Ensiksi tietenkin minun kännykkäni alkoi väristä tuskallisesti laukussani. Minä ja laukkuni olimme psykiatrisen poliklinikan tiloissa , jossa juuri oli käynnissä suuren syksyisen lepakkojahdin strategiapalaveri. Maltoin mieleni puhelimen suhteen, sillä palaveri oli jo päättymässä. Ulkona sitten huomasin teologin soittaneen. Kun vähän myöhemmin keskustelin sitten hänen kanssaan ongelmasta , jouduin lopulta tilanteeseen, jossa huomasin edelleen olevani sukupolveni kasvatti. Räkättirastas ei koskaan ole minulle ollut moraalinen ongelma.
Tähän samaan ilmiöön törmää talvisin lemmikkieläinten hautausmaalla. Monen näköistä tuikkua ja lyhtyä on kaiverrettujen hautakivien edessä. Yhä useampi lemmikki on myös saanut ihmisen nimeksi hyvin sopivan nimen. Toisaalta minulle tuottaa suunnatonta iloa lueskella sunnuntaihesarin kastettujen ilmoituksia. Monen moista peppilotta sikuriinaa ja eufrosyyneä siellä on. Ilmiöhän ei suinkaan ole uusi. Reetrikka eufrosyyne kinusi leipää muiden mukana punaisen viivan kurjuudessa jo vuosisadan alussa.
Siispä reippain mielin katuharja aseena ryhdyimme tasoittamaan kärsimystasetta. Maassa kaksikymmentä minuuttia toipunut rastas oli kuitenkin toista mieltä. Se lensi ensin kirsikkapuuhun ja sieltä sitten läheiseen tatar-pusikkoon, josta emme sitä enää löytäneet. Emme tosin enää kovin uutterasti ja tosissaan etsineetkään.
Ruotsi peräytyi burn out -säännöistä
Näin kertoi meille eilen aamulla Helsingin Sanomat. Olin saada aamuteeni väärään kurkkuun. Myöhemmin sitten illan pääuutislähetyskin oli tehnyt asiasta jutun. Se oli nostettu sangen korkealle uutisten hierarkiassa, mutta lopullista selvyyttä en oikein saanut siitä, kenekä jauhot ja vellit tässä olivat sekoittuneet.
Kokemuksesta tiedän, että kun ihminen näiden asioiden vuoksi viimein hinautuu ammattilaisen juttusille, pahanolon määrä on pääsääntöisesti niin suuri, että työelämässä ei juuri silloin selviydy. Vielä 1990 – luvulla, ainakin Suomessa, Burn-out – diagnoosi kelpasi sairausloman perustaksi noin 2 kk ajan ongelman toteamisen jälkeen. Sen jälkeen sitten KELA halusi diagnoosiksi jotain depressioon viittaavaa ,taikka muuta vähän raflaavampaa. Aika monella tuntemallani ihmisella on tuskallisia muistoja ajasta, jolloin papereissa luki diagnoosimääriitteenä Z.73 . Monesti se tarkoitti meille sairastuneille olotilaa, jolloin aamupalan tekeminen saattoi kestää 5 tuntia ja yöpuku sai toimia myös oloasuna. Kuka sellaista katselisi työpaikallaan ?
Vaikeaa on ymmärtää, että terveydenhoidosta vastaavat jättäisivät tuollaisen diagnoosin elämään, mutta määrittelisivät sen indikoivan samalla työkykyisyyttä . Paremminkin luulen niin, että uutinen kertoo jotain yhteiskunnastamme. Näyttää siltä, että nousukausi on jälleen saavuttanut äärimmäisen pisteensä ja päättäjien mielikuvitus on irtaantunut realiteeteista. Näinhän on käynyt ennenkin. Julmuus ja piittaamattomuus näkyy selvemmin sellaisessa tilanteessa, jossa joillakin menee edelleen hyvin huonosti ja joillakin sitten tavattoman hyvin. Kun pohtii viime päivien muuta uutistarjontaa, tulee helposti kysyneeksi, kuinka moni viime päivien uutisotsikoihin päässyt henkilö on ihan työkykyinen ja terve. Tarkoitan etenkin näiden ruotsalaisten edestaas päätösten tekijöitä. Mutta myös muita. Meillä tavallisilla ihmisillä ei ole tämän uutisen tapaisia hienostuneita menetelmiä oman mielettömyytemme esittämiseen. Tavallisen ihmisen keinot ovat esillä markettien lööppitelineissä. Useimmat joutuvat turvautumaan vain vastaantulevaan tukkirekkaan tai alikulkusillan betonipylvääseen.
Ja sokerina pohjalla. Tänään on työnantajan järjestämä TYKY-iltapäivä, jonka aikana pohdimme työssä jaksamista ja voimavarojen hallintaa. Kun sitä on itse opetellut kohta 9 vuotta, tämäkin iltapäivä varmasti sujuu ihan hyvin. Etukäteen pelkään eniten niiden ihmisten puheenvuoroja, jotka eivät ole koskaan sairastuneet. Me veteraanit olemme kokemuksesta vähän väsyneitä. Toivottavasti meitä sairastuneita ei ripotella työryhmiin asiantuntijoiksi. Paras terä on nimittäin tylsynyt vuosien mittaisessa terapiassa. On parasta aloittaa aina nämä tilaisuudet takomalla päähänsä muutamaa lausetta. ” Älä ihmeessä avaa suutasi. Älä ihmeessä avaa suutasi. Siitä seuraa vain hankaluuksia ja lisää lepakoita”
Päätin pitää sen jälkeen asiallisen viileät välit kaikkiin niihin, jotka valkoista takkia kantavat ja piikkejä ihmisille antavat. Varmuuden vuoksi. Jälkeen päin olen huomannut, että valtaosin he ovat ihan asiallista ja pätevää väkeä. Monilta lääkäreiltä puuttuu tosin yhä edelleen alkeellisetkin sosiaaliset taidot, mutta enää he eivät kurista ja lyö. Oma terveydenhoitajani on aisallinen ja neuvottelunhaluinen. Hammaslääkärini saa minut pysymään tajuissani yhä useammin ja kykenen hänen kanssaan kohteliaseen jutusteluun marketin vihannestiskillä. Itseasiassa hän on oikein hurmaava eronnut rouva.
Yhä lähempänä ovat kuitenkin jo ne ajat, jolloin pakosta joudun hoitohenkilöiden kanssa useammin ja useammin tekemisiin. Toivon , että osaan silloin käyttäytyä vanhan ihmisen viisaudella ja arvokkuudella. Toivon, että osaisin käsitellä heitä luontevasti ja ilman henkilökohtaista pelkoa. Ja ennen kaikkea , toivon että en pyörtyisi. Olen elämässäni nimittäin pyörtynyt mm. kunnanlääkärin vastaanotolla, terveyskeskuksen vastaanotolla, ensiapu-kurssilla, autokoulun ensiapu-kurssilla, armejan rokotuksissa, hemoglobini-kokeessa , optikolla, sairaalan vierailutunneilla ja tietenkin hammaslääkärien luona monissa pitäjissä ja lääneissä. Samoin toivon, että kohdalleni sattuvat hoitajat eivät ole väsyneitä, ahdistuneita ja epätoivoisia. Toivon, että heistä pidetään huolta tarpeeksi, jotta he sitten jaksavat hoitaa meitä.
Mutta luonnollisesti myös harrastamme sotimista. Nuorenmiehen alokasleiri on ohi. Käymme varmasti vertailevia keskusteluja jälleen kerran Hämenkankaan hiekan laadusta ja lapiotavuudesta, ihmisen unen tarpeesta ja kouluttajien kyvyistä .