>Lähdön tunnelmissa

>

Kaunis junakuva keskiviikon ratoksi. Siinäpä seisoo 2700-sarjan DV-12, lempinimeltään deeveri. Tämä yksilö on järjestelytöissä Rauman satamassa. Kuten kuvasta näette, sähköt on vedetty kaupunkiin tulevan radan päälle. Silti näitäkin tarvitaan. Tämä 2720 on valmistunut vuonna 1967. Ei siis enää mikään nuorukainen, mutta hyvässä maalissa tuntuu kuitenkin olevan. Kiinnostava yksityiskohta näiden suhteen on se, että 2700 sarja tehtiin ensin ja sitten vasta 2600 sarja. Koko 2600 sarjan teki Valmet yksinään, mutta 2500 sarjan ja 2700 sarjan valmistukseen osallistui myös Lokomo. Näissä sarjoissa parilliset numerot ovat Valmetin tekemiä ja parittomat Lokomon tekemiä. Kaikkiaan näitä ehdittiin tekemään 192 kpl. Jokainen niistä on edelleen liikenteessä.

Ja, että miten tämä liittyy blogiin ja Tillmaniin.

No ensinnäkin , satun pitämään junista ja erityisesti vetureista. Asiaa on vaikea selittää. Niissä on vain jotain hohtoa. Samoin on mukavaa katsella laivojen kuvia. Toiseksi opettajana minua kiinnostaa aina kuvien ja tarinoiden takana oleva tieto. Minua kiinnostaa se harso, joka peittää tietoisuuden-huoneen takaseinällä olevaa ovea; sitä ovea, jonka kautta päästää salattuun ja tuntemattomaan. Tässä veturiasiassa nyt ei ole kyse varsinaisesta freudilaissesta alitajunnasta, vaan yksinkertaisesti olemassa olevasta tiedosta, joka nurkan takana vain kyykkii ja odottaa tulla poimittavaksi. Monien tavallisten kuvien ja tekstien takaa löytyy ällistyttäviä maisemia ja uusia maailmoja.

Ja mitä konkreettista ihminen tällä tiedolla sitten tekee. Ainakin niillä voi junassa häätää hankalan matkustajan viereiseltä penkiltä toiseen vaunuun. Tällainen tieto on nimittäin pelottavaa, jos sitä alkaa ventovieraalle junassa matkan ratoksi kertoilemaan. Kokeilkaapa.

Lopuksi junatarina. Omin silmin ja korvin kuulut ja koettu 1980-luvulla perjantai-illan pikajunassa. Hörpin olutta ravintolavaunussa siistin herrasmiehen kanssa samassa pöydässä. Hän oli pukeutunut pitkään kasmir-ulsteriin ja hienoihin vetimiin noin yleensäkin ottaen. Kun koduktori saapui vaunun toiseen päähän, tämä herrasmies joi oluensa nopeasti loppuun ja ryntäsi vaunun toisessa päässä olevaan vessaan. Siihen aikaan saattoi nähdä vaunusta niin kauas. Matkaliput tarkastettiin ja konduktori jatkoi matkaansa vaunuvälikköön, jossa hän alkoi kopputtamaan wc:n ovea ja lujalla äänellä vaatimaan matkalippua. Koska mitään ei tapahtunut vähään aikaan ja virkamies jatkoi huuteluaan, ryhdyin seuraamaan episodia kiinnostuneena.

Lopulta sitten hikisen näköinen punakasvoinen herrasmies tuli ulos ja ryhtyi maksamaan ilmeisesti tarkastusmaksua kädet vapisten. Siihen aikaan nimittäin edellytettiin pääsääntöisesti, että matkustajalla oli matkalippu junaan noustessaan. Silloin nimittäin asemia ja myyntipisteitä oli joka kylässä.

Seuraavan kerran kun konduktori meni ohitseni, kysyin häneltä, mikä se episodi oli ollut siellä vessan ovella. ” Jaa , se nyt on vain Gustaf, meidän tuttumme”, vastasi virkamies. ” Gustaf ei oikein saa elämässään enää kunnon nautintoa muusta kuin siitä, että hän kärähtää junan vessassa liputtomana matkustamisesta.. Meillä on hänen kanssaan sopimus. Me käräytetään ja hän maksaa tarkastusmaksuan kiltisti..”

Tätäkin tarinaa voi junassa kertoilla. Semmoinen lähentää aina kanssamatkustajia ja antaa vähän perspektiiviä. Olemassa olevan todellisuuden ja tiedon takana on loputon määrä tarinoita ja salattua. Yhden voin paljastaa. Tämmöisen Deeverin vetämässä junassa lähtee teologitytär tänään Joensuuhun. Menen häntä saattamaan ja samalla tarkistamaan, kenen tekemällä veturilla hän lähtee. Aika monta olen noista 192 :ta jo nähnyt.

>Juuria etsimässä….

>

Vähän vielä Satakunta-fiilistelyä. Minkäpä ihminen koti-ikävälleen voi. Viimeksi kiertelin etsimässä ja muistelemassa viittä ensimmäistä ikävuottani. Löysin kaikki talot ja paljon muistojakin. Asuimme nimittäin tällä paikkakunnalla viiden vuoden aikana kolmessa talossa , joista yksi on tässä. Olen tuossa katajan takana olevassa huoneessa nukkunut ja tuossa pihamaalla olen ensimmäiset lumileikkini leikkinyt. Näin kaukaa auton ikkunasta en enää saanut tuoksuja talosta, mutta lähempää ehkä niitäkin olisi irronnut.

Naapuri-maatalossa asui Irma. Iso tyttö, mutta leikkikaveri kuitenkin. Talon toisessa päässä asui Vesa. Meille tuli kiistaa yleensä vain lumilapiosta. Minulla oli tehtaasta tullut rautainen ja punainen. Vesalla oli puinen ja isänsä veistämä. Sen enempää meillä ei juuri sitten ollutkaan. Elämä oli vaatimatonta. Muista hyvin sen, miten isäni rakensi itse parisängyn. Sänky oli hyvin moderni. Erillisiä patjoja ei ollut kaupoissa, vaan koko sängyn rakenne oli yhtä patjaa. Systeemiin tuli kymmeniä kuparinvärisiä kierrejousia, jotka sidottiin yhtenäiseksi matoksi. Minä itse nukuin kuulemma äitiyspakkauksessa. Vuosi oli maailmalla levoton. Unkarin kansannoususta ja Olympialaisista minulla ei ole mitään muistikuvaa. Hämäriä aavistuksia sitä vastoin kylläkin yleislakosta. Mitäpä ne kuitenkaan kaksivuotiasta olisivat kovinkaan vaivanneet.

Talossa oli siihen aikaan ainakin pönttömuurit, joissa iltasella pidettiin tulta. Usein iltaruokana meillä oli hiillossiikaa. Isä oli työreissullaan poikennut Mannilan kalastajilla ja ostanut kalan. Kotona se sitten käärittiin märkään voipaperiin ja moneen kerrokseen märkää sanomalehtipaperia. Lopulta käärö laitettiin hiillokselle. Kala oli valmis kun kaikki paperi oli kalan ulkopuolelta hiiltynyt pois.

Yleellisyyttä elämässämme oli auto. Isälläni oli työnsä puolesta jo vuodesta 1955 kuplavolkkari. Sellainen kaksiosaisella takalasilla varustettu sätkätin, jossa suuntamerkki annettiin veikeällä sivupilarista nousevalla merkillä. Minun paikkani oli takaistuimen takana olevassa syvennyksessä. Siellä olen nukkunut eräätkin kilometrit ja milloin en ole nukkunut, katsonut takaikkunan kautta taivasta. Kyseinen kolo oli auton ainoa lämmin paikka. Siksi se minulle varmaan annettiin. Lisäksi kolon alla hyrisevä moottori tuuditti nuoren miehen nopeasti uneen.

Paljon sitä ihminen muistaa lopulta. Tosin melko valikoivasti ja sehän on hyvä. Muuten kovalevy täyttyisi. Ja kun se sitten joskus aikuisena täyttyy ja tilttaa, jostain on päästävä eroon.

McClelland vainaa tutki aikoinaan lasten kirjallisuuden suoriutumismotiiveja. Kun saduissa oli paljon actionia ja sankari seivästi lohikäärmeitä solkenaan, kunnes verisenä ja riekaileisena viimein saavutti prinsessan ja puolet valtakuntaa, McClelland totesi, että motiiveja on. Kun hän vertasi suoriutumismotiivien määrää taloudelliseen toimeliaisuuteen , eli piirsi viereen Lontoon sataman hiilentuontitilastosta viivan , hänen yllätyksensä oli melkoinen. Käyrät seuraavat toisiaan noin 50 vuoden viiveellä. Jos taas iltasadut ovat sisältäneet pelkkää kukkakedolla patseerausta, taloudessa olisi lama 50 vuoden kuluttua. Ja minä siis en muista suuria toimintamyrskyjä kokeneeni.

Mutta suuressa mittakaavassa saattaa hyvinkin pitää paikkaansa. Sotien jälkeen syntyivät suuret ikäluokat. Heidän nuoruutensa oli täynnä jalkapuoli-invalidejä ja huimia tarinoita sodasta. Leikkikaluja ei juuri ollut, mutta olipahan valtavasti toimintaviihdettä ja sankaritarinoita. Kun se sukupolvi sitten pääsi vallankahvaan 1980 luvulla, kansakunta koki ennennäkemättömän nousukiidon ja vuosikymmenen lopulla näytti siltä, että vain taivas voi olla rajana talouden kasvulle. Huonosti sitten kuitenkin kävi. Oma sukupolveni on saanut nyt 15 vuotta korjailla jälkiä. Mutta ei hätää. Kun tämä seuraava, nintendo – ja playstationsukupolvi kohta astuu vallakahvaan, silloin on syytä pitää huivista kiinni. Ja toivoa, että edes jotain jäljelle.

Kotiseututurneella minua erityisesti lämmitti se, että kaikki kolme taloa 1950-luvun alusta olivat edelleen pystyssä ja kohtuullisessa kunnossa. Se ensimmäinen näytti olevan tosin asumattomana, mutta muissa asuu edelleen ihmisiä.

>Kuukausi taas kohta mennyt…

>

Ja täällä sitä vain taas kurkitaan ikkunoista sisään ja ovista ulos. Luin viikonloppuna Järvelän novelleja kokoelmasta ”Paljon on Afrikasta vielä kertomatta” . Nyt tuntuu taas siltä, että annan hänen levätä välillä. Tiedätte tunteen. Kun syö ohukaisia hillon ja kermavaahdon kanssa. Tai kun syö raumalaisen hirven lihasta tehtyä hirvipaistia. Määräänsä enempää ei oikein ihmispoloinenkaan kestä edes hyvää ja maukasta.

Minä muuten söin sitä satakuntalaista hirveä. Ohje menee suurin piirtein näin. Pilkotaan paisti pikkulapsen nyrkin suuruisiksi kuutioiksi. Käristetään ne pannulla ruskeiksi ja laitetaan pataan. Pataan lisätään vielä lohkottuja sipuleita, porkkanaa paloina, suolaa, mustaapippuria, vettä ja kolmannes pulloa portteria. Sitten koko hoito uuniin ja ryhdytään juomaan sitä loppua portteria. Hauskuudesta saa enemmän irti kun sekoittaa sen portterin bulkkilageriin.

Ja sitten luin kolumneja. Siis kirjaa, joka oli kasattu kolumneista. Kahden ihmisen kolumneista. Molemmat kolumnistit olivat vielä turkulaisia. Helppoa ja kivaa luettavaa, sillä olin heidän kanssaan samaa mieltä monesta asiasta. Erityisesti olen aina sympatiseerannut sitä kaupunkia kulttuurin ja meren vuoksi. Muutenkin elämässäni olen usein ollut sorretun ja pilkatun puolella. Turkulaisilla ei ole minusta mitään hävettävää. Silloin kun siellä oli jo yliopisto ja tuomiokirkko, täällä periferiassa enemmistö asukkaista oli susia. Huomautan aina nykyisen asuinpaikkani asukkaille tästä. Tänne nimittäin ensimmäiset pysyvät asukkaat muuttivat 1560. Sitä ennen täällä ei ollut mitään. Nyt näyttää siltä, että pysyvät asukkaat muuttavat taas pois täältä. Ja paikkakunta yhdistetään johonkin naapurikuntaan. Turkulaisena sellaista ei tarvitse pelätä. Erityisesti kaipaan Turkuun aina jouluaattona. Kuvittelen itseni väkijoukkoon, joka kuuntelee joulurauhan julistusta. Ja jos tapanina oikein tulee ikävä jonnekin, autolla hurauttaa tunnissa Satakuntaan. Eikä kolmeakymmentä kilometriä kauemmas merestä tarvitse mennä kertaakaan.

>Perjantaitunnelmia…

>

Kuvassa on Neptun-hinaajan keula. Alfons Håkans yhtiö häntä omistaa ja levollisena tuo tuntuu tuossa kaijassa odottelevan uusia tehtäviä. Kaikesta näkee, että laite on tehty työntekoon. Jäljistä päätellen monen näköistä puskettavaa on ollut. Opetustyökin tuntuu joskus tuon kaltaiselta puskemiselta. Nuorison vapaaehtoinen, leikinomainen spontaani oppimishalu on kadonnut jonnekin taikka sitten se suuntautuu ihan toisiin asioihin. Tai sitten minun oppilaani ovat jo synnytyslaitoksella vaihtuneet vääriksi. Viikottain ilmestyvä opettaja-lehti antaa meille jäsenmaksujen vastineeksi hienoja artikkeleja oppimisen filosofiasta , akvaario-kokeiluista taikka riemukkaita selostuksia retkistä , joita on tehty ulkomaille uusien raikkaiden oppimisajatusten ääreen. Opettaja-lehden kuvissa ollaan aika usein myös jonkin sortin lasi kädessä juhlistamassa jotain seminaaria.

Itsestäni on tullut paremminkin kyyninen. Olen kyllästynyt viime vuosina siihen, että OAJ ja muukin ay-liike on erkaantunut todellisuudesta ja kulkee omia polkujaan. Kuluneiden vuosien aikana olen maksanut jäsenmaksuja uuden pikkuauton verran. Vain huomatakseni sen, että opetuksen realimaailma erkaantuu omaan suuntaansa ja ammattiyhdistys omaansa. Minä tarvitsisin tukea arkipäivän opetusongelmissa. Ennen kaikkea tarvitsisin tukea oppilassosiaalisissa ongelmissa. Minä en tarvitse välttämättä yhtään enempää palkkaa.

Koulutuspaikkojen ylitarjonta ja ikäluokkien supistuminen ovat aiheuttaneet sen, että ainakin ammattikorkeakoulusektori joutuu hyvin usein oppilashankinnassaan kauhaisemaan ihan kattilan pohjalta ja usein vielä vähän kallistamaan kattilaa, jotta kauha tule täyteen. Tässä keitoksessa sattumat eivät kuitenkaan ole pohjalla.. Olen päivittäin tekemisissä joidenkin sellaisten asiakkaiden kanssa, joilta puuttuvat usein sekä kyky, että halu oppia. Strategiat ja visiot eivät silloin oikein riitä. Sitä huomaa väsyvänsä, laskevansa opetuksen tasoa lähemmäs oppilaiden kykyä ja palavansa jonnekin suhteellisen arvostelun maailmaan. Oppilas on hyvä kun hän selvisi. Yhtä hyvä on opettaja kun hänkin taas selvisi tästä viikosta.

Arvaatte, että purkauksen takana on jotain. No oppilaskohtaisista ongelmista ei voi puhua edes blogissa, ei edes pseudonyyminä. Mutta kohta alkavan tunnin aihe minua taas vähän huolestuttaa. Pitäisi puhua organisaation alitajunnasta ja merkityksen johtamisesta. Pitäisi selostaa , miten alainen vaihtaa oman yliminänsä esimiehen yliminään ja työskentelee syyllisyyden ja riittämättömyyden vallassa. Usein siinä käy niin, että opettaja työskentelee loppupäivän riittämättömyyden vallassa.

Mutta on aurinkoakin. Perheen teologi saapui eilen. Hän uhkasi olla kokonaisen viikon, mikäli saa omaa rauhaa tarpeeksi, eikä joudu käymään kanssamme älyllistä keskustelua alkukirkon ongelmista. Tänään tulee sitten kotiin myös Herra Korpraali. Muistutin häntä siitä, että kannattaisi ehkä jatkaa uralla vielä. Maailmanhistoria tuntee muutamia sangen huimapäisiä ja myöhemmin moitittujakin korpraaleja. Tosin jotkut saattoivat päästä tuosta arvosta eteenpäin juuri siksi, että se ei ole niin hohdokas.

Breznev kysyi aikoinaan presidentti Kekkoselta 1980-luvulla, että miten Urholla oli uskallusta pitää pääministeri Koiviston sotilasarvo korpraalina. Eikö presidentti muista Hitleriä ja Napoleonia. Tuommoisesta korpraalista saattaa toveri presidentille vielä syntyä monenmoista harmia. Seuraavana Itsenäisyyspäivänä Manu sai sitten alikessun natsat. No molemmat natsat hän on kyllä ansainnut. Harvapa on jämiensä eteen tehnyt niin paljon rauhan ja sodan töitä.

>Portaat ovat joskus hassusti…

>

Ennen estradi oli tällainen. Portaat laskeutuivat puhujan luo. Äänen piti voimistua ja kuulua joka kolkkaan, sillä miksaajia ei oltu vielä keksitty. Jos oli ongelmia, mentiin veneeseen seisomaan ja puhuttiin rannalla istujille. Sitten tuli edistys ja asetelma muutettiin. Varsinkin koululaitoksen piirissä nähtiin suotavaksi, että puhuja oli ylempänä, kaikkien näkyvillä ja toiminta-alue korotettiin vallan tasoksi, katederiksi. Aino Wuolle kääntää sen sanakirjassaan sanoilla ”Teacher`s desk”. Liekö sillä sitten olemassakaan mitään muuta käännöstä.

Tänään tosin puhuin samalta tasolta. Meillä kun katederi on rakennettu vain pariin paikkaan. Puhuin naisjohtajuudesta. Sain aikaan vilkasta keskutelua ja kenties oppimistakin. Erityisesti heitä kiinnosti asian myyttinen puoli. Puhuimme Kalevalan mieshahmoista ja huomasimme, että kovin dominoivia ainakin siinä teoksessa nämä hahmot ovat. Vanha pieru yrittää itselleen nuorta naista, mutta tämä menee mieluummin järveen. Lemminkäinen on kaikkien konsulttien ja kaupparatsujen isähahmo. Naisia ja iloista elämää riittää, kunhan vain jaksais mennä. Ilmarinen on ilmetty nokianinsinööri. Hän väsää ihmekalun, joka vääntää kultaa ja muuta rikkautta torven täydeltä. Naisnäkökulma on vaatimaton. Vollottava Aino ja ilkeä Pohjan Akka.

Mutta joskus olisi mukava puhua tämmöisestä montustakin. Vaatimapaa se tosin voisi olla. Alamäkeen on nimittäin helpompaa viskellä tomaatteja ja irtokamaa.

>Turning the Pages…..

>

Valokuvatorstai-sivustolle ei ole vielä tullut uutta kuvaustehtävää. Torstai tuntuu jotenkin tyhjältä ilman sitä. Pakko oli siis aamutuimaan heittäytyä korviketoimintaa ja ärhennellä itsekseen. Merellisiä kuvia selailin ja värittelin tuota pumppuaseman raakatiedostoa . Puuhailun lomassa eksyin sattumalta hyvin mielenkiintoiselle sivustolle.

British Libary -instituution sivustoilla ”Turning the Pages” voi selailla virtuaalisesti kiinnostavia teoksia. On runoilija Blaken muistikirjaa ja vanhaa karttakirjaa. On vaikka mitä. Toisella silmällä vain ahmin mielenkiintoista sivustoa. Laitoin sivun linkkeihin, jotta voitte käydä kurkkaamassa. Toimii Vista – merkkisellä räpläämisohjelmalla, mutta ilmeisesti myös XP:llä.

Tänään on ohjelmassa naisjohtajuutta. Nuorukaisille on kerrottava mm. se kirvelevä tieto, että naisten johtamien yritysten kannattavuus Suomessa on keskimäärin 10 % suurempi kuin miesten johtamien. Kannattavuus – sanan kohdalla saattoi olla joku muu tunnusluku, mutta yhtä kaikki – hälyyttävää. Naisopiskelijoiden on mukava kerrankin kokea jotain konkreettista, eikä aina vain joutua mutu-tiedon uhreiksi. Tähän astihan normaali käytäntö on ollut se, että ollaksesi vakuuttava ja pätevä, sinulla on oltava joko munat, taikka muistio. Ehkä tulevaisuudessa siintää aika, jolloin kumpaakaan ei tarvita. Täynnä naisia olevat lukiot ainakin lupaavat hyvää siinä suhteessa.

>Suntista ulos avaraan maailmaan..

>

Merkinnät lyhenevät ja lyhenevät. Aika tuntuu juoksevan aina vain nopeammin ja saavuttavan syksyisen tallustajan. Olisipa jotain konkreettista apua Einsteinista ja hänen teorioistaan tähän hätään. Mitä enemmän saat aikaan, sen kauemmaksi maali tuntuu karkaavan.

Rauman Lukon eilisen voiton kunniaksi vähän fiilistelyä satamasta. Tuosta suntista aukeaa maailma. Tiedoksi sisämaan kasvateille. Tuosta ei Aker ja kumppanit saa ulos kipon kippoa, mutta tavalliselle ihmiselle tuommoinen suntti on ihan tarpeeksi leveä. Ja tällainen auer saattaa pari kertaa syksyssä puskea mereltä päälle. Äkkiä sadepilvet ja sumu vain väistyvät pois ja tilalle tulee lämmin aurinkoinen tuokio. Puut ovat jo keltaisia, mutta lämpö vielä säilyy.

Ihailkaa kuvaa. Menen tyydyttämään nuorison tiedonnälkää.

Ihailtavaa osallistumisinnokkuutta aamun ensimmäisellä luennolla. Aiheena oli patologinen johtajuus ja alaotsikkona realiteettitestauksen vääristymä. Luentotila oli aivan täynnä opiskelijoita. Olin tyytyväinen, kunnes kesken luennon tajusin, mistä on kysymys.

Viimeksi kerkesimme jo aloittaa aiheesta ja näytin muutaman videoleikkeen patologisesta johtajuudesta. Mukaan oli tullut pätkä Platoon-elokuvasta. Näytin siitä 5 min pätkän, jossa mellastetaan pienessä vietnamilaisessa kylässä ilman johtajuutta. Ruumiita tuleee ja kersantti on statistina mukana. Ryhmä on kohtauksessa itse jo sairastunut kollektiivisesti. Johtajuutta ei enää ole. Tillmanin tavoin vanha veikko Shakespearekin joutui lisäämään näytelmiinsä verta ja väkivaltaa, jotta pystyisi kamppailemaan läheisen mestauslavan kanssa yleisön suosiosta.

Tänään siis nuoriso, etenkin nuoret miehet, olivat valloittaneet etuosan luentotilasta ja odottivat lisää väkivalta-actionia. Tulen yllättämään eturivin pojat. Loppupäivästä siirrymme nimittäin naisjohtajuuteen. Läväytän pyörimään pätkän Niskavuori-elokuvaa. Pitääpä varoittaa nuoria miehiä. Jo Rauni Luoman ääni saattaa aiheuttaa herkässä katsojassa kastraation.

>Vihdoinkin…..

>

Maanantaina sitten varusmiehen yo-kuvat saapuivat. Kuvaamo kiemurteli asiassa vielä tässäkin vaiheessa, sillä nyt niitä kuvia ei voinutkaan hakea kuvaamosta, vaan kuvat lähetettiin postin välityksellä ja mukana seurasi lasku. Asiasta tiedotettiin perjantaina klo 16.53 tekstiviestillä. Kenellekään ei enää ollut aikaa ehtiä kuvaamon oven taakse ennen klo 17 asiasta neuvottelemaan. Lisäksi tekstiviesti oli lähetetty sellaisella yhteispostitusmenetelmällä, että siihen vastaaminen oli mahdotonta. Tuohon aikaan perjantai-iltana helposti vastauksia olisi kyllä saanut.

No kuvat olivat tyydyttäviä ja ne oli siististi pakattu. Pienenä lohdutuksena kuulin, että naapurin tyttären yo-kuvat oli luvattu toimittaa marraskuussa. Niistäpä juhlakalu voi sitten kääräistä somat joululahjapaketit. Me nyt yritämme ensi viikolla jaella näitä kuvia kummeille ja isovanhemmille. Kaikille lienee kuitenkin jo syntynyt sellainen käsitys, että kirjoittaja ei ole aikaisemmin saanut kuvia irti kuvaamosta huonojen rahavarojensa vuoksi.

Edelleen minua kiusaa ajatus heidän markkinoimastaan syystä. Kuvankäsittelyn hitaudesta ja kalleudesta. Jos niin todella on, miksi se ei näy hinnassa. Kuvat ovat samanhintaisia kuin aikaisemminkin. Jos mikä tahansa muu työ tässä maailmassa mutkistuu ja teknistyy, sen arvo pyrkii välittömästi muuttumaan. Usein ylöspäin. Aika usein käy myös niin, että palvelun hinta halpenee, kun teknillistä edistymistä saavutetaan. Tässä työssä hinnan pitäisi kallistua, sillä sen kuvankäsittelyohjelman ääreen tarvitaan ihminen. Olisi ollut viisasta nostaa kuvien hintaa, seurata sen vaikutusta asiakasmäärään ja ottaa sen jälkeen sen verran asiakkaita, kun luulee ja tietää voivansa palvella. Ja vielä on tietenkin sellainen mahdollisuus, että he ryhtyisivät myymään pelkkiä RAW-tiedostoja. Niitä sitten jokainen saisi ährätä kotonaan ja väritellä photoshopissa . Tiedostot Ifille ja kuvat kotiin neljässä päivässä.. Jos ei tyydytä, niin voisi sitten sen RAW-tiedoston kanssa mennä tammikuussa kuvaamoon taikka ammattilaisen pakeille ja ostaa erikseen kuvankäsittelyn.

Kun minä lähden pitämään luentoa, tiedän tarkalleen, montako power point -diaa tunnin aikana käytän. Ja mitä siellä puhun. Sitä nimitetään ammattitaidoksi. Nyt olen vain turhautunut tuosta jutusta. Lapsia meillä ei enää ole yo-kuvattavaksi. Muiden kuvien suhteen osaan olla jo varovaisempi ja kärsivällisempi. Vähitellen on jälleen herännyt ajatus käytetyn Hasselbladin hankinnasta. Hintataso on laskenut ihan siedettäväksi . Olipa kesällä Helsingissä myös ikkunat täynnä kinokoon Leicaa. Useimmissa tapauksissa hintapyyntö oli vain vähän suurempi kuin kuvaamon yo-taksat. Kiva olisi myös pikkuinen palje ja sen taakse arvoituksellinen samettihuppu. Saattaapi tämäkin vastoinkäyminen lopulta muuttua siunaukseksi.

>Viikonloppu alkaa nyt…

>

Meri velloo edelleen sielussani, vaikka olen kaksi päivää yrittänyt sopeutua satojen kilometrien etäisyyteen ja synkkiin metsiin. Tämäkin päivä on ollut kirkas ja tuulinen. Turhaa oikeastaan haaskata sitä täällä sisämaassa. Kulunut tuo kuitenkin on.

Työt etenevät kitkuttaen. Välillä oikein hyvä pyrähdys eteenpäin ja sitten taas ongelmia ja tiiliseiniä. Pahimpia ovat oikeastaan ne työtoverit, jotka virallisesti ovat lomalla, mutta palloilevat täällä silti. Kun erehdyt kysymään neuvoa, apua tai muuta tarpeellista, he pakenevat nopeasti alta pois kuin liukas made.

”Eiköhän me jätetä tämä asia maanantaiksi. Minä olen tänään vielä lomalla”

Ja maanantaina, kun nyhjäät heidän kyljessään ja epätoivoisesti yrität kuljettaa juttua kohti sitä ongelmaa, joka perjantaina tuli silmillesi, kun edes kehtasit kysyä, he eivät ole muistavinaan. Yleensähän nämä tämmöiset liittyvät AKT-leikkeihin ja tulopolitiikkaan. Meillä ne liittyvät myös ATK-leikkeihin. Mikrotukihenkilöt olisivat olleet taatusti huolissaan pelastuveneiden riittävyydestä Titanic-casessa, jos silloin olisi mikrotukihenkilöitä ollut.

Odottelen tässä paria mailia ja tiedostoa. Lukija huomaa, että niitä ei ole vielä tullut. Laitan kohta koneen kiinni ja lähden odottelemaan varusmiestä kotiin. Jälleen on monen moista kerrottavaa puolin ja toisin. Hänen oppilastoverinsa, joka samalla on sattumalta myös minun oppilaani, oli keskiviikkona kunnostautunut erityisen riemastuttavasti. Iltalomilta palatessaan hän oli kasarmin käytävällä rojahtanut kasvoilleen ja loukannut itsensä siinä määrin, että oli varuskuntasairaalassa saanut sitten vammoihinsa muutamia tikkejä. Seuraavana päivänä koko aliupseerikoulu oli saanut kokea sen nahoissaan metsässä. Epäilemättä siitä samasta asiasta riittää sanottavaa myös minulle, kyseisen mohjakkeen opettajalle.

>Viikonloppua kohti….

>

Varastoja pitää täydentää. Itse olen kasaillut pitkin aamupäivää sopivia power-point pätkiä tulevia viikkoja varten. Kovasti kriittiseksi sitä tulee, kun yleisö ja kuulijakunta muuttuvat. Huomaan seulovani tarpeetonta pois sellaisella innolla, että jäljelle jää vain kuoret. Onneksi verkostossani olevat henkilöt ovat olleet pääosin töissä tänään, eivätkä syyslomalla. Aikuisväestön kohdalla näyttääkin olevan niin, että vain opettajat ovat lomalla. Nuoriso saa mellastaa lomapäivänsä miten tahtoo. Paikallisen marketin nurkilla se erityisesti näkyy. Iltaisin. Väkeä on eteiset ja tuulikaapit täynnä ja mummotkin hermostuvat, kun hedelmäpeli on lökäpöksyviidakon tuolla puolen. Nuoriso hakeutuu marketin eteiseen ja tiskien takaiseen tyhjään tilaan. Outoa. No se on tietenkin ainoa lämmin paikka .

Illalla sain Veden painon loppuun. Järvelä kirjoitti tähän teokseen lopun vielä vähän haaleasti. Teos pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Lukijalle jää ajatus elämään. Henkilöiden elämäntilanne antaa ymmärtää, että jatkoahan tähän tulee. Kansallismaisema on vasta avautumassa. Kansakunta on kovin nuori ja taitamaton. Mutta oppivainen.