Kirjoittamisessa on ollut muutaman vuoden seesteinen suvantovaihe.
Olen palaamassa taas ehkä blogimaailmaan, mutta menen vanhalle tutulle blogger-alustalle, josko siellä into ja tuli tarttuisivat taas Tillmannin takinliepeisiin
Jos ette ole loukkaantuneet 10 vuoden tauosta, niin tervetuloa seuraamaan eläkeläisen kauhistuneita kommentteja maailman menosta
https://tillman-maailma.blogspot.com/
Tillman
Tänään sekoilin auton kanssa kaukana Pohjanmaalla. Ajoin vääristä risteyksistä ja käännyin väärille lakeuksille. Sekoilin . Kokouksessakin puhuin omituisia. Paita oli koko kokouksen ajan hikinen. Onneksi minua kohdeltiin ymmärtäväisesti.
Hikeä nosti myös teleoperaattorini, VVM Urpilainen , eräs aikuisopiskelija ja ATK.
Työkoneeni liisauskausi lähenee loppuaan. Niinpä seuraavana työtehtävänä joudunkin pelastamaan koneesta ulkoiselle kovalevylle ja verkkoasemalle kaiken tärkeän. Aikaa on annettu aika vähän.
Siitä taas seuraa sitten se, että kun uusi kone saapuu juuri sinä päivänä, kun kovin alkurähinä meidän herramme muurahaisten, eli opiskelijoiden kanssa tapahtuu, pöydälleni ilmeestyy toimimaton kone, jonka ajurit ja ohjurit ja asetukset ovat mopen perseessä. Sen koneen kanssa menee varmasti viikkoja, ennen kuin kaikki asennukset ja asetukset ovat kohdallaan. Tietenkin tämä työ on tehtävä juuri vuoden kiireisimpänä ajankohtana.
Ja sitten matkalaskuepäselvyys on kohdallani jatkunut jo kesäkuun puolesta välistä. Työnantaja on minulle 800 pystyssä.
Ja niskakin on kipeä.
Ja viinimarjat puskissa noukkimatta.
Ja kalenterissa jo sata päällekkäisyyttä. En pääse ensi viikolla merelle. En pääse, koska minulla on opetusta. Epäreilua.
Ja kytkimen työsylinteri ranskalaispaskiaisten tekemästä autosta on viimeisillään. Ja uudessa nimikkoluokassani on 37 opiskelijaa.
Näissä elokuun lopuissa on painostava tunnelma. En mahda sille mitään. Monta viikkoa minusta tuntuu siltä, että olen Viktor Sundvall, hikinen ja soperteleva kanavanvartija, joka unelmoi näytelmien kirjoittamisesta, mutta jota kohtalon tuulet keinuttavat sinne tänne.
Nämä ovat näitä päiviä. Pitää kiskoa unta palloon. Jos aamulla onnistuu näkemään siilin, siitä ihmiselle tulee hyvä mieli. Luultavasti sitä rataa taas asiat alkavat rullaamaan. Lohtua antaa ajatus siitä , että en ole vielä koskaan tavannut sellaista ihmistä, joka vihaisi siiliä.
Kustantajat voivat nyt rauhassa nostaa kirjojen hintaa jo etupainoisesti ja suunnitella julkaisusyklinsä niin, että kun tähän asti on julkaistu uusi oppikirjasarja joka kolmas vuosi, nyt sellaisen pystyy julkaisemaan joka toinen vuosi, valtion kustannuksella.
Sisältöjen hallinnassa kirja ja muut kirjalliset dokumentit ovat joissakin tapauksissa tietenkin ylivoimaisia, mutta myös muihin alustoihin ja menetelmiin on syytä pyrkiä lukioissa ja muissa oppilaitoksissa.
Ministeriö on jo ilmoittanut sen, että pienten paikkakuntien lukioiden rahoitus laitetaan uusiin puihin. Se tarkoittaa suomeksi sitä, että pienet lukiot joutuvat lopettamaan toimintansa, taikka yhdistymään suuriin lukioihin. Tämä taas on oivallinen piiska edelliselle opetusministerille, nykyiselle kuntaministeri Virkkuselle, kun hän ajaa mullilauman, eli vastahakoiset pienet kunnat suuriin yksiköihin.
Ja ilmaiset oppikirjat odottavat kaikkia niitä nuoria kansakunnan toivoja, jotka jaksavat lähteä 100 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin gymnaasia käymään.
Periaatteessa olen tietysti iloinen siitä, että kun toisaalta hallitusohjelmassa rokotettiin koulutusta ja kasvatusta yhteensä noin 200 miljoonalla, vastikkeeksi jotain plussaakin on tulossa. Toisaalta, huomattavan vähäisellä vaivalla tästäkin päästäisi, jos annettaisi osa tuosta summasta suoraan kustantajille kullekin 1 miljoona ja sen jälkeen lopulla rahalla hoidettaisi nuorten opiskelijoiden mielenterveysongelmia, palkattaisi terveydenhoitajia, korjattaisi homeisia koulurakennuksia ja pienennettäsi ryhmäkokoja. Jos rahaa on todella paljon, loput voisi ohjata vaikkapa koulukiusaamisen ehkäisyyn.
Nuo asiat taitavat kuitenkin olla liian vaikeita asioita hoidettavaksi. Ilmainen koulukirja on populistinen ja ihana asia, jolla on mukava revitellä ja hankkia meriittejä. Ministeri on tässä asiassa kuitenkin vähän aikaansa jäljessä. Olisi kannattanut luvata jokaiselle lukiolaiselle ilmainen taulutietokone. Sisällöistä viis, mutta se se olisi ollut komeaa ja ainakin kustantajat olisivat viimein joutuneet keksimään sisällöille uusia muotoja. Sitä ne ovat pelänneet jo monta vuotta.
Tänään kuuntelen tätä
Klagenfurt on paikkakunta, joka maistuu minun suuhuni jumalattoman makealta. En osaa selittä sitä, mutta kun sanon sanan ” klagenfurt”, minusta tuntuu samalta kuin silloin, kun heitän Kawasakin kaarteeseen 170 km/h. Tuntuu juuri siltä samalta, kun varpaankynnet paukahtavat kierremakaroneiksi, tiedätte kyllä koska.
Olen Klagenfurtissa ajanut pitkiä tunneleja ja pitkiä alppitie – taipaleita hyvässä seurassa. Mitään ihmeellistä freudilaista selitystä noista tunneleista ei ole syytä etsiä, vaikka Jorg Haider kuolikin Klagenfurtissa kun hän kaahaili kotiinsa homo-yökerhosta 1,8 promillen humalassa.
Toinen ihmeellinen nimi paikkakunta – miellekartassani on Sopron. Se kuulostaa minusta aina Sorbonnelta. Kun puhun Sopronista, tarkoitan tietenkin unkarilaista kaupunkia Itävallan rajalla. Minulla on ollut helkkarinmoinen kunnia opettaa viikko sen kaupungin yliopistossa. Kun puhun siitä keikasta, kuulijat luulevat minun käyneen Pariisissa, Sorbonnessa.
En yleensä vaivaudu korjaamaan virhettä.
Sitten minä pidän sanasta Bled. Kaupunki on varmasti maailman upein, mutta nimikin tuntuu suussani pehmeältä ja kauniilta.
Mouhijärvi kuulostaa korvissani brutaalilta ja kauhistuttavalta. Samoin niskakarvani nousevat pystyyn kun sanon sanan Ypäjä. Sääminki maistuu myös korvissani paskalta.
Kaukomaiden paikkakunnat ovat täynnä kaipuuta, seksiä ja täyttymättömiä lupauksia. Kotimaassa näyttäisi olevan vain karkeita ja kalisevia paikkakuntia. Halikko on kylmä rikkaiden pesä. Porissa saat turpaasi. Karkku….. mitäpä siitä voisi sanoa. Lievesture……
Casas de Soto kuulostaa taas paljon paremmalta. Pieni kylä sijaitsee Espanjassa, Valencian länsipuolella . En ole käynyt, mutta minun tekisi mieleni käydä. Kun ajaa tietä N- 330, perille löytää. Ehkä vielä joskus menenkin. Nimi on ainakin houkutteleva
De Soto on muuten kaikkein hienoin automerkki, ainakin minun korvaani.
Ajankohta on sikäli merkittävä, että samaan aikaan nykyisen presidentin kunniaa käsitellään oikeudessa. Muudan korpisoturi on varomattomasti toimien unohtanut sotilasvalansa velvoitteen ja laukonut virkatehtävissä lauseita, joita ei normaalisti ylipäälliköstä sanota. Seuraukset ovat odotetut ja ansaitut. Korpisoturin olisi kannattanut matkia kk- mies Määttää ja keskittyä ammattinsa substanssiin.
Uuden mahdollisen presidenttiehdokkaan vahvuutena on se, että hänen enomiehistään todella kaksi on ollut ritareita ja kolmattakin ehdotettiin ritariksi, mutta Heinrich ei asiaan suostunut. Uuden ehdokkaan sukutausta on todiste hänen jämäkkyydestään ja suoraselkäisyydestään. Tuskin Suomessa vastaavaa veljessarjaa on ollut. Neljäs eno haavoittui.
Uusi mahdollinen presidenttiehdokas on kovasti natomyönteinen. Ja viriili. Häneltä riittää mielipiteitä sekä oikealle että vasemmalle. Hän on lämminhenkinen ja sovitteleva luonne, jonka parhaat meriitit ovat usein unohdettuja hänen luontaisen vaatimattomuutensa vuoksi.
Jep…. tekstiä tulee taas.
Täytyy sanoa, että näinä sananvapauden etsikkoaikoina mieleni tekisi myös hieman muistella niitä monia sanoja, jolla tämä huomenna esiin tuleva mahdollinen ehdokas on isääni, äitiäni, naapureitani, ystäviäni ja muita maaseudulla asuvia luonnehtinut. Niistä on huokunut suuri ymmärrys ja lämminhenkinen myötäelämisen tuuli, joka on vaikeina aikoina tukenut tavallisen maaseudun asukkaan työntäyteistä elämää aina silloin, kun Maalaisliitto ja Korsimo eivät ole hätään ehtineet.
Jos vaikka joskus on elämä sujunut pellon laidalla tylsästi ja puuduttavasti, tämä tuleva mahdollinen ehdokas on rientänyt aina apuun ja saanut maakuntien ihmisten ajatukset pois mieltä kalvavista asioista ja tuonut tilalle joukon raikkaita ja vilpoisia tuulahduksia.
Maanviljelijäväestöä on enää noin 4 % kokonaisväestöstä. Sellaisessa tilanteessa on hyvin ymmärrettävää, että maaseudun väki solidaarisena on innokkaalla mielellä ja tukee tämän mahdollisen ehdokkaan valintaa presidenttiehdokkaaksi ja edelleen presidentiksi. Koko kansakunnalle olisi siunauksellista, jos yhä useammat pääsisivät osalliseksi tämän valtiomiehen ajatuksista ja mielipiteistä.
Kun kommentoitte, muistakaa, että lämminhenkisesti ja solidaarisesti. Jos ette osaa, katsokaa tekstistä mallia. Se on yllättävän helppoa, kun alkuun pääsee.
Nämäpä eivät enää tyydykään kaljakellumaan Thamesissa, vaan laittavat infraa tuleen. Brittien yhteisöllisyys pääsee taas touhuamaan. Coronation Street jyrää.
Media on ollut sangen hiljainen siitä asiasta, että ketkä siellä nyt oikein polttopulloja viskelevät. Yhtä hiljaa kuin siitä asiasta, että Afrikan sarvessa kuolee ihmisiä nälkään kuin kärpäsiä. Sivistynyt maailma ei juurikaan ole kauhonut rahaa nälkäisille, vaan nälkäisten entisille siirtomaaisännille Italiaan. Kun on vähän rahaa, pitää priorisoida.
Kun on ylitarjontaa paskauutisista, pitää priorisoida.
Tottenhamissa eivät nyt riehu tavalliset jalkapallo klanipäät, eivätkä Al Qaidan jäsenet. Euroopan sydämessä ensivuoden olympiakaupungin valtimolla riehuvat nyt aivan jotkut muut. Mutta ääneen sen sanominen on arveluttavan riskialtista ja tuhoisaa, itselle ja jälkeläisille ja koko sukukunnalle.
Niinpä tyytykäämme vain toteamaan, että riehuminen johtuu köyhyydestä, työttömyydestä, brittiläisestä geeniperimästä, feodaalisesta monarkiasta ja vasemmanpuolisesta liikenteestä.
No, meillä on Euro ja euron ongelmat. Briteillä on omansa.
Etnisten puheiden asemesta voisi vaikka ehdottaa briteille, että jospa he vaihtaisivat lavuaarin hanansa sekoittajahanoiksi ja hankkisivat oviinsa kunnolliset lukot, heidän elämänsä helpottuisi huomattavasti
Se lomakirja oli Hannu Raittilan Ulkona– kirja, jossa kerrotaan kirjailijan omasta elämästä minä – muodossa. Kirja liittynee jotenkin siihen luomisen tuskaan, jota Raittila koki taannoin. Hän mietti monessa tilanteessa sitä, että on pakko kirjoittaa, jotta toimeentulo olisi taattua. On pakko saada aikaa jotain tekstiä.
Ulkona- kirja on mukavaa kesäluettavaa. Lukija pääsee kurkistamaan kirjojen taakse itse kirjailijan arkeen. On hämmästyttävää huomata, että kirjailija ottaa lentoasemalla ennen koneen lähtöä suurin piirtein saman juoma-annoksen kuin matti meikäläinen. On hämmästyttävää huomata se, että kirjailija itkee, kokee pelkoa, rakastuu ja filosofoi ympäristönsä kustannuksella.
Mutta kaikkein hämmästyttävintä on se, että kirjailijalla, tässä tapauksessa Raittilalla, on äärettömän laaja tiedot asioista ja hyvä yleissivistys. Olkoonkin se sitten Google -sivistystä, taikka vanhan kulttuurisuvun sivistystä, yhtä kaikki, niin vaikutuksen se kuitenkin minuun teki.
Raittila kulkee kirjassaan Helsingissä, Tiranassa, New Yorkissa ja vaikka missä. On leppoisaa kulkea hänen matkassaan. On mukavaa kuljeskella näkymättömänä miesporukan viimeisenä ja arvuutella, mistäköhän pienestä aiheensirusta Raittila tekee seuraavan crand canalensa.
Erityisen vaikutuksen minuun tekivät ne jaksot, joissa sivutaan toisten kirjoittamia kirjoja ja kerrotaan ystävyyssuhteista toisten kirjailijoiden kanssa. Kirjailijaksi on tultu näköjään lukemalla kirjoja. Väinö Linnan kirjat osataan, Tuurit on luettu ja klassikot selattu. Hotakaisen kanssa soitellaan alvariinsa ja Seppälästä puhutaan kuin veljestä.
Minä olen aina luullut, että kirjailijat ovat erakkoja ja toistensa ” kilpailijoita” , jotka taistelevat verisesti painosten herruudesta ja ymmärtävät vain itseään. Usein eivät edes itseään.
Olen ollut siis väärässä. Kirjailijat ovat solidaarisia ja yhteen hitsattuja. Vihollinen on kustannusmaailma ja paskajulkisuus. Kirjamessut ovat inkvisiittorin kidutustapahtuma, jossa kirjailija-henkilöstä puristetaan väkisin joku tunnustus yleisen pilkan kohteeksi. Ja kiittämättömyys ja huonot palkkiot korkeintaan piiskaavat kirjailijaa yhä huimempiin taidesuorituksiin.
Minä ostin omani Joen kaupungista alennusmyyntikorista. Hinta oli 2,95. Sivuja sain 421. En napise hyötysuhteesta. Sain enemmän kuin kyllikseni. Toivottavasti edes muruset tuosta rahasummasta kulkeutuivat kirjailijalle asti.
Pahinta on kuitenkin se, että ohjelmaan läpipäässeet soittajat ovat säännöllisesti niitä, joiden äänen on viski ja nortti värjänneet kähinäksi, joka onneksi peittää pahimmat nöyryytykset ja myötähäpeät.
Onneksi ohjelman naisjuontaja ei ole tekopirteä ja tekovitsikäs niin kuin se mies, joka on jäänyt ikuisesti vakosamettihousujen lumoihin.
Alkuviikon saaristolaisreissulla harrastimme muisteluksia 1970 – ja -80 luvuilta. Olimme kaikki tyytyväisiä, sillä muistelimme kaikki jutut samalla tavalla kuin ennenkin. Osasimme stoorit ulkoa. Kolmen päivän aikana saattoi jopa tulla joku uusikin juttu.
Entisten nuorten sävellahjassa soittajat kertovat kuluneita vanhoja juttujaan nyt suurelle yleisölle. Kommellus on ollut henkilökohtainen ja hauska aikoinaan Lappajärvellä vessantakapusikossa Peralle, Makelle, Stönölle, Lissulle ja Kassulle.
Edelleen se saattaa naurattaa asianomaisia.
Mutta kun se tarina kerrotaan 40 vuoden kuluttua koko Suomen kansalle, minä saan ihottuman ja pakenen ulos residenssistä. Vaimoni tietää asian ja hienotunteisesti kysyy , voiko hän soittaa kyseistä ohjelmaa matkaradiostamme. Minä sallin sen hänelle kernaasti, mutta itse en pysty kuuntelemaan näitä muistoja.
Tänään kaljabassojen ja eronneiden tupakoitsijoiden osuus soittajista on kauhistuttavan suuri. Monelle soittajalle tekisi hyvää, jos lapset kävisivät useammin kylässä ja soittaja keskittyisi nykyhetkeen ja omaan arkeensa. Tunnistan itse oireet. Voi olla, että jonain lauantaina, jolloin elämä värjää mieltäni violetilla sakura-liidulla, tartun minäkin käpälään ja kerron suorassa radio-ohjelmassa sen, mitä tein pikku-fiatin kaatuvilla etupenkeillä Harjavallassa , tanssipaikka Valtatie kakkosen parkkipaikalla erään Vammalasta kotoisin olevan Kristiinan kanssa, vuonna 1973.
Sinä Kristiina, nykyään noin 54 v, anteeksi, että en ole ottanut yhteyttä syksyn 1973 jälkeen. On ollut tässä kaikkea hässäkkää. Töitä ja juttuja. Toivottavasti sulla menee ihan hyvin. Toivottavasti sinun äänesi nykyään on kuulas ja kirkas, etkä ole polttanut sitä karrelle. Toivottavasti sinullakin menee niin hyvin, että sinun pieneen söpöön mieleesi ei koskaan tule soittaa ko. ohjelmaan ja avautua kaiken kansan kuullen.
Tämä minun avautumiseni riittänee meidän tapauksessamme. Laitetaan SPR – avustustilille hiljaa kymppi kumpikin ja annetaan niiden soittaa, joiden elämä on lauantaisin tyhjää ja ikävää.
Tuus
Tillman
Urheiluvälinekaupassa ei ollut ristin sielua. Kaikki urheilijat ilmeisesti jännittävät Kalevan Kisoja. Tossut vilkkuvat tällä kertaa Turussa. Sielläkin taitaa sataa.
Olen ihmetellyt tässä kahta asiaa. Tai oikeastaan kolmea. Mutta kaksi niistä askarruttaa minua ehkä eniten. Tai askarruttaa minua moni muukin asia.
Mutta eniten minua askarruttaa puheenjohtaja Kiviniemi, joka on siirtynyt Euroopan pelastajista nyt yllättäen pohtijan penkille ja miettii sitä, pitäisikö Euro-alue hajottaa kahteen osaan. Kreikkalaiset rakentelevat piikkilanka-aitaa Turkin rajalle. Kiviniemi taas miettii, pitäisikö meidän rakennella aitaa Kreikan rajalle.
En osaa sanoa. Olen hyvä opportunisti normaalisti ja satakuntalaiseen tapaan kykenen möläyttämään hyvinkin tarkoitushakuisia mielipiteitä, mutta tällä kertaa en oikein osaa sanoa. Puheenjohtaja Kiviniemi joutuu sangen tarkasti miettimään mielipiteitään tulevaisuudessa, sillä ne alkavat muistuttamaan jo kohta Timo Soinin vastaavia. Tämän enempää en uskalla sanoa, koska nykyään erimieltä oleminen tulkitaan helposti vihapuheeksi, enkä semmoista syntisäkkiä itselleni ota.
Varaosaliikkeen mies antoi minulle 3 mm kuusiokolo-avaimen ilmaiseksi. Hän sanoi, että semmoisesta ei hän viitsi hintaa ottaa ja jos sillä on minulle tähdellistä virkaa, niin ilo on hänen puolellaan. Lupasin keskittää ostokseni liikkeeseen ja levittää hyvää sanomaa.
Mutta yhtä kaikki. Kiviniemen ja varaosaliikkeen omistaja toimet ovat molemmat minulle käsittämättömiä.
Siinä oli kaksi asiaa, jotka minua mietityttävät. Kolmas on se, että blogin päiväkirjoituksiksi ei tunnu nyt loman lopussa löytyvän mitään säädyllistä ja hyvää aihetta. Keväällä suuressa työpaineessa kirjoituksia tuli samaan tahtiin kuin lehmältä kusta. Nyt on pakko rutistaa väkisin koneesta jotain kummallista lauanatai-angstia.
Olen vissiin menettänyt kesän aikana luovuuteni. Olen grillaillut, kaljoitellut, matkustellut, nukkunut pitkään, ajan prätkää ja tanssinut vanhoja paritansseja. Ne ovat varmasti vieneet luovuuteni. En ole käynyt yhdessäkään jokioopperassa, enkä kesäteatterissa. Olen lukenut loman aikana vain yhden kirjan. Olen käynyt monesti kirjastossa lainaamatta yhtään kirjaa. Ja kaiken kukkuraksi, olen ostanut kesän aikana yhden iltapäivälehden.
Olen ilmeisesti tuhonnut luovuuteni perussuomalaisella jurinalla ja pörinällä ja ärinällä. Voi paska !!!
On ryhdistäydyttävä. On keksittävä jotain positiivista ja virkistävää. Vaikka sitten väkisin.
No, minäpä yritän.
Olin siis Ahvenanmaalla. Edestakainen lauttalippu maksoi 30 euroa. Keskiviikkona poislähtöjonossa PAF – uhmapeliyhtiön nainen jakoi ilmaisia arpoja. Raaputin omani ja huomasin voittaneeni 50 euroa leikki rahaa heidän nettiraaputusarpoihinsa. Vain niihin arpoihin. Voitto ei kelpaisi mihinkään muuhun.
Kotona rekisteröidyin PAF –asiakkaaksi ja ryhdyin virtuaalisesti raaputtamaan arpojani. Niitä oli paljon. Sain arvoista voittoa 16 euroa, jonka jo pystyin siirtämään uudelle pelitililleni. Eilen sitten pelasin pokerissa itselleni uuden saldon, joka nyt on 31, 76 euroa.
Uhmapeliyhtiö on siis sponsoroinut minulle välillisesti Ahvenanmaan ensivisiitin. Tästä asiasta ja varaosaliikkeen ilmaisesta kuusiokoloavaimesta olen suunnattoman onnellinen ja ihastunut.
Mutta nyt ryhdyn puuhastelemaan jotain, josta ehkä pystyn väkisin vääntämään seuraavan kirjoituksen. Jospa se kirjoittaminen sieltä taas vähitellen putkahtaisi esille, niin kuin kauan kadoksissa ollut polkupyörällä ajo.
Tillman 