>Tasaista laatua

>

Eilen istuin kuultavana auditointitilaisuudessa. Hyvin kiltissä sellaisessa. Kyseessä oli sisäisestä auditoinnista, jolla laitoksen yksiköt sparraavat toisiaan vuoden 2009 ulkoista auditointia varten. Tästä voi päätellä, että organisaatio on edes hieman huolissaan tulevasta ja ja haluaa harjoitusmielessä tehdä edes muutaman helpon maalin ennen tosi ottelua. Laskin itsekseni, että niiden 28 vuoden aikana, joina olen taloa palvellut, olen täytellyt ainakin neljän eri laatujärjestelmän kuponkeja. Tuosta onkin helppo laskea laatujärjestelmän keskimääräinen elinikä . Se on tietenkin tuo 7 vuotta. Siitä seuraa myös se seikka, että mikäli allekirjoittanut on terveenä edes entisissä voimissaan, joudun vielä yhteen järjestelmään ja sen kuponkeihin tutustumaan. Tuo 7 on muutenkin hyvin maaginen luku. Nuorimies harjoittelee johtamaan ihmisryhmää, jonka vahvuus on seitsemän. Hän tosin voi siinä toimessaan syyllistyä seitsemään kuoleman syntiin, mutta ainahan hän voi lähteä pakoon seitsemän meren taakse taikka lukea tunnontuskissaan vaikka ”Seitsemän veljestä” taikka katsoa ” Seitsemän samuraita” . Liike-elämässä ja leadershipissä on myös eräs ohjesääntö urakehityksen suhteen. Seitsemän vuoden välein on syytä vaihtaa työpaikkaa, mikäli aikoo pysyä nousujohteisella tiellä. Tästä seuraa tietenkin se kehäpäätelmä, että sinulla on mahdollisuus ovelasti toimimalla välttää joitakin laatujärjestelmiä . Pahimmassa tapauksessa olet kuitenkin se onneton taloontulija, joka jokaisessa uudessa työpaikassaan saa toimia laatupäällikkönä ja ajaa organisaation sisään uuteen laatujärjestelmään.

Uusi päätoiminen laatupäällikkö käytti eilisessä tilaisuudessa muutaman kommenttipuheenvuoron meidän vastauksiimme. Hänen hurmionsa ja paatoksellisuutensa olisivat tehneet vaikutukseen jopa tyttäreenkin, vaikka varmasti hän on teologisessa törmännyt opiskelun aikana monenmoiseen herätysliikkeen edustajaan. Ihailtavaa uskoa. Itse kysymykset liittyivät ainoastaan organisaatioon ja henkilöstöhallintoon. Operatiiviseen toimintaan sitten varmaankin vastaavat opiskelijat. Hehän ovat sen suhteen ehdottomasti ammattilaisia.

Auduointitilaisuuden jälkeen kävin paikallisessa supermarketissa ostamassa kutistuneelle perheelle kaksi tomaattia, kaksi banaania ja kaksi viiliä. Aprikoin siinä itsekseni kotimaisten tomaattien kuntoa ja myyntikelpoisuutta. Viereen parkkerasi nuori äiti parivuotiaan lapsen kanssa. Hän ratkaisi laatuongelman näppärästi kysymällä pikku Vertiltä, ” ostetaanks´ me tänään näitä tomaatteja?” ” Haluutko itse valita minkä tomaatin vertti syö?” Sama jatkui tiskiltä toiselle. Ja pikku vesseli oli pää pyörällään ja silmät teevateina. Teki mieli sanoa Vertille, että tuo on laatujärjestelmä, vaikka hyvin huono sellainen, joka kaikkien muiden laatujärjestelmien tavoin, on rakennettu sinua suojelemaan. Parin seitsemän vuoden periodin jälkeen kuitenkin sinulle tulee puberteetti, joka valmistaa sinua omaan ajatteluun ja päätöksen tekoon. Sekä niihin viiteen tulevaan sinullekin työelämässä osuvaan laatujärjestelmään. Tässä iässä vielä tomaattien laaduttaminen on sun äitis homma. Syö sinä poika vaan.

Illalla katselin televisiota. Ystävällinen kuuluttaja huomautti kuulutuksen yhteydessä, että tänään perjantaina sitten analoginen televisiokuva katoaa kaikkialta muualta , paitsi kaapeliverkoista. Me olemme siinä onnellisessa asemassa, että olemme juuri tällaisen kaapelin päässä. Hermostuksissani ostin kuitenkin muutamia viikkoja sitten varmuuden vuoksi digiboxin sen kaapelin ja television väliin. Jos digiboxi olisi toiminut interaktiivisesti, kuten pari vuotta sitten vielä luvattiin, olisin kertonut kuuluttajalle, että häipyminen koskee myös kaapelitaloutta, ja että tekstit ulkolaisista ohjelmista häipyivät jo tiistaina.

>Vannominen

>

Nuorimies vannoi valansa viime perjantaina. Olin mukana yhtenä tuhansista. Pieneen pitäjään oli ahtautunut perjantaina 4000 omaista ja noin 1000 asepukuista. Järjestelyt sujuivat kiitettävästi ja puolustusvoimat ruokkivat koko joukon puolessatoista tunnissa ilman tuskan hikeä ja mitään vaikeutta. Hämmästyttävää.

Muutenkin monen organisaation olisi syytä ottaa oppia. Henkilöstön motivaatiotaso näyttää olevan erittäin korkealla. Jopa asevelvollisten keskuudessa havaitsee innokkuutta ja oman toiminnan arvostamista. Monet organisaatiofilosofian totuudet toimivat kiitettävästi tässä kenttäpukuisten organisaatiossa. Olemme tottuneet sotatarinoihin ja suurten ikäluokkien kauhukertomuksiin asepalveluksen mielettömyydestä. Jotain kovin toisenlaista olen itse kokenut viimeisen kuukauden aikan. Jotain on muuttumassa puolustusvoimissa. Täytyy olla kiitollinen siitä, että nuorimies pääsee tästä kaikesta osalliseksi.

Silti suosittelen edelleen jokaiselle Veijo Meren tarinoita. On hyvä lukea kerran vuodessa Joose Keppilän seikkailut Manillaköydessä. Kyllä siellä kasarmin takana kentällä todellisuus edelleen hämärtyy, kun taitotaso määritellään kykynä tappaa toinen ihminen mahdollisimman tehokkaasti. Sellaisessa tilanteessa ihmisen mieli yksinkertaisesti pyrkii suojautumaan ja rakentamaan yhtenäisen absurdiuden kuoren ympärilleen. Omat traumaattiset kokemukset B-miehen silmin olivat aikoinaan liian kipeitä ja läheisiä, jotta olisin pystynyt niille silloin nauramaan. Myöhemmin sitten olen ymmärtänyt kaiken sen kummallisuuden, jonka keskellä seikkailin . Joskus olen jopa ikävöinyt sitä. Palveluskelpoisuuteni on riistänyt minulta kuitenkin mahdollisuuden päästä nauttimaan kertausharjoitusten maailmasta. Olen joutunut elämään monet asiat toisten kokemusten ja tarinoiden kautta. Erityisen ihastunut olen aina ollut Antti Tuurin tarinaan ” Vääpeli Matala Lentää”. Löytyy samannimisestä novellikokoelmasta. Siinä on kohtaus, jossa kertausharjoituspastori perehtyy tositilanteessa eteen sattuviin tehtäviinsä taittelemalla kaatuneiden tuntolevyjä kahtia ja kirjoittelemalla kaatumisviestejä. Kun häneltä kysytään tilannetta, hän vastaa, että ”Iiläisiä on mennyt eniten”

>Terapiaa

>

Tämän tapainen , tai ehkäpä juuri tämä kuvassa oleva, siivekäs oli eilen lentänyt päin olohuoneen ikkunaa ja pökertynyt nurmikolle. Perheen teologi oli ollut ikkunan toisella puolella tapahtumahetkellä lukemassa tieteellisiä totuuksia Martti Lutherista ensi viikon tenttiään varten. Saatatte arvata joitakin vaihtoehtoja, joita tästä tapahtumasarjasta seurasi.

Ensiksi tietenkin minun kännykkäni alkoi väristä tuskallisesti laukussani. Minä ja laukkuni olimme psykiatrisen poliklinikan tiloissa , jossa juuri oli käynnissä suuren syksyisen lepakkojahdin strategiapalaveri. Maltoin mieleni puhelimen suhteen, sillä palaveri oli jo päättymässä. Ulkona sitten huomasin teologin soittaneen. Kun vähän myöhemmin keskustelin sitten hänen kanssaan ongelmasta , jouduin lopulta tilanteeseen, jossa huomasin edelleen olevani sukupolveni kasvatti. Räkättirastas ei koskaan ole minulle ollut moraalinen ongelma.

Kiistämätöntä on tietenkin se, että siihen sattuu. Jos itse lennät sellaisella nopeudella vasten paksua ikkunalasia, taatusti sattuu. Ongelma onkin se, kuinka suuri moraalinen vastuu ihmisellä on ryhtyä luontokappaleen tuskia lieventämään ja ehkäpä pitkittämään. Eläimen kuolema voi lopullisuudellaan säikäyttää tietenkin post-modernin, omaan kaikkivoipaisuuteensa loputtomasti uskovan ihmisen, mutta kohtuus kuitenkin kaikessa.

Tähän samaan ilmiöön törmää talvisin lemmikkieläinten hautausmaalla. Monen näköistä tuikkua ja lyhtyä on kaiverrettujen hautakivien edessä. Yhä useampi lemmikki on myös saanut ihmisen nimeksi hyvin sopivan nimen. Toisaalta minulle tuottaa suunnatonta iloa lueskella sunnuntaihesarin kastettujen ilmoituksia. Monen moista peppilotta sikuriinaa ja eufrosyyneä siellä on. Ilmiöhän ei suinkaan ole uusi. Reetrikka eufrosyyne kinusi leipää muiden mukana punaisen viivan kurjuudessa jo vuosisadan alussa.

Mutta takaisin aiheeseen. Pääsin siis terapoimaan teoloogia. Ihmisten pelastaminen on huisin tärkeä juttu. Siihen kannatta keskittyä. Eläimistä pitää pitää huolta, jos sellaisen on hankkinut. Jos sillä on 4 jalkaa mahan alla ja sarvet päässä, se usein on ihan syötävän hyvää. Punainen keitetty rapukin on syötävää. Olen jopa nähnyt syötäväksi kynittyjä rakättirastaita. Ja Kiinassa syödään koirat ja pääskysenpesät. Jos taas päättää pärjätä tofulla ja iduilla, se on henkilököhtainen valinta , joka ei tee ihmisestä valintansa vuoksi yhtään suurempaa eläimen ystävää. Vain teot ja ajattelu ratkaisee. Huolissaan oleminen riittää. Ja se , että ei rääkkää eläintä.

Siispä reippain mielin katuharja aseena ryhdyimme tasoittamaan kärsimystasetta. Maassa kaksikymmentä minuuttia toipunut rastas oli kuitenkin toista mieltä. Se lensi ensin kirsikkapuuhun ja sieltä sitten läheiseen tatar-pusikkoon, josta emme sitä enää löytäneet. Emme tosin enää kovin uutterasti ja tosissaan etsineetkään.

>Kirkonkellot sumussa…

>

Jostain syystä nyt on ikävä jo talvea. Se voi johtua vaikka siitä, että aamulla uusi tietokoneeni sekosi kokonaan ja tunnetun ohjelmistojätin uusin käyttöjärjestelmä alkoi haeskella olemattomia. Levyasema katosi saman tien ja työpostiohjelmisto jatkoi monta viikkoa kestänyttä konfigurointiaan. Mitä se sitten lieneekään. Olen oppinut kuitenkin käyttämään sitä sanaa sujuvasti ja saanut organisaatiossa liikkuessani osakseni kunnioittavia katseita. Päivän kestävän puuhastelun jälkeen koko kone on vaihdettu. Uudessa koneessa on nyt saman ohjelmistojätin edellinen hengentuote, joka toimii sangen kiitettävästi. Työpäivä onkin kulunut mukavasti tiedostoja turvaan siirrellessä ja niitä jälleen takaisin tuodessa. Jotain samaan koin pienenä poikana, kun keräilin äidin apuna puolikuivia pyykkejä sateen alta turvaan ja jälleen ripustelin niitä sateen jälkeen naruille. Prossessi on kutakuinkin sama. Paitsi että sateen voi aavistaa sääennusteesta, taivaanrannasta ja pilvien muodosta , taikka lentomuurahaisten parveilusta. Tietokoneen sielunelämän ja toiminnan ennustamiseen taas tarvitaan myrkkysienien syömistä ja eläinten sisäelimien tonkimista.

Tuli siis ikävä talvea. Kuvassa olevan kirkon kellot herättivät minut pari vuotta sitten Slovenialaisen pikkukylän autiossa hotellissa. Keskellä tammikuista sumua kellojen lyönnit kimpoilivat vuorenseinämistä edes takaisin. Normaalisti minä kammoksun talvea, tammikuuta , lunta ja kylmyyttä. Tämä kuva ja tunnelma saavat minut kuitenkin yhä uudestaan edelleen lämpenemään ja muistelemaan, mitä sumun takaa auringon nousun jälkeen löytyi.

Eilen otin muuten tämän vuoden rajuimman kuvani. Uuden leluni valotuksen pistemittausjärjestelmä oli jäänyt päälle. Liikuin hautausmaalla loppukesän jyrkässä valossa ja siinä se sitten oli. Minulle tuntemattoman ihmisen hauta keskellä tummuutta ja jyrkkiä varjoja. Olen ihastellut kuvaa tänään omassa yksinäisyydessäni. Sen julkaisemisen aika tulee vasta sitten , kun olen saanut siitä ensin itse kyllikseni. En ole päässyt kuvatiedostoa mitenkään edes turmelemaan, sillä aamuinen tietotekninen pelastusoperaatio häivytti koneeltani kaikki kuvankäsittelyyn liittyvät ohjelmat.

>O tempora, o mores !

>

Ruotsi peräytyi burn out -säännöistä

Ruotsin sosiaaliviranomaiset peräytyivät tiistaina uusista ohjeista, joiden mukaan työuupumus, niin sanottu burn out ei olisi päivänkään sairausloman arvoinen vaiva.

Uusista ohjeista puhkesi viime viikolla suuri kohu. Monet lääkärit ovat tuominneet uudet ohjeet.
Tiistaina paine kasvoi liian suureksi sosiaalihallitukselle, ja se ilmoitti, että ohjeet muotoillaan uudelleen.

Näin kertoi meille eilen aamulla Helsingin Sanomat. Olin saada aamuteeni väärään kurkkuun. Myöhemmin sitten illan pääuutislähetyskin oli tehnyt asiasta jutun. Se oli nostettu sangen korkealle uutisten hierarkiassa, mutta lopullista selvyyttä en oikein saanut siitä, kenekä jauhot ja vellit tässä olivat sekoittuneet.

Kokemuksesta tiedän, että kun ihminen näiden asioiden vuoksi viimein hinautuu ammattilaisen juttusille, pahanolon määrä on pääsääntöisesti niin suuri, että työelämässä ei juuri silloin selviydy. Vielä 1990 – luvulla, ainakin Suomessa, Burn-out – diagnoosi kelpasi sairausloman perustaksi noin 2 kk ajan ongelman toteamisen jälkeen. Sen jälkeen sitten KELA halusi diagnoosiksi jotain depressioon viittaavaa ,taikka muuta vähän raflaavampaa. Aika monella tuntemallani ihmisella on tuskallisia muistoja ajasta, jolloin papereissa luki diagnoosimääriitteenä Z.73 . Monesti se tarkoitti meille sairastuneille olotilaa, jolloin aamupalan tekeminen saattoi kestää 5 tuntia ja yöpuku sai toimia myös oloasuna. Kuka sellaista katselisi työpaikallaan ?

Vaikeaa on ymmärtää, että terveydenhoidosta vastaavat jättäisivät tuollaisen diagnoosin elämään, mutta määrittelisivät sen indikoivan samalla työkykyisyyttä . Paremminkin luulen niin, että uutinen kertoo jotain yhteiskunnastamme. Näyttää siltä, että nousukausi on jälleen saavuttanut äärimmäisen pisteensä ja päättäjien mielikuvitus on irtaantunut realiteeteista. Näinhän on käynyt ennenkin. Julmuus ja piittaamattomuus näkyy selvemmin sellaisessa tilanteessa, jossa joillakin menee edelleen hyvin huonosti ja joillakin sitten tavattoman hyvin. Kun pohtii viime päivien muuta uutistarjontaa, tulee helposti kysyneeksi, kuinka moni viime päivien uutisotsikoihin päässyt henkilö on ihan työkykyinen ja terve. Tarkoitan etenkin näiden ruotsalaisten edestaas päätösten tekijöitä. Mutta myös muita. Meillä tavallisilla ihmisillä ei ole tämän uutisen tapaisia hienostuneita menetelmiä oman mielettömyytemme esittämiseen. Tavallisen ihmisen keinot ovat esillä markettien lööppitelineissä. Useimmat joutuvat turvautumaan vain vastaantulevaan tukkirekkaan tai alikulkusillan betonipylvääseen.

Ja sokerina pohjalla. Tänään on työnantajan järjestämä TYKY-iltapäivä, jonka aikana pohdimme työssä jaksamista ja voimavarojen hallintaa. Kun sitä on itse opetellut kohta 9 vuotta, tämäkin iltapäivä varmasti sujuu ihan hyvin. Etukäteen pelkään eniten niiden ihmisten puheenvuoroja, jotka eivät ole koskaan sairastuneet. Me veteraanit olemme kokemuksesta vähän väsyneitä. Toivottavasti meitä sairastuneita ei ripotella työryhmiin asiantuntijoiksi. Paras terä on nimittäin tylsynyt vuosien mittaisessa terapiassa. On parasta aloittaa aina nämä tilaisuudet takomalla päähänsä muutamaa lausetta. ” Älä ihmeessä avaa suutasi. Älä ihmeessä avaa suutasi. Siitä seuraa vain hankaluuksia ja lisää lepakoita”

>Tänään ei maistu oikein mikään…..

>

Kaikki tökkii.

Uni tulee, kunhan syö kiltisti kummastakin purkista . Olen ryhtynyt iltaisin taas napostelemaan sekä ruskeita , että valkoisia tabletteja. Kunnolliset työt vasta siintävät parin viikon päässä, mutta silti nukkuminen on rytmittynyt jo uudella tavalla. Olen herkistymässä kaikelle ja varsinkin kaiken kaaottisuudelle. Maanisuuden ensimmäisiä oireitä on ilmassa. Olen heittäytynyt kummallisiin innostuksen olotiloihin, joiden lopullinen maali näyttää olevan taas pettymys ja mustat syöverit. Toisaalta sitten yksinkertaiset asiat saattavat näyttää ylipääsemättömiltä.

Työyhteisö on tänä syksynä kamppailemassa ensimmäistä kertaa hupenevien ikäluokkien suosiosta. Näyttää siltä, että ikääntyvä henkilöstö viis veisaa mistään ja tilanteen annetaan kehittyä kohti lopullista romahdusta. Kokoukset, seminaarit ja ulkomaanmatkat puuduttavat hetkeksi todellisuudentajun. On helppo elää ja touhuta, jos asiat pyyhitään pois näkyvistä.

Ja minä odottelen mukana. Lepakoita ja eläkepäivien lähenemistä. Tiedän lepakoiden tulevan yhtä varmasti kuin kevään muuttolintujen. Tiedän niiden tulevan monta kertaa vielä ennen eläkepäiviä. Kuulen jo niiden siipien havinan.

>Huolentonta elämää…

>

Sitähän me kaipaamme kaikki. Turvallisia uutisia päivästä toiseen. Tasaista tulonjakoa ja onnellista elämää, mieluummin mahdollisimman pitkää sellaista. Paljon vapaa-aikaa ja tervettä eläkeaikaa.

Selailin äsken viimeisiä uutisia . Ylöjärvellä työskennellut naishoitaja oli vangittu epäitynä teoista, jotka ovat kutakuinkin vastakkaisia ammatin eettisille perusteille. Merkillisiä on tapahtunut hänen elämässään aikaisemminkin. Markettien lööpit kirkuvat tänään suurin kirjaimin ongelmia, joihin kyseinen henkilö oli elämässään joutunut edellisessä työpaikassaan. Lukija miettii varmasti sitä, olisiko tässä nyt käynyt niin, että henkilö, joka itse kaipaa kipeästi apua, on ajautunut hänelle sopimattomaan tehtävään. Tuskainen elämä ei oikein ota luonistuakseen. Ja yhä vähemmän näitä hoitajia on. Meitä avuntarvitsijoita on taas yhä enemmän.

Pelkään hoitajia. Itse asiassa olen pelännyt kaikkia valkotakkeja siitä asti, kun deekiksellä ollut kotipitäjän hammaslääkäri uhkasi tappaa minut tuoliinsa, jos vielä säikkyisin hänen poraamistaan. Enhän minä hampaaseen poramista pitänyt pahana. Pidin pahana sitä, kun hän humalassa, pahalta haisevana, porasi ikeneen ja kieleen. Seitsemän vuotiaan maailma oli romahtaa siihen, kun tämä vieras mies kuristi kädellä kurkusta ja painoi vasten selkänojaa. Ja huusi, että ”mä tapan, jos vielä inahdatkaan !”

Päätin pitää sen jälkeen asiallisen viileät välit kaikkiin niihin, jotka valkoista takkia kantavat ja piikkejä ihmisille antavat. Varmuuden vuoksi. Jälkeen päin olen huomannut, että valtaosin he ovat ihan asiallista ja pätevää väkeä. Monilta lääkäreiltä puuttuu tosin yhä edelleen alkeellisetkin sosiaaliset taidot, mutta enää he eivät kurista ja lyö. Oma terveydenhoitajani on aisallinen ja neuvottelunhaluinen. Hammaslääkärini saa minut pysymään tajuissani yhä useammin ja kykenen hänen kanssaan kohteliaseen jutusteluun marketin vihannestiskillä. Itseasiassa hän on oikein hurmaava eronnut rouva.

Yhä lähempänä ovat kuitenkin jo ne ajat, jolloin pakosta joudun hoitohenkilöiden kanssa useammin ja useammin tekemisiin. Toivon , että osaan silloin käyttäytyä vanhan ihmisen viisaudella ja arvokkuudella. Toivon, että osaisin käsitellä heitä luontevasti ja ilman henkilökohtaista pelkoa. Ja ennen kaikkea , toivon että en pyörtyisi. Olen elämässäni nimittäin pyörtynyt mm. kunnanlääkärin vastaanotolla, terveyskeskuksen vastaanotolla, ensiapu-kurssilla, autokoulun ensiapu-kurssilla, armejan rokotuksissa, hemoglobini-kokeessa , optikolla, sairaalan vierailutunneilla ja tietenkin hammaslääkärien luona monissa pitäjissä ja lääneissä. Samoin toivon, että kohdalleni sattuvat hoitajat eivät ole väsyneitä, ahdistuneita ja epätoivoisia. Toivon, että heistä pidetään huolta tarpeeksi, jotta he sitten jaksavat hoitaa meitä.

>Slow train coming….

>

I hear the train a comin’; it’s rollin’ ’round the bend

And I ain’t seen the sunshine since I don’t know when.

I’m stuck at Folsom Prison and time keeps draggin’ on.

But that train keeps rollin’ on down to San Antone.

Johnny Cash – Folsom Prison Blues

Viime viikonloppuna huomasin, että nuoriso oli kaivanut esille isän kätköistä country-aarteita. Tallenne on nyt pyörinyt auton soittimessa viikon ja aiheuttanut lopulta sen, että aivoissani soi ”jaska käteinen” lakaamatta. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että olen alttiimpi taas vanhuudelle ja myös sitä, että nuoriso ikäääntyy samalla nopeudella, sillä cd on saanut olla rauhassa pesässään ja sitä on soitettu . Näin minulle kerrottiin. Nuorimies kertoi myös haaveilevansa akustisesta kitarasta.

Taidan kokeilla tänä viikonloppuna jotain uutta. Vaihdan tuon vaikka italialaisen metallibändin, Lacuna Coilin, levyyn. Saa nähdä, millaisen reaktion se aiheuttaa nuorisossa. Odotan kiinnostuneena sitä, joudunko perustelemaan heille kiinnostustani ja musikkimakuani. Yhtye on musikillisten ansioittensa lisäksi erityisen kiinnostava siksi, että yhtyeen laulusolisti Cristina Scabbia oli ensimmäinen niistä monista naisista, joita kaavailtiin Nightwish- yhtyeen uudeksi solistiksi Tarja Turusen jälkeen.

Mutta luonnollisesti myös harrastamme sotimista. Nuorenmiehen alokasleiri on ohi. Käymme varmasti vertailevia keskusteluja jälleen kerran Hämenkankaan hiekan laadusta ja lapiotavuudesta, ihmisen unen tarpeesta ja kouluttajien kyvyistä .

>Tuore ränni

>

Vanhojen asemarakennusten tienoilla löytää paljon kuvattavaa. Kun junat kulkevat aikataulunsa mukaan, väliajalla voi silmäillä, mitä mielenkiintoista löytyy pihan perältä. Vuosikymmenien patina näkyy kaikkialla ja joskus sitä jopa vaalitaan. Välillä taas näitä rakennuksia kaupitellaan eniten tarjoavalle ja käydään keskustelua kiskokulkuvälineen vaihtamisesta tilataksiin taikka yksityisautoihin.

Kuvaajalla oli poikkeuksellisen kiire. Huomaatte sen kummallisesta rajauksesta. No paikka on tallella ja sen paremman ja säännönmukaisemman kuvan voi käydä noutamassa kun aikataulu sallii ja malttia on enemmän. Uuden lelun säädöt ovat vielä opiskelun alla. Samoin kuvankäsittelyn salaisuudet. Tuntuu samalta kuin lapsuudessa, kun sai ensimmäiset Sakura-liidut. Jokaista väriä piti kokeilla ja joka paperiin.

>Aika II

>

Tänään kirjoittajan aika on rajallinen. Tänään minulle riittäisi vähän hiljaisempikin rytmi. Onnellinen olen siitä, että eilen ajoin tyttären kanssa helteisessä illassa Kawan tankin tyhjäksi ja haistelimme niitetyn heinän ja tuleentuvien viljapeltojen tuoksuja. Tämän päivän velvollisuudet jäivät hetkeksi jälkeen. Ajoimme kesän kuningaslenkin. Joskus sitä joutuu odottamaan elokuulle, joskus se tulee heti toukokuun aamussa vastaan. Joka kerta se kuitenkin on tullut vielä. Ajokauden voi nyt lopettaa rauhallisena ja tyytyväisenä. Tämän enempää ei ole enää syytä odottaa tällä kertaa. Seuraavana vuonna sitten se taas joskus tulee eteen.

Ja tänään on sitten ohjelmassa kielilläpuhumista ja Herran sanaa. En kuitenkaan ole menossa helluntaiherätyksen telttaa. Turhan kuumaa ruumiille ja liian monimutkaista sielulle. Edessä on kansainvälisen rippikoululeirin omaisteniltapäivä. Kun vieraskielinen seurustelu on nostanut sopivan hien pintaan, omaiset ottelevat jossain toistaiseksi tuntemattomassa pallopelissä leiriläisiä vastaan. Hartain toiveeni on se, että minua ei valita. Traumaattisia kokemuksia nimittäin tästäkin asiasta on. Kun kansakoulussa aikoinaan oli joukkueet valittu, lopuksi ne kinastelivat sitten siitä, kumpi joutui ottamaan minut. Ehkä tällä kertaa yritän olla joukkueita valittaessa vaikka parkkipaikalla tarkistamassa vararenkaan kuntoa.