loppupään korotuksia neuvottelujen alkulähtökohtana. Tulevat siis miettimään, paljonko noiden TEHY:n häntien päälle kehtaa pyytää. Mutta arvostetussa seurassa TEHY kuitenkin on. Paperiliitto ajautui vähän saman kaltaiseen tilanteeseen tässä viime vuonna. Pitkä sopimus iski tajuntaan kuin kirves , kun he huomasivat, että tänä vuonna muille neuvottelut aloitettiin kaksinumeroisista luvuista. Ja kun oma sopimus joskus sitten loppuu, meitä kaikkia kiinnosta se, montako paperitehdasta maasta on lakkautettu tämän paperiliiton sopimuksen aikana.

Harmittaa siis TEHY:n ja sisarten puolesta. Onneksi he eivät ehtineet viikoksi tai kahdeksi irtisanoutua. Siihen se 3 % olisikin jo sitten mennyt. Nytkin yhteiskunta uhkaa jo sen ulosmitata kunnallisveroina ja korotettuina maksuina. Mutta ollaan onnellisia tuosta kolmesta prosentista ja seuraavista kahdesta vuodesta. Paljon enemmän he olisivat ansainneet.

Toisaalta asiassa on toinenkin puoli. Sain silmilleni erään tehyläisen vuodatuksen siitä., miten pieni on hänen tilinauhansa käteen jäävä luku. Kerroin omani vertailun vuoksi. Hän väitti minun valehtelevan. Avuksi piti ottaa sitten keskusteluun hänen peruspalkkansa, ja se että lisät eivät ole oikeaa palkkaa, vaan korvaus epämiellyttävyydestä. No yhtä kaikki. Muistettavaa on se, että palkkahaitarimme ns. verokirjatöissä on tavattoman kapea. Sillä ei juuri säkkijärven polkkaa soiteta. Kun lapsemme olivat pieniä, yhteiskunta tasasi sangen näppärästi kahden lapsen päivähoitomaksuilla tuhansien markkojen erot bruttotuloissa. Joskus jopa nettotuloissa. Lopputuloksena oli se, että me lapsiperheet kiersimme kaikki yhdessä kirpputoreja, tuloluokista riippumatta.

En ole lukenut vielä aamun lehtiä. Aika nopeasti niistä voi päätellä, pitääkö blogin kirjoittajan ripotella tuhkaa päällensä ja hiipiä erämaahan häpeämään. Vai osuinko valitettavasti sittenkin oikeaan. OAJ oli ainakin illalla uutisissa puheenjohtajansa sanoilla melko innokkaasti odottamassa kahden vuoden kuluttua vastaavia korotuksia. Silloin meillä ei enää ole valitettavasti nousukautta, vaan menemme iloisesti jo kohti taantumaa. Herra Isä meitä varjelkoon, jos se rumba on silloin yleinen tahtilaji. Työnantajapuolella vietetään unettomia öitä vielä pitkään. Sillä ne viulut sitten vasta maksaa.