>To err is human, but it feels divene…

>

Missä kuljimme kerran…Hyvä kysymys. Itse asiassa tuo taitaa olla toteamus. Minulta asian selvittäminen kesti poikkeuksellisen pitkään. Nuoren miehen ylioppilasjuhlinta ja juhlien valmistelutoimet pitivät minut pois kirjallisuuden parista parin viikon ajan. Asioilla piti olla tärkeysjärjestys ja kerrankin jotain kirjallisuuden ylittävää löytyi.

Tosin Kjell Westö oli puheenaiheena myös juhlissa. Kirjastotoimen johtaja tarkkaavaisena vieraana huomasi, että kirjahyllyssä olivat sekä kirjastoauton että pääkirjaston kappale. Sitä hän piti jo prameilevana lukemisena, samalla kun se riistää joltain onnettomalta lukukokemuksen. Pahoittelin ja myöntelin asian olevan näin. Palautin siis toisen kiireen vilkkaan ja toisen luin loppuun. Jotenkin nimittäin minusta tuntuu siltä, että tulevaisuudessa on fiksua tietää jotain tästä kirjasta. Kirjan henkilögalleria ja tapahtumaympäristö ovat minulle vieraita, eikä tästä kirjasta koskaan tule minulle tärkeää kirjaa, mutta se oli nautittavaa luettavaa.

Valokuvaaja Eccu vaeltaa omaa polkuaan kohti tuhoa kirjan jokaisessa luvussa. Kamera toimii symbolisena välineenä tämän henkilön käsissä. Hänen kauttaan yhteiskunnan kaaos ja yksittäisen ihmisen tuskat dokumentoituvat osaksi historiallista yhteiskuntapalapeliä. Hänen kohtalonsa on se, mihin jokainen joskus pelkäämme joutua. Nuoruuden virheet ja painajaiset muuttuvat aikuiselämän pettymyksiksi ja johtavat lopulta tuhoon. Ja meidän jokaisen rinnalla vaeltaa aina joku Cedi, jonka elämä on yhtä vaikeaa, mutta joka välttää tuhonsa. Joku Cedi, jolle tuo tuho oikeastaan olisi oikeudenmukainen ja looginen päätös.

Kirjan ihmiset ovat rikkaita suomenruotsalaisia. Jo se saa minut karsastamaan kertomuksen käänteitä ja tapahtumien selityksiä. Toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että älymystön piirissäkin ihmissuhteet, rakkaus, viha ja epätoivo ovat samankaltaisia. Se saa oman kurjuuden ja ahdistuksen tuntumaan jotenkin keveämmältä.

Kirjan naiset ovat nautittavia. Kukapa meistä miehistä ei olisi haaveillut joskus pääsevänsä kauniin maailmannaisen, Lucien syliin. Vaikka se olisi sitten maksanut taivasosuuden. Allu Kajander , köyhä työläisnuori pääsee sinne ja väräyttää jotain kieltä Lucien sielussa, mutta darvinistinen geenien parlamentti äänestää sovinnaisuuden ja samankaltaisuuden puolesta. Allu lähtee ja kohtaa tuhonsa kirjan viimeisillä sivuilla. Niin meille kaikille on käyvä, jos emme ymmärrä omaa hyväämme. Lukiessani muistelin kesää 1974. Kauppakorkean valmennuskurssilla takanani istui Lucie tai ainakin hänen inkarnaationsa . Ymmärtämättömyydessäni olin periaatteen ihminen ja pakenin lopulta kesän loppuessa takaisin tuskalliseen keskiluokkaisuuteen ja eettisiin hyveisiini. Nyt nuorimies lukee 23 vuotta myöhemmin samoihin pääsykokeisiin. Tällä kertaa uskon ja toivon, että hänelle jää tulokseksi kesästä muutakin kuin toteutumattomia haaveita.

Westön kirjassa näyttää olevan vain yksi normaali pariskunta. Invar ja Henriette elävät seestynyttä ja köyhää elämää, kunhan ovat ensin löytäneet toisensa. He tuntuvat saavan täydellisen onnen osakseen. Liikemies Henning sitä ei löydä. Edes rikkaudet eivät anna hänelle lopullista rauhaa. ”Ihminen roihuaa vain kerran, sitten hän joutuu tyytymään kajastukseen” Näin hän sanoo kohtalotoverilleen, Lucielle, Bässholmenissa elokuussa 1938. Ja Lucie kysyy ” Siksiköhän sinä kastat kaikki veneesi Johannaksi”

Ja sitten itse otsikkoon. ” To err is human, but it feels divine . Näillä sanoilla ja ruumiillaan Lucie painaa muusikko Pecka Lutherin vasten tanssipaviljongin seinää, mutta kolmen lapsen isä vaikenee ja pakenee pois. Kadotettu sukupolvi jatkaa vaellustaan.

Mainokset